10. syyskuuta 2020
Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin
Ikääntyvä kirjailija ja hänen naisensa
Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin (Kärleken är ett tamdjur, 2020). Suom. Outi Menna. S&S 2020. 204 s.
Tämän olisi alun perin pitänyt olla nimeltään "Naisen sielu", mutta toisin kävi. Syntyikin romaani nimeltä Rakkaus on kesy eläin.
Peter Sandström (s. 1963) jatkaa uudessa kirjassaan entisellä autofiktiivisella linjallaan. Päähenkilö Peter S. lähestyy kuuttakymmentä ikävuottaan jonkinlaisessa ajelehtimisen tilassa. Lapset ovat lähteneet omille teilleen, suhde vaimoon vaatisi korjailua, ja iäkkäästä äidistäkin alkaa olla huolia. Kirjoitustyöt jumittavat. Naisen sielu ei ota syntyäkseen, ja viini maistuu liian hyvin.
Luulisi, että tällaisista aineksista on vaikea saada syntymään kiinnostavaa romaania, mutta Sandströmiltä se onnistuu erinomaisesti. Uusi romaani toimii kyllä itsekseenkin, mutta nautintoa lisää, jos on jo aiemmin viettänyt aikaansa "Sändin" seurassa.
TURUN KOTI jää tyhjilleen, kun kertoja joutuu lähtemään Uuteenkaarlepyyhyn lapsuudenkotiinsa. Sisko soittaa, että 92-vuotias äiti on kotiutettu sairaalasta eikä tule toimeen omillaan. Tarvittaisiin kertojankin apua, ja mikä häntä estäisi, kun vaimo ja tytär ovat paraikaa pitkällä Venäjän-matkalla ja poika opiskelemassa hiukkasfysiikkaa jossain muualla ulkomailla.
Lapsuuskodin hiljaisessa tapahtumattomuudessa pienetkin asiat muuttuvat kertomisen arvoisiksi ja samalla yksi ja toinen havainto ja yksityiskohta nostavat mieleen tapahtumia vuosien ja vuosikymmenten takaa. Muistin kuinka... Muistin millainen... Muistelin... Ajassa seilataan luontevasti menneen ja olevan väliä, eikä mukana pysyminen tuota vaikeuksia.
Kierrellessään huoneissa ja availlessaan laatikoita ja komeroita kertoja kuvaa näkemäänsä usein pitkin havainnollisin luetteloin kuin inventaariota tehden. Kertojan muistot eivät ole raskaita, mutta luetteloissa on jotain hyvin surullista. Esineille ei ole enää mitään käyttöä, ne huokuvat auttamatta ohi mennyttä elämää. Ne ovat käyneet arvottomiksi, kaatopaikkatavaraksi.
Kertoja ei rinnasta niitä suoraan äitiin, mutta tavallaan äiti on kuin kotinsa esineet. Ennen toimelias ja päättäväinen ihminen on nyt lastensa komenneltavissa ja siirreltävissä tai lojuu torkuksissa sohvan nurkassa. Sisarusten on vaikea suhtautua uuteen tilanteeseen, asemoida itsensä äitinsä huolehtijoiksi. Hämmentyneen kertojan tunteet vaihtelevat hellyydestä ärtymykseen ja kiivastumisista rakkauteen.
Lukijankin tunteet kuohuvat. Peter S:n käyttäytyminen on välistä suorastaan raivostuttavaa, mutta kohta taas hänen kömpelöt hoitoyrityksensä sulattavat suuttumuksen, ja seuraavassa vaiheessa jopa naurattaa.
MILLAINEN ROMAANI Peter S:llä on työn alla, jää arvoitukseksi. Vahvoja, "sielukkaita" naisia hänen ympärillään on kuitenkin ollut ja on edelleen useita.
Äidin lisäksi Rakkaus on kesy eläin -romaanissa kertojalle tärkeä lähiomainen on sisar, johon pikkuveljellä on ollut luja side lapsuudesta asti. Romaanissa on riemastuttavia kohtauksia aikuisten lasten taantumisesta lapsuusmiljöössä takaisin lapsiksi.Viini maistuu molemmille, paikkojen siistiminen ja korjailu vähemmän, ja välillä otetaan rajustikin yhteen, mutta rakkaus ei siitä säröile.
