15. syyskuuta 2020
Ulkoisesti romaanissa ei haahtelamaisesti tapahdu paljoakaan eikä varsinkaan mitään dramaattista. Hengittämisen taidon kohokohdat ovat enemmän tunnetiloja kuin tapahtumia. Vaikuttavia niistä tekee se, että Haahtela kirjoittaa ne mahdollisimman vähäeleisesti, vain tärkeimmät huomiot kirjaten.
Näen miehen jo kaukaa. Hän kävelee toisesta suunnasta, polkua pitkin, vesisangot molemmissa käsissä. Mies on pukeutunut mustaan viittaan ja hänen partansa on kasvanut, jo aavistuksen harmaa. Viitan päällä on villaliivi. En muista kunnolla isän kasvoja, enkä uskalla sanoa mitään. Jos mies ei sittenkään ole minun isäni.
"Konstantinos", mies sanoo.
Minusta tuntuu, ettei isä hetkeen tiedä, mitä kieltä minulle puhuisi. Nimeni hän kuitenkin muistaa.
"Babas", minä sanon.
Haahtela luottaa lukijaansa. Liialla puheella kohtaukset tärveltyisivät, niiden tunnelma jäisi tavoittamatta ja sisin piiloon.
RANTAUTUESSAAN pienelle luostarisaarelle kertoja tuntee astuvansa kuin toiseen todellisuuteen ja ymmärtää, ettei tavoita rauhaa ja tasapainoa, ellei sopeudu luostarin tapoihin ja henkeen. Haahtela kirjoitti jo edellisessä romaanissa ns. ohuista paikoista, joissa arkitodellisuuden ja tuonpuoleisen raja hämärtyy, muuttuu ohueksi. Hengittämisen taidossa samanlaisesta tilasta puhutaan khorana.
Jo Thessalonikissa Eleni valistaa kertojaa sanan merkityksestä: khora on eräänlainen välitila, jossa ikuinen idea muuttuu sen konkreettiseksi ilmentymäksi. Se voi olla esimerkiksi kirkko tai Jumalanäiti, joissa maailma uneksuu itsensä paremmaksi ja ikuisuus virtaa meidän lävitsemme kuin tuuli.
Joel Haahtela: Hengittämisen taito
Isä, poika ja pyhä hiljaisuus
Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Pienoisromaani. Otava 2020. 176 s.
Joel Haahtela (s. 1972) kirjoitti luostarielämästä jo edellisessä romaanissaan Adélen kysymys (2019; Kirjareppu 3.4.2019). Siinä päähenkilönä on keski-ikäinen yliopisto-opettaja, joka matkustaa Etelä-Ranskaan Pyreneitten kupeessa sijaitsevaan luostariin tutkimaan 1100-luvulla eläneen Pyhän Adélen ihmeparantumisen asiakirjoja. Samalla mies toivoisi saavansa jonkinlaista selvyyttä hankaliin ihmissuhteisiinsa.
Haahtelan uudessa romaanissa Hengittämisen taito päähenkilö ja kertoja on 24-vuotias lääketieteen opiskelija, jonka isäsuhde on katkennut jo, kun hän oli kymmenvuotias. Kreikkalaissyntyisen isän lähdön syyt alkavat painaa nuoren miehen mieltä siinä määrin, että hän päättää keskeyttää hetkeksi opiskelunsa ja lähteä isänsä jäljille Kreikkaan.
Thessalonikissa asuva, äskettäin kuolleen sedän vaimo Eleni osaa neuvoa isän olinpaikan, ja poika hankkiutuu Thassoksen lähistöllä sijaitsevan pikku saaren vaatimattomaan skiittaa eli sivuluostariin, jonka kolmesta asukkaasta yksi on hänen isänsä.
KERTOJA EI ETSI isäänsä vain tyydyttääkseen utelaisuutensa tai vaatiakseen isää tilille tämän arvaamattomasta katoamisesta ja vuosikausien vaikenemisesta. Vähin erin, hitaasti ja usein epäsuorasti, selviää, että kertojan elämässä on ollut vaikeuksia, joita hänen on mahdollista ymmärtää vain ottamalla selvää isän motiiveista ja kohtalosta.
