Quynh Tran: Varjo ja viileys

 


Pysäytyskuvia vietnamilaisperheestä suomalaisessa pikkukaupungissa 


Quynh Tran: Varjo ja viileys (Skuggan och svalka, 2021). Suom. Outi Menna. Teos 2021. 257 s.


Kun olet ottamassa kuvaa... Ajattele, että se on kuin pysäytyskuva jostain elokuvan kohtauksesta. Näin neuvoo isoveli Hieu perheen yksinhuoltajaäitiä, kun tämä on ensimmäisellä lehtikuvakeikallaan hevostalleilla Pietarsaaressa. Kolmihenkisen vietnamilaistaustaisen perheen pikkuveli seuraa tapahtumia sivusta.

Kohtaus on tätä nykyä Malmössä psykologina työskentelevän Quynh Tranin (s. 1989) esikoisromaanista Varjo ja viileys. Teos palkittiin helmikuussa Runeberg-palkinnolla. Raati perusteli valintaansa mm. Tranin kerronnan visuaalisuudella, mutta romaanin kokonaisuuttakin ajatellen pysäytyskuvamaisuus on käypä luonnehdinta.


VARJO JA VIILEYS ei nimittäin ole ihan perinteisesti etenevä romaani. Mitään erityistä ulkoista jännitettä siitä ei juuri löydy, ellei sellaiseksi lueta isonveljen salaperäisyyttä ja öisiä poissaoloja tai äidin odottamattomia reaktioita niin hyvässä kuin pahassa. Myös ajallisesti teoksessa on tarkoituksellista huojuntaa.

Sen sijaan näkyville hahmottuu vähä vähältä jonkinlainen kokonaiskuva äiti Mán ja hänen kahden poikansa elämästä suomalaisessa pikkukaupungissa. Eripituiset luvut ja yksittäiset näkymät ja kohtaukset asettuvat paikoilleen lähinnä muotoa eivätkä niinkään juonellista etenemistä ajatellen.

Kun Hieu neuvoo valokuvia ottavaa äitiä kiinnittämään huomiota kompositioon ja kuvakulmaan, mietin, että noinkohan kirjailija haluaa osoittaa, mihin itse on romaania rakentaessaan pyrkinyt. Tärkeintä tuntuu olevan kokeilevuus ja toimiva, taiteellinen kokonaisuus sekä tietysti rytmisesti miellyttävä ja moniaistimellinen, usein sananmukaisestikin herkullinen kieli:

Hieu ja minä istuimme ruokapöydän ääressä, Hieu soitin kädessään ja kuulokkeet korvissaan, minä läksykirjat edessäni. Inkiväärin ja valkosipulin tuoksua. Málla oli yllään esiliina. Hän repi vettä valuvat salaatinlehdet paistinpannulle. Kun pannu tirisi, Hieu vilkaisi liettä ja väänsi soittimestaan ääntä kovemmalle. Má viskasi pannulle kourallisen pavunituja sakä kuutioidun, punaisen paprikan. Tofua, seesamiöljyä.


TAPAHTUMIEN NÄENNÄINEN arkisuus ja päivien samanlaisuus korostavat romaanissa vallitsevaa odottavaa tunnelmaa. Má yrittää saada lisää rahaa ja parempia tienestejä kuin marjanpoiminta, tilapäinen videoiden vuokraus, kortinpeluu tai pesulatyöt tarjoavat. Hieu notkuu ulkona, laiminlyö koulua ja on kiinnostunut tytöistä. Kertoja pänttää läksyjä, pitkästyy loma-aikoina ja yrittää saada syrjästä selvää, mitä ympärillä tapahtuu tai on tapahtumatta.

Pinnan alla, näkymättömissä liikahtelee monenlaista.

Se, että elämää kuvataan pikkuveljen näkökulmasta, antaa kirjailijalle mahdollisuuden jättää asioita hämärään. Kun nuorimmaiselle ei kerrota kaikkea ja hän on pelkkä sivusta seuraaja, monet kohtaukset saavat lukijankin hämmennyksiin, mutta se tuntuu erikoisella tavalla hyvältä. Samalla minäkertojalle tarjoutuu tilaisuus täyttää tapahtumien aukkopaikkoja mielikuvituksellaan.

