11. toukokuuta 2020
Olga Tokarczuk: Vaeltajat (Bieguni, 2007). Suom. Tapani Kärkkäinen. Otava 2019. 426 s.
Se joka pysähtyy, kivettyy, joka jää, lävistetään kuin hyönteinen, hänen sydämensä läpi isketään puinen neula, hänen käsiinsä ja jalkoihinsa tehdään reiät ja ne hakataan kiinni kynnyspuuhun ja kattoon.
Näin puhuu vällyihin kääriytynyt vaeltajanainen vuoden 2018 kirjallisuuden nobelistin, puolalaisen Olga Tokarczukin (s. 1962) romaanissa Vaeltajat. Puolaksi teos ilmestyi 2007. Jo Vaeltajia ennen Tapani Kärkkäinen on suomentanut Tokarczukilta romaanit Päivän talo, yön talo (2004) ja Alku ja muut ajat (2012).
Tokarczuk jatkaa Vaeltajissaan rohkean omaperäistä linjaansa. Kirjailija on nimennyt teoksensa romaaniksi, mutta perinteisestä romaanista se on kaukana. Vaeltajat rakentuu 116 otsikoidusta fragmentista, joista lyhyimmät ovat vain muutaman rivin mittaisia, kun taas pisimmät yltävät useampaan kymmeneen sivuun.
Katkelmat voivat koostua mm. esseistisistä pohdinnoista ja päätelmistä, tarkoista ympäristöhuomioista, historiallisista tosiasioista, tieteellisistä faktoista ja fiktiivisistä kohtauksista. Lukujen nimet puhuvat puolestaan: Pimeä aine, Pyhiinvaeltajan ominaisuus, Lentokentät, Kreikan kartta, Atatürkin uudistukset, Ihmisen vahvin elin on kieli jne.
Luvuista pisimmät, novellimaiset, etenevät lineaarisesti, vaikka silloinkin usein katkelmittain ja samalla romaanin jännitettä kannatellen. Kertomusten loppu jää yleensä avoimeksi, mysteeriksi, ja jossain vaiheessa kertoja perusteleekin toimintaansa: Tarina on aina hallitsematon, sitä ei koskaan voi kontrolloida loppuun saakka.
TARINOIDEN TUNNELMAT vaihtelevat. Kertomus pienen puolalaisperheen oudoksi kääntyvästä Kroatian-matkasta etenee kuin kauhutarina. Tohtori Blaun anatomiset seikkailut valokuvauksen ja plastinaation parissa ovat lähinnä perverssejä ja koomisia.
Romaanin suomennokselle nimensä lainannut Vaeltajat on hyvinkin vakava. Kun sen venäläinen päähenkilö, sairasta lastaan uupumatta hoitanut Annuška, pakenee kotoaan ja lyöttäytyy vällyihin kääriytyneen irtolaisnaisen kumppaniksi, tunkeudutaan syvälle Vaeltajat-teoksen ydinteemoihin, rajojen tutkimiseen ja rikkomiseen, liikkumisen vapauteen, olemassaolon ja olemisen loppumisen kysymyksiin. Vaeltajanainen julistaa:
- -kaikenkarvaisilla tyranneilla, helvetin palvelijoilla, on verissä viha nomadeja kohtaan - siksi he vainoavat niin mustalaisia kuin juutalaisia, siksi he pakottavat kaikki vapaat ihmiset asettumaan aloilleen, antavat heille osoitteen kuin tuomion. - - Lähde liikkeelle, lähde. Siunattu on se, joka pysyy liikkeessä.
Liikkuva ihminen on vaikeasti hallittava. Hän voi kätkeytyä ja jopa kadota. Katoamisen ja häviämisen teema on romaanissa yhtä tärkeä kuin liikkumisen. Lienee selvää, että turismilla ei ole vapaan liikkumisen kanssa mitään tekemistä.
TOKARCZUK LÄHESTYY eksistentiaalisia kysymyksiä paljolti ruumiillisuuden kautta. Ihmisen anatomiaan liittyvissä luvuissa tilassa liikkuminen vaihtuu ajassa liikkumiseen, kun katkelmissa kerrotaan tieteen pyrkimyksistä ruumiin ja sen osien tutkimiseen ja säilömiseen.
Kertojan vierailut eri puolilla Eurooppaa sijaitsevissa lääketieteen historian, anatomian ja patologian museoissa ja tarkat selostukset vitriineissä esillä olevista ruumiinosista, epämuodostumista ja konservointimenetelmistä ovat erikoista ja monenlaisia tunteita herättävää luettavaa.
