29. toukokuuta 2020
Robert Seethaler: Kokonainen elämä
Mestarillinen pienoisromaani elämäänsä sopeutuvasta vuoristolaisesta
Robet Seethaler: Kokonainen elämä (Ein ganzes Leben, 2014). Suom. Raimo Salminen. Aula & Co, 2020. 130 s.
Jostain lehtijutusta mieleeni on jäänyt 89-vuotiaan haastateltavan elämänohje: Elämää pitää elää niin kuin elämä antaa. Jos sataa, antaa sataa. Ohje on kuin suoraan itävaltalaisen Robert Seethalerin (s. 1966) pienestä mestariteoksesta Kokonainen elämä. Romaanin päähenkilö Andreas Egger elää vaatimatonta elämäänsä täsmälleen saman ohjeen mukaan: sopeutuen, tyytyen ja turhia huolehtimatta.
Kymmenille kielille käännettyä Kokonaista elämää on verrattu John Williamsin Stoneriin (Kirjareppu, 26.7.2015), ja kieltämättä romaaneista löytyy yhtymäkohtia. Jos siis Williamsin eleetön tyyli ja hänen sympaattisen päähenkilönsä elämäntarina ovat muistissa lähtemättöminä lukuelämyksinä, myös Robert Seethalerin Kokonainen elämä on todennäköisesti hieno kokemus.
ALPPIMAISEMISSA sijatseva pieni vuoristokylä ei ole häävi asuinpaikka, kun nelivuotias orpo Andreas Egger saapuu sinne vuonna 1902 sukulaisensa Hubert Kranzstockerin kasvatiksi. Mies ei säästele kälynsä äpärän kasvatuksessa pähkinäpuista raippaansa ja tulee kerran lyöneeksi niin kovaa, että poika saa iskusta ikuisen jalkavamman.
Hitaasti liikkuvasta ja harvakseltaan puhuvasta pojasta kasvaa kuitenkin poikkeuksellisen vahva ja sitkeä, ja vuorilla liikkuminen käy häneltä vaivattomasti. Kaksitoistavuotiaana hän saa tarpeekseen isäntänsä raakuuksista ja lähtee talosta.
Siinä missä Williamsin Stoner vasta etsii ominta itseään, Seethalerin Egger elää jo nuoresta pitäen omanlaistaan elämää. Se ei ole tietoista vaan ikään kuin itsestään selvää. Hänellä ei ole erityistä päämäärää eikä juuri unelmia. Hänen elämänsä täyttyy työnteosta ja elämisen perustarpeiden tyydyttämisestä. Hän tulee kyllä toimeen työporukoissa mutta viihtyy parhaiten itsekseen.
Toisinaan, leutoina kesäöinä, hän levitti vastaniitetylle pellolle viltin, paneutui selälleen ja jäi katselemaan tähtitaivaalle. Silloin hän ajatteli tulevaisuuttaan, joka levittäytyi hänen edessään äärettömänä - siksi, ettei hän odottanut siltä mitään. Ja toisinaan, kun hän oli maannut sillä lailla tarpeeksi kauan, hänestä tuntui kuin maa hänen allaan olisi aivan hitaasti vuoroin kohonnut ja vuoroin laskenut, ja näinä hetkinä hän tiesi vuorten hengittävän.
Egger ja hänen ympäristönsä ovat yhtä ja samaa luomakuntaa, ja ehkä juuri siksi Egger tyytyy siihenkin, että luonto kohtelee häntä kaltoin. Lumivyöry pirstoo hänen pienen rinnemökkinsä, surmaa hänen ainoan rakkaansa ja tukehduttaa massoihinsa hänen pienen onnensa, mutta Egger ei vajoa epätoivoon. Hänen surunsa on yhtä puhdasta kuin hänen rakkautensa.
SEETHALER seuraa päähenkilönsä elämää tarkkailijan tavoin. Hän kuvaa Eggerin työntekoa rakennusliike Bittermann & Söhnen köysiratahankkeissa asiantuntevasti ja hänen onnen tuokioitaan ja hiljaista suruaan tunteilematta ja dramatisoimatta. Tapaturmien raadollisuudella ei mässäillä, eikä vuorten kauneus vaadi erityistä koristelua. Vaatimatonta elämää on lähestyttävä sen omilla ehdoilla, elämöimättä. (Oma osuutensa lukunautinnossa on Raimo Salmisen erinomaisella suomennoksella.)
Romaani etenee tasaisesti ja kiirehtimättä, ilman kummempia jännitteitä. Kirjailija poimii kuvattavansa elämästä tapauksen sieltä, toisen täältä, ja välistä aikavälit ovat pitkiäkin. Kun elämä on tavallista, siitä ei ole tarvetta kertoa sen enempää.
