Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki

 

Päiväkävelyillä New Yorkin katuvilinässä 

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki (The Odd Woman and the City, 2015). Suom. Arto Schroderus. Gummerus, 2022. 165 s.

Viime vuonna suomennetussa muistelmateoksessaan Toisissamme kiinni (Kirjareppu 21.4.2021) yhdysvaltalainen kirjailija, journalisti ja feministi Vivian Gornick (s. 1935) purki nuoruuskokemuksiaan ja äitisuhdettaan niin avoimesti ja elävästi, että innostuin oitis hänen ajatuksistaan ja tyylistään. Nyt Gornickilta on ilmestynyt suomeksi (kiitos jälleen Arto Schoderuksen) uusi teos Erikoisen naisen muistelmat, ja fanitukseni jatkuu.

UUDESSA KIRJASSA ikääntyvän kertojan kävely- ja keskustelukumppanina New Yorkin kaduilla on äidin jälkeen ollut jo kahden vuosikymmenen ajan hyvä ystävä Leonard. Mies on henkevä ja älykäs ja yhtä varma elämän epäoikeudenmukaisuudesta kuin kertoja. Hän on homo, minä  olen Erikoinen nainen, ja molemmille lasi on aina puolityhjä.

Erikoiseksi naiseksi Gornick luonnehti itsensä jo edellisessä muistelmateoksessaan. Termi on peräisin George Gissingin (1857-1903) romaanista The Odd Women (1893), jossa erikoisia ovat avioliitosta paitsi jääneet ja ennen kaikkea jättäytyneet naiset, feministit.

1970-luvun radikaalifeministeihin kuuluminen ei kuitenkaan ole ainoa Gornickia luonnehtiva "erikoisuus". Bronxissa syntyneen kirjailijan elämänmittaiseen erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemukseen ovat vaikuttaneet myös hänen Ukrainan-juutalainen perhetaustansa ja siirtolaisvanhempien tiukka sitoutuminen kommunismiin.

Iän myötä Gornickin feminismi näyttää hiukan höltyneen, asioilla kun tahtoo olla aikansa ja sukupolvilla vuoronsa, mutta anarkian geeni Gornickissa on tallella ja kriittisyys entisellään.

Gornick kirjoittaa: Tämä anarkialle altistava perintötekijä elää kaikissa, jotka syntyvät väärään luokkaan, väärään väriin, väärään sukupuoleen. Toisissa se hänen mielestään uinuu, toisissa aiheuttaa täystuhon. Kolmansissa se vaikuttaa toimivan elinikäisenä käyttövoimana.

ENITEN MINUA VIEHÄTTÄÄ Gornickin muistelmissa niiden häpeämätön rehellisyys ja hurmaava itseironisuus. Yhtä kainostelematta kuin kirjailija kertoo vaikkapa miessuhteistaan ja seksielämästään, hän tunnustaa tarpeensa olla tuomitseva ja oikeassa. Ja mikä ettei? Minähän tykkään olla tuomitseva. Tuomitsevuus on rauhoittavaa. Ja absoluutit. Varmuudet. Kuinka olenkaan rakastanut niitä!

Halu vastustaa vakiintuneita ajatusrakennelmia näkyy selkeästi mm. kirjan pääteeman ystävyyden analysoinneissa ja määritelmissä.

Ystävyys ei ole kertojalle hyveellisyyttä, suhde, jossa ihmiset ovat ns. parhaimmillaan. Leonardin kanssa kertoja on oma, paljas itsensä, tunnustaa peittelemättä puutteensa, pelkonsa, suuttumuksensa ja nöyryytyksensä ja ottaa puolestaan nurisematta vastaan ystävänsä alituisen ironisen vastahankaisuuden ja tyytymättömyyden.

Viikoittaiset kävelyt ja keskustelut eivät ole kummallekaan samanhenkisyyden vahvistamistilaisuuksia; ne ovat tapa tehdä elämästä siedettävämpi. Gornick tiivistää: Itse asiassa me olemme kaksi yksinäistä matkaajaa, jotka taivaltavat kumpikin oman elämänsä maassa, tapaavat ajoittain rajan tuntumassa ja raportoivat toisilleen maan tapahtumista.

