Tõnu Õnnepalu: Valheiden katalogi ~ Englantilainen puutarha

Kaikki muu on turhaa, paitsi puutarhan hoito 

Tõnu Õnnepalu: Valheiden katalogi ~ Englantilainen puutarha (Valede kataloog - Inglise aed, 2017). Suom. Jouko Väisänen. Kirjokansi 2022. 343 s.

Virolaisen Tõnu Õnnepalun (s. 1962) romaani Paratiisi (suom. 2017) oli muutama vuosi sitten minulle kauneudessaan ja hiljaisuudessaan samantapainen elämys kuin Joel Haahtelan viimeaikaiset romaanit. Romaanin kertoja kirjoittaa siinä kirjeitä ystävälleen ja toivoo, että vastaanottajan mieli tulisi hänen kirjeistään keveämmäksi ja iloisemmaksi. Mehän lupasimme toisillemme: emme murehdi enää.

Vuoden alussa saman suomentajan Jouko Väisäsen kääntämänä ilmestynyt Valheiden katalogi ~Englantilainen puutarha on kuitenkin kirjoitettu hyvin toisenlaisissa tunnelmissa, ja minulle varsinkin Valheiden katalogi -osa oli kieltämättä pitkän matkaa raskasta luettavaa.

Nykyisessä maailmantilanteessa kirjan kertojan ajatukset osuvat todella kipeästi, ja hänen alistunut surumielisyytensä, joka lähestyy jo masennusta, leviää väistämättä myös lukijaan. Jos kuitenkin jaksaa ponnistella eteenpäin, luvassa on huojennusta, ja olo on kuin onkin kirjan lukemisen jäljiltä mietteliäs mutta seesteinen. Elämä kannattelee.

ÕNNEPALUN TEOS on tälläkin kertaa hyvin henkilökohtainen. Kirjan ensimmäinen puolikas Valheiden katalogi sijoittuu jonkun vuoden taakse Hiidenmaalle. Kertoja kirjoittaa siellä muistiinpanojen kaltaisia lyhyitä pohdintoja elämäntilanteestaan ja maailmanmenosta. Eletään aikaa pääsiäisen molemmin puolin, ja kirjoittaja lainaa muistiinpanoihinsa kohtia Raamatusta.

Siitä huolimatta uskonto jää teksteissä kohtuullisen vähälle ja tilaa saa elämän valheellisuuden, hulluuden ja väliaikaisuuden miettiminen. Lukujen lyhyet otsikot kertovat, millaisten filosofisten kysymysten äärellä liikutaan: Rukous, Vapaus, Rauha, Aatteet, Vanhuus, Nälkä, Tyhmyys, Tieto... Välistä sentään kirjailija suuntaa huomionsa raskaista,  abstrakteista aiheista myös kevyempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, kuten Hyvää tekeviin daameihin, tai suoranaisiin nautintoihin, vaikkapa Saunaan.

Õnnepalun teksti on kuitenkin helposti lähestyttävää. Kertoja ei kirjaa muistiinpanoihinsa vain ajattelunsa lopputuloksia eikä lyö mielipiteitään lopulliseen lukkoon. Katalogia lukee kuin istuskelisi kuuntelemassa viisasta ystäväänsä, useimmiten nyökytellen mutta välillä sentään myös kyseenalaistaen.

Tekstit ovat silmiinpistävän lyhytvirkkeisiä (mikä toki jatkuessaan tuntui jo puuduttavalta) ja sillä tavalla huokoisia, että kertoja kirjoittaa näkyviin myös ajatuskulkujaan ja mielenliikkeitään, kyselee ja ihmettelee ja saattaa hyvinkin peruuttaa jo lausumiaan käsityksiä.

Ja välillähän pääsee tuulettamaan alavireistä oloaan maatöiden pariin! Vai pääseekö?

Ojankaivuu on mukavaa työtä. Toivoin myös eilen, että ehkäpä ojien puhdistaminen tekee iloisemmaksi. Välistä se on auttanut, työ. Mutta haroessani vedestä vanhoja puun lehtiä ja oksia, likaisia ja märkiä, tunsin vain kasvavaa voimattomuutta. Nojasin haravaan ja mielessäni kirosin maata. No, en sentään kironnut. Kaipasin vain pois. Maalta, maan päältä. Maa on voittamaton.