Erotiikan kanssa on hankalampaa. Kertojan suhde vaimoon, Darlingiin, on jännitteinen ja sivusuhde Karhuksi nimettyyn naiseen katkolla. Kertoja tunnustaa: Vuosien mittaan minulla on alkanut olla yhä enemmän vaikeuksia päästä sopuun omantuntoni kanssa.
Itserakkaan kirjailijan on ollut vaikea torjua naisten häneen kohdistuva kiinnostus, vaikka vaimo on edelleen hänen suuri rakkautensa. Vaimon tunteista on vain välillisiä viitteitä, mutta kertojan arkuus ja avuttomuus vaimon tyyneyden ja selkeyden rinnalla on sitäkin näkyvämpää. Vaikuttaa siltä, että naisen sielun sijasta kertojan pitäisi ottaa selvää omasta sielustaan.
Ja niinhän hän yrittääkin tehdä - kirjoittamalla. Kertoja katselee kirjahyllyään ja ajattelee: Kirjaimet lepäsivät kirjojen sisällä - kirjaimet ja sanat ja lauseet ja kertomukset. Kirja on ikään kuin tunteiden ja järjen loppusijoituspaikka.
SIELU MAINITAAN romaanissa useaan otteeseen erilaisissa ja tunnelmiltaan vaihtelevissa yhteyksissä, tavallisesti ihmisten yhteydessä. Kertoja puhuu sielusta kuitenkin myös tekstien ja tarinoiden ominaisuutena. Ilman sielua teksti ei toimi, se on kuollutta.
Jo romaanin alussa on tärkeä kohtaus, jossa kertojan tytär kysyy isältään, miten tarinat syntyvät. Isä ei oikein tiedä, mitä vastata, mutta sanoo tarinoiden olevan aina jo valmiina olemassa. Ne oli vain sisäistettävä, oli tutustuttava niiden sieluun ja toistettava ne mahdollisimman uskollisesti.
Kertoja jatkaa: Myöhemmin olin ajatellut, että sielu itsessään oli yhtä suurta tarinaa mutta että se pilkahteli näkyvillä vain hetkittäin, ja että kaikki kerrotut tarinat olivat vain murusia jostain valtavasta ja käsittämättömästä, ikään kuin maailmankaikkeudesta ilman alkua ja loppua.
Tuntuu, kuin kirjailija antaisi tällä tavoin lukijalleen avaimet kertomuksiinsa: tähän olen pyrkinyt. Näyttämään jotain, mikä meitä ympäröi ja mikä on meissä itsessämme kaiken aikaa. Löytämään jo valmiina olevan, kaikille kuuluvan ja kaikkia koskevan.
PETER SANDSTRÖM KIRJOITTAA tavallisesta elämästä moniaistimellista, värikästä ja tunnistettavan todellista. Samastumispintaa löytyy yllin kyllin, ja samalla romaanin kielestä nauttii täysin siemauksin.
Sandström käyttää paljon hyväkseen personointia ja elottoman elollistamista. Puurokattila porisee kuin mököttävä rupikonna olisi yrittänyt hajamielisesti kommunikoida toisen rupikonnan kanssa, äidin vihreä Ford on talon pihakoivun alla kuin jättimäinen koira, joka makasi sidottuna puuhun, ja öisin, ihmisten nukkuessa suljettujen oviensa takana, rakkaus livahtaa omille teilleen kynnet terävinä ja häntä heiluen...
Rakkaus on kesy eläin on perustunnelmaltaan melankolinen, mutta ei totinen. Kertojaansa Sandström kuvaa vahvalla itseironialla, ja äidin puheista ja toimista huokuu usein älykästä ja originellia huvittavuutta. Romaanista löytyy myös kohtauksia, joiden koomisuus yltyy lähes farssiksi.
Vaikka romaanin ulkoisesti erottuvin teema on vanheneminen, kirjan fokus on rakkaudessa. Kertoja tunnustaa: Olin sanonut kerran yhdessä lehtihaastattelussa, että kirjoittaisin rakkaudesta. Aina. Kustantaja toivoisi selkeämpiä ja helpompia kertomuksia, mutta kertoja pitää pintansa.