Egger joutuu sotaan vasta, kun sinne viedään raajarikotkin, ja on vuosikausia Venäjällä vankileirillä. Kun hän palaa laaksoon 1951, kylä on muuttunut turistikohteeksi ja vilisee autoja, vaeltajia ja laskettelijoita, mutta mies ei ole juuri millänsäkään. Tekninen ja taloudellinen modernisaatio eivät nekään kosketa Eggeriä, vaikka hän on ollut osaltaan luomassa muutosta. Enintään ne kummastuttavat.
Seethalerilla olisi mahdollisuus esittää sosiaalista kritiikkiä päähenkilönsä kohtelusta sekä kylässä että työelämässä, mutta sellaista löytyy vain välähdyksittäin, ja sama pätee huumoriin. Huumoria tarjoaa ainostaan Eggeristä löytyvä omanarvotunto, kun hän markkinoi itseään rakennusyhtiölle ja myöhemmin perustaa mainion yhden oppaan vaellusyrityksensä. Retkilläkin vuoristo-opas on mieluummin vaiti ja kuuntelee turistien hengästynyttä lörpötystä.
Egger ei ikinä saanut selville, mistä siinä tarkkaan ottaen oli kysymys, mutta vuosien kuluessa hän tuli yhä varmemmaksi siitä, etteivät turistit loppujen lopuksi niinkään kompastelleet hänen perässään kuin jonkin tuntemattoman, sammumattoman kaipauksen perässä.
KYLÄLÄISTEN SILMIN Eggerin elämä on karua ja säälittävää, mutta vuorilla hän tuntee olevansa kaiken yläpuolella. Hän ei halua viljellä maata, sitoa itseään multaan ja uurastaa pää alaspäin. Hänestä miehen tuli nostaa katseensa ja suunnata se mahdollisimman pitkälle.
Hän ei tunne mitään vetoa myöskään kirkkoon ja uskontoon; vuorten jylhyys, arvoituksellisuus, kauneus ja hiljaisuus koskettavat hänen sisintään niitä tehokkaammin. Ripaus magiikkaa romaaniin tulee sumuharsoissa liikkuvan Kylmän Rouvan hahmossa, vaikka vanhan Eggerin kuolema on sekin yhtä eleetön kuin hänen elämänsä.
Miksi Andreas Eggerin elämä kovuudestaan ja vaatimattomuudestaan huolimatta tuntuu kuitenkin kadehdittavalta?
Eräässä haastattelussaan Seethaler luonnehtii pyrkineensä Eggerissä kuvaamaan ihmisen olemassaoloa pelkistetyimmillään ja puhtaimmillaan. Kun Egger hyväksyy sen, mitä hänellä on ja mitä hänelle tapahtuu, hän säilyttää koskemattomuutensa ja autenttisuutensa, pysyy uskollisena itselleen.
Kun vanha Egger miettii elämäänsä ja muistelee, mitä kaikkea hän sen aikana on tehnyt ja kokenut, hän tuntee kaiken kaikkiaan olevansa tyytyväinen. -- hän saattoi ajatella [elämäänsä] vailla mielipahaa, välillä naurahtaen ja kaiken aikaa suuren ihmetyksen vallassa.
Eikö tuommoista tilinpäätöstä ole syytäkin kadehtia.
ALPPIMAISEMISSA sijatseva pieni vuoristokylä ei ole häävi asuinpaikka, kun nelivuotias orpo Andreas Egger saapuu sinne vuonna 1902 sukulaisensa Hubert Kranzstockerin kasvatiksi. Mies ei säästele kälynsä äpärän kasvatuksessa pähkinäpuista raippaansa ja tulee kerran lyöneeksi niin kovaa, että poika saa iskusta ikuisen jalkavamman.
Hitaasti liikkuvasta ja harvakseltaan puhuvasta pojasta kasvaa kuitenkin poikkeuksellisen vahva ja sitkeä, ja vuorilla liikkuminen käy häneltä vaivattomasti. Kaksitoistavuotiaana hän saa tarpeekseen isäntänsä raakuuksista ja lähtee talosta.
Siinä missä Williamsin Stoner vasta etsii ominta itseään, Seethalerin Egger elää jo nuoresta pitäen omanlaistaan elämää. Se ei ole tietoista vaan ikään kuin itsestään selvää. Hänellä ei ole erityistä päämäärää eikä juuri unelmia. Hänen elämänsä täyttyy työnteosta ja elämisen perustarpeiden tyydyttämisestä. Hän tulee kyllä toimeen työporukoissa mutta viihtyy parhaiten itsekseen.
Toisinaan, leutoina kesäöinä, hän levitti vastaniitetylle pellolle viltin, paneutui selälleen ja jäi katselemaan tähtitaivaalle. Silloin hän ajatteli tulevaisuuttaan, joka levittäytyi hänen edessään äärettömänä - siksi, ettei hän odottanut siltä mitään. Ja toisinaan, kun hän oli maannut sillä lailla tarpeeksi kauan, hänestä tuntui kuin maa hänen allaan olisi aivan hitaasti vuoroin kohonnut ja vuoroin laskenut, ja näinä hetkinä hän tiesi vuorten hengittävän.