 

LUONTO JA TYÖT PUUTARHASSA ovat olleet Õnnepalun muissakin kirjoissa tervetulleita arkisia kontrasteja ankaran ajatustyön lomaan. Lehtokurpan lento, taivaanvuohen mäkätys tai tomaatintaimien istuttaminen rauhoittavat ja tuntuvat todellisilta ja tarpeellisilta.

Puutarha on tärkeä elementti myös kirjan rakenteen kannalta. Puutarhan ja saarellisuuden avulla kirjailija yhdistää Valheiden katalogin ja  Englantilaisen puutarhan toimivaksi kokonaisuudeksi.

Kun kertoja lentää loppukeväästä kolmeksi viikoksi ystävänsä Markin luo Englantiin, hän siirtyy pieneltä saarelta ja pienestä puutarhasta suurelle saarelle ja sen valtaviin puutarhoihin. Vaikka omistukset ja muotopuutarhojen näyttävyys ja vaaliminen aiheuttavat ristiriitaisia tunteita ja kritiikkiä, kertojan mieli ikään kuin avartuu ja muistiinpanoihin tulee enemmän keveyttä ja valoa. Sivullisuuden tilalle hiipii hitunen seurallisuutta?

Mark työskentelee puutarhurina Lontoon lähistöllä sijaitsevassa vanhassa linnassa, jota isännöivät iäkkäät ranskalaiset Monsieur ja Madame M., Setä ja Täti, kuten kertoja heitä nimittää. Vieressä avautuvat Windsorin linnan maat, Kuningattaren puutarha.

On ymmärrettävää, että kirjoittajan ajatukset alkavat askaroida ennen kaikkea luokkaeroissa, Marxissa ja kapitalismissa. Näin muistiinpanoista tulee Englannissa Valheiden katalogiin verrattuna temaattisesti yhtenäisempiä ja  historiapainotteisempia. Samalla ne saavat höysteekseen kritiikkiä keventävää huumoria, kuten jo isäntäväen lempinimet antavat ymmärtää.

Linnan puutarha ja sen hoito ovat niin vahvoja ympäristötekijöitä, että niille on pakko antaa myös aistimellista huomiota, ja Õnnepalun tiedot ja taidot luonnon, miljöiden ja niiden tunnelmien kuvaajana saavat ansaitsemansa tilan. Loppujen lopuksi tuntuu suorastaan hupaisalta lukea kertojan takaisinvetoja kapitalismin hirvittävyydestä, kun hän katselee maailmaa huvimajasta, ilta-aurinkoiselta kukkulalta, koivujen alta:

Enpä siis oikein tiedäkään. Ehkä kaikki tämä kapitalistinen tuotanto - - tämä hirvittävyys saa aikaan sen, että maailma on olemassa. Teehetki, Marxin kirja, iltapäivä, lentokoneet, autoliikenne, Sedän ja Tädin tyhjänpäiväinen puutarha ja talo, kaikki kauneus ja ylenpalttisuus, tuhlaaminen ja sydämettömyys... Voisiko tämä olla olemassa jotenkin toisin, toisenlaisessa maailmassa, toisenlaisena maailmana - -.

TÕNU ÕNNEPALUN luontorakkaus tuntuu niin hyvältä, että olisin mielelläni lopettanut kirjan pikkulukuun Luonto, olivatpa sen ajatukset miten romanttisia tai pateettisia tahansa:

Luonto ei kerro, ei vastaa. Mutta sekin on hyvä. Sille voi puhua mitä haluaa. Ajatella mitä tahansa. Kaikki otetaan vastaan. Kaikki liukenee tuuleksi, ikuiseksi kohinaksi, kasvamiseksi, mullaksi. Taivaaksi ja maaksi, tuuleksi ja vedeksi. Sitä on luonto. Paljoa se ei auta, mutta auttaa se hiukan, saa aikaan sen, ettei lopullisesti lankea. Ei kangistu, ei vaivu lopullisesti epätoivoon.

Tõnu Õnnepalu. Kuva Wikipedia