Tärkeitä sanoja lainauksessa ovat yksinäisyys ja raportointi, havaintojen ja ajatusten vaihto. Ne konkretisoituvat, kun Gornick kuvaa vierailujaan hoitokodissa Alice-nimisen kirjailijan luona. Pahinta Alicelle on, että läheltä ei löydy ketään keskustelukumppaniksi. Se on kertojan mielestä eristystuomio ja henkinen maanpako. - Ja Aliceja on paljon ja kaikkialla.

ALICEN TAPAUS on hyvä esimerkki Gornickin keinoista nostaa esiin yhteiskunnallisia epäkohtia henkilökohtaisten kokemusten avulla. Henkilökohtainen on poliittista. Tuota 1960-luvun iskulausetta kertoja toteuttaa myös toisella tavalla.

Kun muistelun ja pohdiskelun keskeyttävät vähän väliä kirjoittajan kaupungilta taltioimat keskustelunpätkät ja sananvaihdot satunnaisten kadunmiesten kanssa, niiden tarkoitusta ensin ihmettelee. Kaupunkielämän ja -yhteisön kuvaus jäisi kuitenkin ilman niitä puolitiehen, ja tärkeitä ne ovat myös kirjan rakennetta ja imua ajatellen.

Sitä paitsi juuri ne tekevät tiettäväksi kertojan ja hänen kaupunkinsa keskinäisen suhteen olemuksen.

Gornick ei ole luontoihminen, hän on kaupunkilainen ja nimenomaan newyorkilainen. Hän rakastaa kaupunkinsa jatkuvaa liikettä ja rytmiä eikä tulisi toimeen ilman sen ihmisäänien sinfoniaa. Kun hän katselee iltaisin 16. kerroksessa sijaitsevan asuntonsa ikkunasta ympärilleen levittäytyneitä "ihmiskennostoja", hän kertoo tuntevansa sanoin kuvaamatonta rauhaa ja yhteyttä muihin ihmisiin.

Erikoisen naisen kaupunkia lukiessani alan jälleen, aivan kuin Toisissamme kiinni -teosta lukiessa, tuntea täysin vieraassa ympäristössä kummallista kotoisuutta, kävellä samaa tahtia kertojan kanssa ja ihastella hänen herkkyyttään kaikelle suurkaupungin tarjoamalle vuorovaikutukselle.

Täällä me kaikki olemme, Viidennellä avenuella, samasta syystä ja samojen oikeuksien ansiosta. Me olemme kaikki kävelleet maailman pääkaupunkien katuja iät ja ajat; näyttelijät, konttoristit, rikolliset; toisinajattelijat, karkulaiset, laittomat; Nebraskan homot, puolalaiset älyköt, edelläkävijänaiset. Puolet näistä ihmisistä häviää säihkeen ja rikollisuuden humuun - katoaa Wall Streetille, piilottelee Queensissä - mutta toisesta puolesta tulee minä: kävelijä kaupungissa, - - loputtoman väkijoukon loputonta virtaa - -.

 

GORNICKIN MUISTELMATEOS on sivumäärältään vaatimaton mutta tarjoaa runsaasti pysähtymään pakottavia ajatuksia.

Miksi tärkeintä on olla ystävä itselleen? Miksi avoimuudesta on tullut ihanteemme? Onko hyvä keskustelu muka temperamenttikysymys? Tuhlaanko elämäni haaveiluun? Miksi takerrun elämäni epäkohtiin? Hyödyllinen yksinolo - mitä se on ja kuinka toteutettavissa? Mihin tarvitsemme nostalgiaa? Entä kotimme ylimääräisiä tavaroita?

Pohdintojensa taustaksi ja tueksi Gornick nostaa arvostamiensa kirjailijoiden teoksia ja käsityksiä eri maista ja vuosisadoilta. Shakespeareen hän päätyy esittäessään, että elämä on joko tšehovilaista passiivista kaipausta tai shakespearelaisittain sakeaa ja eeppistä.

Ei jää epäselväksi, kumpaa niistä hän pitää parempana.

Vivian Gornick. Kuva: Mitchell Bach