Egger ja hänen ympäristönsä ovat yhtä ja samaa luomakuntaa, ja ehkä juuri siksi Egger tyytyy siihenkin, että luonto kohtelee häntä kaltoin. Lumivyöry pirstoo hänen pienen rinnemökkinsä, surmaa hänen ainoan rakkaansa ja tukehduttaa massoihinsa hänen pienen onnensa, mutta Egger ei vajoa epätoivoon. Hänen surunsa on yhtä puhdasta kuin hänen rakkautensa.
SEETHALER seuraa päähenkilönsä elämää tarkkailijan tavoin. Hän kuvaa Eggerin työntekoa rakennusliike Bittermann & Söhnen köysiratahankkeissa asiantuntevasti ja hänen onnen tuokioitaan ja hiljaista suruaan tunteilematta ja dramatisoimatta. Tapaturmien raadollisuudella ei mässäillä, eikä vuorten kauneus vaadi erityistä koristelua. Vaatimatonta elämää on lähestyttävä sen omilla ehdoilla, elämöimättä. (Oma osuutensa lukunautinnossa on Raimo Salmisen erinomaisella suomennoksella.)
Romaani etenee tasaisesti ja kiirehtimättä, ilman kummempia jännitteitä. Kirjailija poimii kuvattavansa elämästä tapauksen sieltä, toisen täältä, ja välistä aikavälit ovat pitkiäkin. Kun elämä on tavallista, siitä ei ole tarvetta kertoa sen enempää.
Egger joutuu sotaan vasta, kun sinne viedään raajarikotkin, ja on vuosikausia Venäjällä vankileirillä. Kun hän palaa laaksoon 1951, kylä on muuttunut turistikohteeksi ja vilisee autoja, vaeltajia ja laskettelijoita, mutta mies ei ole juuri millänsäkään. Tekninen ja taloudellinen modernisaatio eivät nekään kosketa Eggeriä, vaikka hän on ollut osaltaan luomassa muutosta. Enintään ne kummastuttavat.
Seethalerilla olisi mahdollisuus esittää sosiaalista kritiikkiä päähenkilönsä kohtelusta sekä kylässä että työelämässä, mutta sellaista löytyy vain välähdyksittäin, ja sama pätee huumoriin. Huumoria tarjoaa ainostaan Eggeristä löytyvä omanarvotunto, kun hän markkinoi itseään rakennusyhtiölle ja myöhemmin perustaa mainion yhden oppaan vaellusyrityksensä. Retkilläkin vuoristo-opas on mieluummin vaiti ja kuuntelee turistien hengästynyttä lörpötystä.
Egger ei ikinä saanut selville, mistä siinä tarkkaan ottaen oli kysymys, mutta vuosien kuluessa hän tuli yhä varmemmaksi siitä, etteivät turistit loppujen lopuksi niinkään kompastelleet hänen perässään kuin jonkin tuntemattoman, sammumattoman kaipauksen perässä.
KYLÄLÄISTEN SILMIN Eggerin elämä on karua ja säälittävää, mutta vuorilla hän tuntee olevansa kaiken yläpuolella. Hän ei halua viljellä maata, sitoa itseään multaan ja uurastaa pää alaspäin. Hänestä miehen tuli nostaa katseensa ja suunnata se mahdollisimman pitkälle.
Hän ei tunne mitään vetoa myöskään kirkkoon ja uskontoon; vuorten jylhyys, arvoituksellisuus, kauneus ja hiljaisuus koskettavat hänen sisintään niitä tehokkaammin. Ripaus magiikkaa romaaniin tulee sumuharsoissa liikkuvan Kylmän Rouvan hahmossa, vaikka vanhan Eggerin kuolema on sekin yhtä eleetön kuin hänen elämänsä.
Miksi Andreas Eggerin elämä kovuudestaan ja vaatimattomuudestaan huolimatta tuntuu kuitenkin kadehdittavalta?
Eräässä haastattelussaan Seethaler luonnehtii pyrkineensä Eggerissä kuvaamaan ihmisen olemassaoloa pelkistetyimmillään ja puhtaimmillaan. Kun Egger hyväksyy sen, mitä hänellä on ja mitä hänelle tapahtuu, hän säilyttää koskemattomuutensa ja autenttisuutensa, pysyy uskollisena itselleen.
Kun vanha Egger miettii elämäänsä ja muistelee, mitä kaikkea hän sen aikana on tehnyt ja kokenut, hän tuntee kaiken kaikkiaan olevansa tyytyväinen. -- hän saattoi ajatella [elämäänsä] vailla mielipahaa, välillä naurahtaen ja kaiken aikaa suuren ihmetyksen vallassa.
Eikö tuommoista tilinpäätöstä ole syytäkin kadehtia.
 |
| Robert Seethaler |
Kommentit
Lähetä kommentti