Ehkä tärkeimmät kysymykset, joihin poika haluaa vastaukset, ovat, onko isällä pakenemisestaan huolimatta ollut häntä ikävä ja rakastaako isä häntä. Onko isä edelleen hänen isänsä ja hän itse isänsä poika?
Ehkä tärkeimmät kysymykset, joihin poika haluaa vastaukset, ovat, onko isällä pakenemisestaan huolimatta ollut häntä ikävä ja rakastaako isä häntä. Onko isä edelleen hänen isänsä ja hän itse isänsä poika?
Ulkoisesti romaanissa ei haahtelamaisesti tapahdu paljoakaan eikä varsinkaan mitään dramaattista. Hengittämisen taidon kohokohdat ovat enemmän tunnetiloja kuin tapahtumia. Vaikuttavia niistä tekee se, että Haahtela kirjoittaa ne mahdollisimman vähäeleisesti, vain tärkeimmät huomiot kirjaten.
Näen miehen jo kaukaa. Hän kävelee toisesta suunnasta, polkua pitkin, vesisangot molemmissa käsissä. Mies on pukeutunut mustaan viittaan ja hänen partansa on kasvanut, jo aavistuksen harmaa. Viitan päällä on villaliivi. En muista kunnolla isän kasvoja, enkä uskalla sanoa mitään. Jos mies ei sittenkään ole minun isäni.
"Konstantinos", mies sanoo.
Minusta tuntuu, ettei isä hetkeen tiedä, mitä kieltä minulle puhuisi. Nimeni hän kuitenkin muistaa.
"Babas", minä sanon.
Haahtela luottaa lukijaansa. Liialla puheella kohtaukset tärveltyisivät, niiden tunnelma jäisi tavoittamatta ja sisin piiloon.
RANTAUTUESSAAN pienelle luostarisaarelle kertoja tuntee astuvansa kuin toiseen todellisuuteen ja ymmärtää, ettei tavoita rauhaa ja tasapainoa, ellei sopeudu luostarin tapoihin ja henkeen. Haahtela kirjoitti jo edellisessä romaanissa ns. ohuista paikoista, joissa arkitodellisuuden ja tuonpuoleisen raja hämärtyy, muuttuu ohueksi. Hengittämisen taidossa samanlaisesta tilasta puhutaan khorana.
Jo Thessalonikissa Eleni valistaa kertojaa sanan merkityksestä: khora on eräänlainen välitila, jossa ikuinen idea muuttuu sen konkreettiseksi ilmentymäksi. Se voi olla esimerkiksi kirkko tai Jumalanäiti, joissa maailma uneksuu itsensä paremmaksi ja ikuisuus virtaa meidän lävitsemme kuin tuuli.
Saarella kertoja saa tietää luostarissa elettävän ikivanhan hesykasmin oppien mukaisesti eli hiljaisuudessa, sisäistä rauhaa etsien ja hengitykseen verrattavaa ja sitä seurailevaa rukoilemisen tilaa tavoitellen.
Yhteisön vanhin asukas, omassa pikkuruisessa keljassaan kuolemaa lähestyvä Isä Makarios, tuntuu kertojan mielestä jo saavuttaneen tuon oikean hengittämisen tilan. Kun kertoja kantaa vanhuksen kevyeksi käynyttä ruumista sylissään kuin Kristoforos, hän ajattelee: maailma ei kimmonnut hänestä takaisin, vaan virtasi hänen lävitseen ja tuli ulos parempana. Hän hengitti sisään murheita ja hän hengitti ulos lohtua.
Hengittämisen taito on myös hengittämistä luonnon tahtiin, kuuliaisena luonnolle. Kun kirjassa puhutaan saaren kasvustosta ja erityisesti puista, kuulen sivuilta ekologisia äänenpainoja, vaikka luonto on romaanissa vahvasti läsnä ennen kaikkea pysähtymisen, hiljentymisen ja henkistymisen paikkana.
