Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Kouluesimerkki lasten kaltoinkohtelusta

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus. Siltala 2022. 400 s.

- - ei toi oo yhtään sun asia päättää mist mä kirjotan, mä kirjotan just mist mä haluun. Jos mä haluun kirjottaa lapsist mä kirjotan lapsist ja jos mä kirjotan lapsist mä kirjotan myös musaluokast ja jos mä kirjotan musaluokast mä kirjotan myös sust enkä mä halua kirjottaa mistään muust ku lapsist ja musaluokast ja sust. Sä oot tiekkö mun kirjan päähenkilö. Musiikkiluokka on meijä maailma. Ja mä ite oon semmone varjo, semmone takapiru etkä sä voi yhtään estää... 

Iida Rauman (s. 1984) kolmannen romaanin Hävitys alaotsikko Tapauskertomus antaa ymmärtää, että kyse olisi yksittäisestä tapauksesta, potilaskertomuksesta, mutta mitä pitemmälle romaania lukee, sitä enemmän esiin nousee tilanteita, joiden kokijana tai todistajana jokainen lukija tuntee ja muistaa olleensa.

ROMAANIN KESKUSHENKILÖT ovat peruskoulussa samalla musiikkiluokalla olleet Ira ja A. Ira on nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin kolmannen romaaninsa kanssa tuskaileva kirjailija, A opettaa yläasteella historiaa.

Kun unihäiriöinen A eräällä iltaöisellä juoksulenkillään näkee vilahdukselta Iran, hän alkaa pakkomielteisesti jäljittää tätä ja lopulta onnistuukin aikeissaan. Mitä hän Irasta haluaa, sitä hän ei tiedä tarkkaan itsekään, ennen kuin on liian myöhäistä - tai oikeastaan vihdoinkin pakko. On tullut aika purkaa kaikki vuosien takainen väkivalta ja viha ilmoille, eikä se suinkaan tapahdu siististi ja sopuisasti.

Kyse ei kuitenkaan ole uhrin ja kiusaajan kohtaamisesta, vaan luokan kahden piinatun yhteneväisistä kokemuksista ja välienselvittelystä.

Iida Rauman purkauksenomainen teksti etenee neljättäsataa sivua A:n puheen taltiointina. On kuin hän istuisi kuulustelussa tai terapiassa ja kertoisi tapahtumista jokaista yksityiskohtaa myöten. Lukijalle A:n tilityksen kertoo hänen hiljaa pysyttelevä kuuntelijansa.

Paikoin kohtaukset kerrotaan repliikkeineen, mutta varsinaisesti perinteiseen kerrontatapaan siirrytään vasta romaanin lyhyimmässä viimeisessä osassa, jossa myös toiminnallisuus saa yllättävästi ja jotenkin elokuvamaisesti tilaa.

KIELTÄMÄTTÄ ROMAANIN hitaan, Iraa lainaten jankkaavan tekstin lukeminen on välillä raskasta, vaikka Rauma on taitava kielenkäyttäjä. Toisaalta kirjassa on  muitakin kerronnallisia ratkaisuja, jotka uuvuttavuudestaan huolimatta tuntuvat erinomaisen toimivilta.

Kun A romaanin ensimmäisessä osassa juoksee loputtomalta tuntuvaa juoksuaan ristiin rastiin pimeää Turkua, joudun lukijana yhtä ahtaalle kuin pahaa oloaan ympäristöönsä projisoiva A. Minut valtaa pakonomainen tarve pysytellä hänen matkassaan ja kuunnella hänen kuvauksiaan kaikesta siitä hävityksestä, joka kaupunkia on vuosisatojen kuluessa kohdannut.

Turkulaiselle A:n reitit, tiedot ja havainnot tuottavat varmasti vielä vahvempia emootioita, mutta kauheita ja kiinnostavia vaiheita ja kohtaloita A:n esitelmöinti tarjoaa Turkua tuntemattomallekin. Sitä paitsi samanlaista käsittämätöntä hävitystä ja purkuintoa löytyy Suomesta mistä tahansa.

A:n juoksemisen kaltaiselle pitkitetylle liikkeelle Rauma rakentaa myös romaaninsa toisen luvun. Ira pakottaa luokseen tulleen A:n tanssimaan kanssaan samalla, kun haluaa tämän käyvän läpi kaikki kaarinalaisessa musaluokassa ja sen jälkeenkin koetut nöyryytykset ja kärsimykset.