Näkyvin, romaanin läpikäyvä yksittäinen motiivi valokuvaamisen ja -kuvien lisäksi on muutaman päivän kestävä mustikkaretki, jolle kertoja liian nuorena ei pääse mukaan. Niinpä hän kuvittelee sen, ja romaanin edetessä marjametsän tapahtumat saavat hänen mielessään yhä lisää tilaa ja kiehtovia unenomaisia käänteitä.

En tiedä, miten vahvatunnelmaista metsäretkeä ja sen yksityiskohtia tulisi tulkita, mutta kahden kulttuurin lomittumista siitä luen ja ehkä myös menetetyn kotimaan ikävää, vaikka sellaisesta ei suoraan puhuta.


NUOREN KERTOJAN näkökulman lisäksi romaanin arvoituksellisuuteen vaikuttaa olennaisesti sen koko vietnamilaiselle pienyhteisölle ominainen hankalista asioista vaikeneminen. Kun Hieu syyllistyy pahoinpitelyyn, siitä puhumista vältellään ja yhteydenpito tapahtumaan ehkä välillisesti vaikuttaneeseen tuttuun katkaistaan kuin seinään, ja kun isoveli tulee psykologin juttusilta, äiti Má tuhahtaa: Niin naiivia väkeä ne valkolaiset... Kuvittelevat, että kaikesta voi aina puhua...

On kiinnostava huomata, miten kaihtelematta Tran kuvaa pienen vietnamilaisyhteisönsä elämää. Kyseenalaisia ansaintakeinoja käsitellään romaanissa huumorilla, mutta esimerkiksi äidin väkivaltaiset kasvatusmetodit vaikuttavat ainakin suomalaisesta lukijasta pelkästään julmilta.  

Toisaalta myös kantaväestön tavoissa ja tottumuksissa on käsittämättömät piirteensä, eikä kyse ole vain naiivista hyväuskoisuudesta vaan kaukoidän kulttuurista katsottuna pinnallisuudesta  ja tyhmyydestä. Kun herra Téo "paasaa" länsimaisten ihmisten esteettistä ymmärtämättömyyttä, romaanin otsikkokin saa selityksensä.

Me pidämme enemmän syvyydestä ja hämäryydestä, sanoo herra Téo ja ottaa esimerkikseen talot ja niiden katot. Aasiassa katoista tehdään leveitä, isoja ja varjostavia, mutta länsimaissa sisään halutaan mahdollisimman paljon valoa. Ei mitään käsitystä varjojen mystiikasta! Ja kaikki lamput palamassa kesälläkin, vaikka sisällä olisi kuinka kuuma! Järjetöntä!

Onneksi sentään varjon ja viileyden magiaa voi Suomessakin löytää öisestä mustikkametsästä, jos vähän löysää alituista järkeilyään.


VIETNAMISTA KANADAAN emigroituneen Kim Thùyn romaanien Ru (Kirjareppu 23.4.2019) ja Em - Rakasta (Kirjareppu 15.2.2022) jälkeen Quynh Tranin Varjo ja viileys on mukavasti toisenlainen maahanmuuttajaromaani. Lähdön syiden ja matkanteon vaikeuksien sijasta keskiössä on elämä vastaanottajamaassa. Vaikeuksia on toki edelleen, mutta eteenpäin mennään eikä unelmista hellitetä.

Ainakin minäkertojalla tuntuu olevan pärjäämiseen hyvät edellytykset. Hänen koulumenestyksensä on erinomainen, ja erityistä kiitosta hän saa taidoistaan kirjoittajana. Ettei vain pikkuveljessä olisi jonkin verran myös kirjailijaa itseään?

Jään kiinnostuneena odottamaan Quynh Tranin seuraavaa kirjallista esiintuloa. 

Quynh Tran. Kuva: Kevin Chang


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Delia Owens: Suon villi laulu

Meri Valkama: Sinun, Margot

Pirkko Saisio: Passio