Haahtelan taiten annostellut lyyriset luontokuvat henkivät kirkkautta, rauhaa ja lohtua. Saari nousee merestä kuin aukko todellisuudesta, taivaalle pirstoutunut pääskyjen parvi vie viestejä saarelta toiselle, ja öistä taivasta peittää tähtien käärepaperi. Maailma on kaunis, jos melu- ja valosaaste eivät sitä turmele.
ROMAANIN ALUSSA vie aikansa, ennen kuin kertoja pääsee luostarisaarelle, enkä heti ollut vakuuttunut Thessaloniki-tapahtumien tarpeellisuudesta. Kun kertoja kirjan lopussa palaa Elenin luo, alkukin osoittautuu ymmärrettäväksi ja tärkeäksi.
Niin vastakkaisilta kuin elämä saarella ja sen ulkopuolella tuntuvat, molemmat ovat hyväksyttäviä valintoja ja kummassakin on mahdollista elää sovussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Isä tarvitsee saarensa, pojan elämä on muualla, eivätkä yksinäisten painautuminen toisiaan vasten, fyysinen rakkaus, hyvä ruoka ja tanssimisen ilo ole paheksuttavia asioita.
Filosofi Eugen Herrigel (1884-1955) kirjoitti klassikkoteoksensa zenistä ja jousella ampumisen taidosta. Joel Haahtelan Hengittämisen taito nojaa ortodoksisuuteen, mutta pysähtymisestä, keskittymisestä ja omimman itsensä löytämisestä siinäkin on kyse.
Kaunis ja hyvää tekevä romaani kaikille hiljaisuutta ja rauhaa kaipaaville.
Yhteisön vanhin asukas, omassa pikkuruisessa keljassaan kuolemaa lähestyvä Isä Makarios, tuntuu kertojan mielestä jo saavuttaneen tuon oikean hengittämisen tilan. Kun kertoja kantaa vanhuksen kevyeksi käynyttä ruumista sylissään kuin Kristoforos, hän ajattelee: maailma ei kimmonnut hänestä takaisin, vaan virtasi hänen lävitseen ja tuli ulos parempana. Hän hengitti sisään murheita ja hän hengitti ulos lohtua.
Hengittämisen taito on myös hengittämistä luonnon tahtiin, kuuliaisena luonnolle. Kun kirjassa puhutaan saaren kasvustosta ja erityisesti puista, kuulen sivuilta ekologisia äänenpainoja, vaikka luonto on romaanissa vahvasti läsnä ennen kaikkea pysähtymisen, hiljentymisen ja henkistymisen paikkana.
Haahtelan taiten annostellut lyyriset luontokuvat henkivät kirkkautta, rauhaa ja lohtua. Saari nousee merestä kuin aukko todellisuudesta, taivaalle pirstoutunut pääskyjen parvi vie viestejä saarelta toiselle, ja öistä taivasta peittää tähtien käärepaperi. Maailma on kaunis, jos melu- ja valosaaste eivät sitä turmele.
ROMAANIN ALUSSA vie aikansa, ennen kuin kertoja pääsee luostarisaarelle, enkä heti ollut vakuuttunut Thessaloniki-tapahtumien tarpeellisuudesta. Kun kertoja kirjan lopussa palaa Elenin luo, alkukin osoittautuu ymmärrettäväksi ja tärkeäksi.
Niin vastakkaisilta kuin elämä saarella ja sen ulkopuolella tuntuvat, molemmat ovat hyväksyttäviä valintoja ja kummassakin on mahdollista elää sovussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Isä tarvitsee saarensa, pojan elämä on muualla, eivätkä yksinäisten painautuminen toisiaan vasten, fyysinen rakkaus, hyvä ruoka ja tanssimisen ilo ole paheksuttavia asioita.
 |
| Joel Haahtela. Kuva: Dorit Salutskij |
Kaunis ja hyvää tekevä romaani kaikille hiljaisuutta ja rauhaa kaipaaville.
Kommentit
Lähetä kommentti