12. syyskuuta 2020
Édouard Louis: Väkivallan historia (Histoire de la violence, 2016). Suom. Lotta Toivanen. Tammi 2020. 196 s.
Kohua herättäneessä esikoisromaanissaan Ei enää Eddy (Kirjareppu 11.10.2019) Édouard Louis (s. 1992) kirjoitti köyhästä ja väkivaltaisesta lapsuudestaan ja nuoruudestaan pohjoisranskalaisessa teollisuuskaupungissa Hallencourtissa. Romaani päättyi kuitenkin siinä mielessä hyvin, että homoseksuaalisuutensa vuoksi kiusatun Eddyn onnistui irrottautua surkeasta ja suvaitsemattomasta kasvuympäristöstään ja päästä opiskelemaan Pariisiin.
Tänä vuonna suomennetussa Väkivallan historiassa Louis jatkaa omaelämäkerrallista tarinaansa, mutta kun esikoisteoksessa oli raa'an realismin ohella myös hersyvää tarinointia ja hirtehistä huumoria, Väkivallan historiasta en sellaisia aineksia löydä. Édouard Louisin uusi romaani on synkkää, mutta vaikuttavaa luettavaa.
ON JOULUAATTO 2012. Édouard on palaamassa asunnolleen kahden ystävänsä luota, kun hänen seuraansa lyöttäytyy Redaksi esittäytyvä algerialainen nuorukainen. Édouardilla ei ole ensin mitään tarkoitusta jatkaa tutustumista, mutta ystävälliseltä vaikuttavan, komean nuoren miehen onnistuu puhua itsensä Édouardin asuntoon ja vuoteeseen.
Kun Reda aamulla tekee lähtöä, Édouard huomaa hänen aikovan varastaa häneltä iPadin ja puhelimen. Havaintoa seuraavassa välienselvittelyssä Reda raivostuu totaalisti, ja kuristusyrityksen jälkeen hän raiskaa Èdouardin aseella uhaten.
Romaanin fokus ei kuitenkaan ole julmassa ja jännittävässä juonessa. Väkivallan historia on kaunokirjallinen tutkielma väkivallan henkilökohtaisista ja yhteiskunnallisista syistä ja ilmenemismuodoista sekä sen järkyttävistä seurauksista.
Louisin romaani todistaa siitä tunnetusta tosiasiasta, että väkivallan uhrin on oltava todella vahva pystyäkseen hakemaan itselleen oikeutta. Petetyksi tulleen, haavoitetun ja pelokkaan uhrin on lähes mahdoton lähteä etsimään apua sairaalasta ja poliisiasemalta, alistua esittelemään vammojaan, sallia rikostutkijoiden koluta asuntonsa ja kertoa uudelleen ja uudelleen jokaista intiimiä yksityiskohtaa myöten, mitä tapahtui.
Samalla Louis näyttää, miten viranomaiset ohjailevat tieten tai tahattomasti uhrin selontekoa tapahtumista ja tulkitsevat hänen tarinaansa omilla tavoillaan. En tunnistanut enää omaa kertomustani. En tunnistanut enää omia muistojani kertoessani niistä; poliisit esittivät minulle kysymyksiä, jotka pakottivat minut kuvaamaan Redan kanssa viettämääni yötä toisin kuin olisin halunnut - -.
Tapahtuneesta järkyttynyt Édouard lukee poliisien repliikeistä rasismia ja syytöksiä:Te siis veitte tuntemattoman ihmisen kotiinne noin vain keskellä yötä? Ahaa, tarkoitatte siis pohjoisafrikkalainen. Ja nöyryyttävältä vaikuttaa Édouardin kohtelu myös sairaalassa, jonne hän hakeutuu saamaan ennalta ehkäisevän lääkekuurin aidsia vastaan.
ROMAANIN RAKENNE on erikoinen ja lisää tarinan kiinnostavuutta. Tapahtumista on kulunut jo pari vuotta, kun Èdouard tulee käymään kotikaupungissaan ja kertoo kokemastaan sisarelleen Claralle. Mutta sen sijaan, että romaanin tapahtumat kerrottaisiin veljen suulla, äänessä onkin usein hänen sisarensa.
Èdouard seisoo piilossa oven takana, kun Clara kertoo miehelleen, mitä on saanut kuulla veljeltään. Èdouardin mielessään tekemät välihuomautukset, tarkennukset ja korjaukset on sijoitettu kursiivilla Claran kertomuksen sisään. Kun kirjailija välillä antaa Édouardin kertoa kokemuksestaan myös itse, tuntuu, kuin Édouard ei enää pystyisi pysymään hiljaa. Onhan tämä sentään hänen eikä sisaren kertomus!