Luulenpa, että Sandströmillä on kertojansa kanssa aika yhtäläinen kirjallinen "ohjelma". Johan uuden romaanin nimikin paljastaa, että rakkaudesta tässä kirjoitetaan - jälleen kerran.
Peter Sandström (s. 1963) jatkaa uudessa kirjassaan entisellä autofiktiivisella linjallaan. Päähenkilö Peter S. lähestyy kuuttakymmentä ikävuottaan jonkinlaisessa ajelehtimisen tilassa. Lapset ovat lähteneet omille teilleen, suhde vaimoon vaatisi korjailua, ja iäkkäästä äidistäkin alkaa olla huolia. Kirjoitustyöt jumittavat. Naisen sielu ei ota syntyäkseen, ja viini maistuu liian hyvin.
Luulisi, että tällaisista aineksista on vaikea saada syntymään kiinnostavaa romaania, mutta Sandströmiltä se onnistuu erinomaisesti. Uusi romaani toimii kyllä itsekseenkin, mutta nautintoa lisää, jos on jo aiemmin viettänyt aikaansa "Sändin" seurassa.
TURUN KOTI jää tyhjilleen, kun kertoja joutuu lähtemään Uuteenkaarlepyyhyn lapsuudenkotiinsa. Sisko soittaa, että 92-vuotias äiti on kotiutettu sairaalasta eikä tule toimeen omillaan. Tarvittaisiin kertojankin apua, ja mikä häntä estäisi, kun vaimo ja tytär ovat paraikaa pitkällä Venäjän-matkalla ja poika opiskelemassa hiukkasfysiikkaa jossain muualla ulkomailla.
Lapsuuskodin hiljaisessa tapahtumattomuudessa pienetkin asiat muuttuvat kertomisen arvoisiksi ja samalla yksi ja toinen havainto ja yksityiskohta nostavat mieleen tapahtumia vuosien ja vuosikymmenten takaa. Muistin kuinka... Muistin millainen... Muistelin... Ajassa seilataan luontevasti menneen ja olevan väliä, eikä mukana pysyminen tuota vaikeuksia.
Kierrellessään huoneissa ja availlessaan laatikoita ja komeroita kertoja kuvaa näkemäänsä usein pitkin havainnollisin luetteloin kuin inventaariota tehden. Kertojan muistot eivät ole raskaita, mutta luetteloissa on jotain hyvin surullista. Esineille ei ole enää mitään käyttöä, ne huokuvat auttamatta ohi mennyttä elämää. Ne ovat käyneet arvottomiksi, kaatopaikkatavaraksi.
Kertoja ei rinnasta niitä suoraan äitiin, mutta tavallaan äiti on kuin kotinsa esineet. Ennen toimelias ja päättäväinen ihminen on nyt lastensa komenneltavissa ja siirreltävissä tai lojuu torkuksissa sohvan nurkassa. Sisarusten on vaikea suhtautua uuteen tilanteeseen, asemoida itsensä äitinsä huolehtijoiksi. Hämmentyneen kertojan tunteet vaihtelevat hellyydestä ärtymykseen ja kiivastumisista rakkauteen.
Lukijankin tunteet kuohuvat. Peter S:n käyttäytyminen on välistä suorastaan raivostuttavaa, mutta kohta taas hänen kömpelöt hoitoyrityksensä sulattavat suuttumuksen, ja seuraavassa vaiheessa jopa naurattaa.
MILLAINEN ROMAANI Peter S:llä on työn alla, jää arvoitukseksi. Vahvoja, "sielukkaita" naisia hänen ympärillään on kuitenkin ollut ja on edelleen useita.
Äidin lisäksi Rakkaus on kesy eläin -romaanissa kertojalle tärkeä lähiomainen on sisar, johon pikkuveljellä on ollut luja side lapsuudesta asti. Romaanissa on riemastuttavia kohtauksia aikuisten lasten taantumisesta lapsuusmiljöössä takaisin lapsiksi.Viini maistuu molemmille, paikkojen siistiminen ja korjailu vähemmän, ja välillä otetaan rajustikin yhteen, mutta rakkaus ei siitä säröile.
Erotiikan kanssa on hankalampaa. Kertojan suhde vaimoon, Darlingiin, on jännitteinen ja sivusuhde Karhuksi nimettyyn naiseen katkolla. Kertoja tunnustaa: Vuosien mittaan minulla on alkanut olla yhä enemmän vaikeuksia päästä sopuun omantuntoni kanssa.