Viimeistään tätä hirveää Danse Macabrea lukiessa alkaa olla tietoinen, että oikeastaan A:ssa ja Irassa on kyse saman persoonan kahdesta eri puolesta, jotka sekä vastustavat että täydentävät toisiaan. Taiteellinen, eteerinen Ira ja tietävä, ronski A. vaikuttavat vastakohdilta, mutta molemmilla on yhteinen tiedostamaton tai tiedostettu tarve tuoda julki rankat kokemuksensa ja saada niistä jonkinlainen yliote.

Se taas onnistuu vain jatkamalla, jatkamalla ja jatkamalla koettujen vääryyksien esiin puristamista.

KOULUKIUSAAMINEN on vähättelevä sana kaikelle sille väkivallalle, minkä Rauma romaanissaan panee päähenkilönsä kokemaan. Kaikki mahdolliset henkisen ja fyysisen väkivallan muodot ovat käytössä, kun yhteisö löytää oman egonsa ja ryhmähenkensä pönkittämiseksi sopivat syntipukit: ärsyttävän ja oudon, A:n ja Iran.

Aktiiviset toimivat ja sivustakatsojat siunaavat. Pahinta on, että yksi nöyryyttäjistä, oikeastaan johtohahmo, on opettaja. Musiikinopettaja Anskun pedagoginen osaaminen on pelkkää autoritaarista vallankäyttöä ja suosikkijärjestelmän ylläpitoa, mutta en epäile hetkeäkään, ettei hänen tyyppisiään olisi tänäkin päivänä koululaitoksemme palveluksessa.

Onneksi romaanista löytyy sentään yksi säällinen opettaja ja hädässä olevan A:n auttaja, tosin vasta parin vuosikymmenen päästä. Hän on turun murretta puhuva yli kuusikymppinen Nordin, joka puhu luakas just mitä lystä, sanoivat opetussuunnitelmat mitä tahansa, ja on sitä mieltä, että mikkä ei ol nii vaarallinen kuin tyhmä ja päättäväine ihminen ketä viha tiatto. 

Väkivaltaa on romaanissa ylen määrin, mutta jokainen esimerkki on uskottava. Omien kokemustensa ja dokumenttiensa tueksi kirjailija esittää muutakin kirjallista todistus- ja vertailuaineistoa. Kaltoinkohtelun teema laajenee, kun A ulottaa kritiikkinsä historiaan ja muihinkin autoritaarisesti johdettuihin ja ihmisarvoa halventaviin laitoksiin, toimiin ja ryhmiin kuin kouluun ja lapsiin.

Pääpaino kaiken romaanissa esiin kaivetun sorron ja hävityksen keskellä on kuitenkin lasten kohtelussa ja oikeuksissa.

Hävitys näyttää karmealla tavalla, kuinka lasta saa solvata, syrjiä, pakottaa, nöyryyttää ja jopa pahoinpidellä ilman, että siihen puututaan lain keinoin. Korkeintaan järjestetään jokin kuulemistilaisuus ja asia on sillä sovittu ja kättä päälle. Meidän koulussa on kiusaamiselle nollatoleranssi!

Vastaava ei tulisi kuuloonkaan aikuisten maailmassa.

OPETTAJANA Hävitystä lukee vuoroin vihaisena ja häveten, lohduttomana ja neuvottomana. Mitä ihmettä asian korjaamiseksi pitäisi ja voisi tehdä, semmoinen kun vaatisi paljon koululaitoksen remonttia suurempia yhteiskunnallisia ja asenteellisia muutoksia?

Kirjailija on kuitenkin tehnyt osuutensa, ja vaikuttavasti ja taitavasti onkin. Iran tekeillä oleva ja Iida Rauman valmiiksi saattama ylimittainen vihakirje on todiste siitä, miten kirjallisuudella on mahdollisuus nostaa näkyville asioita, jotka yleiskuvaa rumentavina mieluummin pidettäisiin piilossa tai jopa tuhottaisiin pilaamasta harmonista maisemaa. - Suosittelen muillekin kuin opettajille!

Iida Rauma. Kuva: Marek Sabogal

PS. Viimeksi samankaltaisen mielenkuohun vallassa olin katsottuani Anna Odellin elokuvan Luokkajuhla (2014). Yhtymäkohtia Iida Rauman Hävitykseen löytyy runsaasti.