Kekseliään rakenteen ansiosta tapahtuneesta syntyy yhtä aikaa kaksi versiota: uhrin oma ja hänen sisarensa tulkitsema ja kommentoima. Samalla Louis saa näppärästi valotettua Édouardin asemaa vanhassa kotikaupungissa ja perheessä, hänen luokkanousuaan ja perheen suhtautumista hänen erontekoonsa.
Sisarusten välille syntynyttä yhteiskunnallista eroa ilmentää omalta osaltaan koulutuksetta jääneen sisaren puhekieli (kiitos erinomaisen suomentajan), samalla kun se jollain tavalla keventää raskasta aihetta. Veli on sisarelle rakas, kaikesta huolimatta.
ÉDOUARDIN HÄTÄ JA KAUHU ovat järkyttävää luettavaa. Raiskatun käyttäytyminen on kaoottista ja ristiriitaista. Hänen mielialansa vaihtelevat laidasta laitaan, ja hän kokee, etteivät edes ystävät pysty ymmärtämään hänen ajatuksiaan tapahtuneesta. Erimielisyyksiä tulee jo rikosilmoituksen teosta. Édouard hokee mielessään:
Toisin päin, toisin päin sen pitäisi mennä, sinulla pitäisi olla oikeus olla hiljaa, väkivallan uhreilla pitäisi olla oikeus vaieta, kaikkia muita pitäisi sen sijaan moittia, jos he eivät puhu.
Toisaalta älykkyys auttaa häntä erittelemään tilannetta, etsimään siitä ulospääsyä ja katsomaan tapahtumaa suuremmassa kuin henkilökohtaisessa kehyksessä. Väkivaltaa synnyttävät myös ja ehkä ennen kaikkea yhteiskunnalliset rakenteet.
Èdouardin oma lääke traumasta paranemiseen on muistaminen, ei torjuminen. Yritän rakentaa muistoja, joiden avulla voisin purkaa menneisyyden, jotka sekä laajentaisivat sitä että nollaisivat sen.
Romaani ei kerro, miten nuori mies kokemuksestaan selviää, mutta nobelisti Imre Kertészin tavoin ja häntä lainaten myös Édouard Louis katsoo tehtäväkseen kirjoittaa tuskansa näkyville, jotta totuus paljastuisi.
Édouard Louis: Väkivallan historia
Raju omaelämäkerrallinen romaani raiskauksesta
Édouard Louis: Väkivallan historia (Histoire de la violence, 2016). Suom. Lotta Toivanen. Tammi 2020. 196 s.
Kohua herättäneessä esikoisromaanissaan Ei enää Eddy (Kirjareppu 11.10.2019) Édouard Louis (s. 1992) kirjoitti köyhästä ja väkivaltaisesta lapsuudestaan ja nuoruudestaan pohjoisranskalaisessa teollisuuskaupungissa Hallencourtissa. Romaani päättyi kuitenkin siinä mielessä hyvin, että homoseksuaalisuutensa vuoksi kiusatun Eddyn onnistui irrottautua surkeasta ja suvaitsemattomasta kasvuympäristöstään ja päästä opiskelemaan Pariisiin.
Tänä vuonna suomennetussa Väkivallan historiassa Louis jatkaa omaelämäkerrallista tarinaansa, mutta kun esikoisteoksessa oli raa'an realismin ohella myös hersyvää tarinointia ja hirtehistä huumoria, Väkivallan historiasta en sellaisia aineksia löydä. Édouard Louisin uusi romaani on synkkää, mutta vaikuttavaa luettavaa.
ON JOULUAATTO 2012. Édouard on palaamassa asunnolleen kahden ystävänsä luota, kun hänen seuraansa lyöttäytyy Redaksi esittäytyvä algerialainen nuorukainen. Édouardilla ei ole ensin mitään tarkoitusta jatkaa tutustumista, mutta ystävälliseltä vaikuttavan, komean nuoren miehen onnistuu puhua itsensä Édouardin asuntoon ja vuoteeseen.
Kun Reda aamulla tekee lähtöä, Édouard huomaa hänen aikovan varastaa häneltä iPadin ja puhelimen. Havaintoa seuraavassa välienselvittelyssä Reda raivostuu totaalisti, ja kuristusyrityksen jälkeen hän raiskaa Èdouardin aseella uhaten.
Romaanin fokus ei kuitenkaan ole julmassa ja jännittävässä juonessa. Väkivallan historia on kaunokirjallinen tutkielma väkivallan henkilökohtaisista ja yhteiskunnallisista syistä ja ilmenemismuodoista sekä sen järkyttävistä seurauksista.