Itserakkaan kirjailijan on ollut vaikea torjua naisten häneen kohdistuva kiinnostus, vaikka vaimo on edelleen hänen suuri rakkautensa. Vaimon tunteista on vain välillisiä viitteitä, mutta kertojan arkuus ja avuttomuus vaimon tyyneyden ja selkeyden rinnalla on sitäkin näkyvämpää. Vaikuttaa siltä, että naisen sielun sijasta kertojan pitäisi ottaa selvää omasta sielustaan.
Ja niinhän hän yrittääkin tehdä - kirjoittamalla. Kertoja katselee kirjahyllyään ja ajattelee: Kirjaimet lepäsivät kirjojen sisällä - kirjaimet ja sanat ja lauseet ja kertomukset. Kirja on ikään kuin tunteiden ja järjen loppusijoituspaikka.
SIELU MAINITAAN romaanissa useaan otteeseen erilaisissa ja tunnelmiltaan vaihtelevissa yhteyksissä, tavallisesti ihmisten yhteydessä. Kertoja puhuu sielusta kuitenkin myös tekstien ja tarinoiden ominaisuutena. Ilman sielua teksti ei toimi, se on kuollutta.
Jo romaanin alussa on tärkeä kohtaus, jossa kertojan tytär kysyy isältään, miten tarinat syntyvät. Isä ei oikein tiedä, mitä vastata, mutta sanoo tarinoiden olevan aina jo valmiina olemassa. Ne oli vain sisäistettävä, oli tutustuttava niiden sieluun ja toistettava ne mahdollisimman uskollisesti.
Kertoja jatkaa: Myöhemmin olin ajatellut, että sielu itsessään oli yhtä suurta tarinaa mutta että se pilkahteli näkyvillä vain hetkittäin, ja että kaikki kerrotut tarinat olivat vain murusia jostain valtavasta ja käsittämättömästä, ikään kuin maailmankaikkeudesta ilman alkua ja loppua.
Tuntuu, kuin kirjailija antaisi tällä tavoin lukijalleen avaimet kertomuksiinsa: tähän olen pyrkinyt. Näyttämään jotain, mikä meitä ympäröi ja mikä on meissä itsessämme kaiken aikaa. Löytämään jo valmiina olevan, kaikille kuuluvan ja kaikkia koskevan.
PETER SANDSTRÖM KIRJOITTAA tavallisesta elämästä moniaistimellista, värikästä ja tunnistettavan todellista. Samastumispintaa löytyy yllin kyllin, ja samalla romaanin kielestä nauttii täysin siemauksin.
Sandström käyttää paljon hyväkseen personointia ja elottoman elollistamista. Puurokattila porisee kuin mököttävä rupikonna olisi yrittänyt hajamielisesti kommunikoida toisen rupikonnan kanssa, äidin vihreä Ford on talon pihakoivun alla kuin jättimäinen koira, joka makasi sidottuna puuhun, ja öisin, ihmisten nukkuessa suljettujen oviensa takana, rakkaus livahtaa omille teilleen kynnet terävinä ja häntä heiluen...
Rakkaus on kesy eläin on perustunnelmaltaan melankolinen, mutta ei totinen. Kertojaansa Sandström kuvaa vahvalla itseironialla, ja äidin puheista ja toimista huokuu usein älykästä ja originellia huvittavuutta. Romaanista löytyy myös kohtauksia, joiden koomisuus yltyy lähes farssiksi.
Vaikka romaanin ulkoisesti erottuvin teema on vanheneminen, kirjan fokus on rakkaudessa. Kertoja tunnustaa: Olin sanonut kerran yhdessä lehtihaastattelussa, että kirjoittaisin rakkaudesta. Aina. Kustantaja toivoisi selkeämpiä ja helpompia kertomuksia, mutta kertoja pitää pintansa.
Luulenpa, että Sandströmillä on kertojansa kanssa aika yhtäläinen kirjallinen "ohjelma". Johan uuden romaanin nimikin paljastaa, että rakkaudesta tässä kirjoitetaan - jälleen kerran.
 |
| Peter Sandström. Kuva Marica Rosengard |
Kommentit
Lähetä kommentti