Louisin romaani todistaa siitä tunnetusta tosiasiasta, että väkivallan uhrin on oltava todella vahva pystyäkseen hakemaan itselleen oikeutta. Petetyksi tulleen, haavoitetun ja pelokkaan uhrin on lähes mahdoton lähteä etsimään apua sairaalasta ja poliisiasemalta, alistua esittelemään vammojaan, sallia rikostutkijoiden koluta asuntonsa ja kertoa uudelleen ja uudelleen jokaista intiimiä yksityiskohtaa myöten, mitä tapahtui.
Samalla Louis näyttää, miten viranomaiset ohjailevat tieten tai tahattomasti uhrin selontekoa tapahtumista ja tulkitsevat hänen tarinaansa omilla tavoillaan. En tunnistanut enää omaa kertomustani. En tunnistanut enää omia muistojani kertoessani niistä; poliisit esittivät minulle kysymyksiä, jotka pakottivat minut kuvaamaan Redan kanssa viettämääni yötä toisin kuin olisin halunnut - -.
Tapahtuneesta järkyttynyt Édouard lukee poliisien repliikeistä rasismia ja syytöksiä:Te siis veitte tuntemattoman ihmisen kotiinne noin vain keskellä yötä? Ahaa, tarkoitatte siis pohjoisafrikkalainen. Ja nöyryyttävältä vaikuttaa Édouardin kohtelu myös sairaalassa, jonne hän hakeutuu saamaan ennalta ehkäisevän lääkekuurin aidsia vastaan.
ROMAANIN RAKENNE on erikoinen ja lisää tarinan kiinnostavuutta. Tapahtumista on kulunut jo pari vuotta, kun Èdouard tulee käymään kotikaupungissaan ja kertoo kokemastaan sisarelleen Claralle. Mutta sen sijaan, että romaanin tapahtumat kerrottaisiin veljen suulla, äänessä onkin usein hänen sisarensa.
Èdouard seisoo piilossa oven takana, kun Clara kertoo miehelleen, mitä on saanut kuulla veljeltään. Èdouardin mielessään tekemät välihuomautukset, tarkennukset ja korjaukset on sijoitettu kursiivilla Claran kertomuksen sisään. Kun kirjailija välillä antaa Édouardin kertoa kokemuksestaan myös itse, tuntuu, kuin Édouard ei enää pystyisi pysymään hiljaa. Onhan tämä sentään hänen eikä sisaren kertomus!
Kekseliään rakenteen ansiosta tapahtuneesta syntyy yhtä aikaa kaksi versiota: uhrin oma ja hänen sisarensa tulkitsema ja kommentoima. Samalla Louis saa näppärästi valotettua Édouardin asemaa vanhassa kotikaupungissa ja perheessä, hänen luokkanousuaan ja perheen suhtautumista hänen erontekoonsa.
Sisarusten välille syntynyttä yhteiskunnallista eroa ilmentää omalta osaltaan koulutuksetta jääneen sisaren puhekieli (kiitos erinomaisen suomentajan), samalla kun se jollain tavalla keventää raskasta aihetta. Veli on sisarelle rakas, kaikesta huolimatta.
ÉDOUARDIN HÄTÄ JA KAUHU ovat järkyttävää luettavaa. Raiskatun käyttäytyminen on kaoottista ja ristiriitaista. Hänen mielialansa vaihtelevat laidasta laitaan, ja hän kokee, etteivät edes ystävät pysty ymmärtämään hänen ajatuksiaan tapahtuneesta. Erimielisyyksiä tulee jo rikosilmoituksen teosta. Édouard hokee mielessään:
Toisin päin, toisin päin sen pitäisi mennä, sinulla pitäisi olla oikeus olla hiljaa, väkivallan uhreilla pitäisi olla oikeus vaieta, kaikkia muita pitäisi sen sijaan moittia, jos he eivät puhu.
Toisaalta älykkyys auttaa häntä erittelemään tilannetta, etsimään siitä ulospääsyä ja katsomaan tapahtumaa suuremmassa kuin henkilökohtaisessa kehyksessä. Väkivaltaa synnyttävät myös ja ehkä ennen kaikkea yhteiskunnalliset rakenteet.
Èdouardin oma lääke traumasta paranemiseen on muistaminen, ei torjuminen. Yritän rakentaa muistoja, joiden avulla voisin purkaa menneisyyden, jotka sekä laajentaisivat sitä että nollaisivat sen.
Romaani ei kerro, miten nuori mies kokemuksestaan selviää, mutta nobelisti Imre Kertészin tavoin ja häntä lainaten myös Édouard Louis katsoo tehtäväkseen kirjoittaa tuskansa näkyville, jotta totuus paljastuisi.
 |
| Édouard Louis. Kuva: John Foley |
Kommentit
Lähetä kommentti