Selvitys belgialaisen kirurgin Philip Verheyenin (1648-1711) amputoidun jalan myöhemmistä vaiheista ja kertomus säveltäjä Frédérik Chopinin (1810-1849) sydämen matkasta Pariisista Puolaan tempaavat mukaansa, edellinen hurjilla faktoillaan, jälkimmäinen huumorillaan.
Josephine Solimanin kuvitteelliset kirjeet Itävallan keisarille herättävät suurta myötätuntoa ja häpeää. Orjasta sivistyneeksi ja arvostetuksi kansalaiseksi ja diplomaatiksi yltäneen mustan miehen Angelo Solimanin (n. 1721-1796) ruumista ei hänen kuoltuaan luovutettukaan omaisille kunniallisesti haudattavaksi vaan se nyljettiin, täytetiin ja pantiin wieniläisyleisön nähtäväksi tyypillisenä esimerkkinä afrikkalaisesta villistä!
KERTOJA ESITTÄÄ yhteiskunnallista kritiikkiään useimmiten välillisesti, henkilöhahmojensa puheissa, mutta silloinkin on paras olla varuillaan. Näkökulmia on tarjolla niin runsaasti ja monenlaisia, että ehdoton oikea ja väärä jäävät tulkinnanvaraisiksi. Erottuvin keino kritiikin ilmaisemiseen on ironia.
Hyvä esimerkki ovat Matkapsykologiaa-nimellä kulkevat kohtaukset lentokenttiä kiertävän tutkijapariskunnan luennoista lentoaan odotteleville matkustajille. Tokarczuk törmäyttää herkullisesti korkean ja matalan, kun "matkasaarnaajien" psykologiset luennot katkeilevat ihmisten pinnallisiin puheisiin ja reaktioihin. Pyhiinvaellusluennon kuuntelu keskeytyy kuin seinään, kun kertojan taakse seisahtuneet pariskunnat pääsevät vertailemaan matkakokemuksiaan.
- Menkää ihmeessä Karibialle ja varsinkin Kuubaan, vielä niin kauan kuin Castro on vallassa. Kun Castro kuolee, Kuubasta tulee samanlainen kuin muutkin. Nyt siellä voi vielä nähdä todellista köyhyyttä. Ja millaisilla autoilla ne ajavat! Kannattaa ihan oikeasti pitää kiirettä, sillä Castro on kuulemma vakavasti sairas.
AIHEPIIRIN JA TEEMOJEN OHELLA katkemat verkottuvat toisiinsa rauhallisena tarkkailijana pysyttelevän kertojanäänen avulla. Romaanin alussa kertoja antaa tietoja lapsuudestaan ja nuoruudestaan, kertoo psykologian opinnoistaan ja tekee selkoa matkustushistoriastaan ja kiinnostuksenkohteistaan. On helppo päätellä, että autofiktion raameissa liikutaan.
Kertoja diagnosoi tilansa ja kertoo oireyhtymäkseen pakonomaisen kiinnostuksen kaikkeen mikä on rikkonaista, epätäydellistä, viallista ja sattumanvaraista. Minua kiinnostavat sattumanvaraiset muodot, luomistyössä tapahtuneet erehdykset, umpikujat.
Paljastamalla kiinnostuksensa kaikkeen normista poikkeavaan kertoja - kirjailija - perustelee paitsi fragmenttiensa sisällön myös romaaninsa rakenteen rikkonaisuuden. Kirjan lopusta puolestaan olen lukevinani jotain kirjan syntyvaiheista, kun kertoja istuu lentoasemalla ja kaivaa repustaan lokikirjansa kirjatakseen huomioitaan muista matkustajista. Hän sanoo muuttavansa heidät kirjaimiksi ja alkukirjaimiksi eli plastinoivansa heidät lauseittensa formaldehydiin.
Kaiken kaikkiaan Olga Tokarczukin Vaeltajat on runsas, värikäs ja ajatuksia herättävä kuvaus eurooppalaisen nykyihmisen juurettomuudesta ja kaipuusta pitkälti samaan tapaan kuin W. G. Sebaldin (1944-2001) vakiintuneita lajityyppejä karttavat ja kulttuurihistoriaa hyödyntävät teokset.
Jos siis pidät Sebaldista, älä ohita Olga Tokarczukin Vaeltajia!
Olga Tokarczuk: Vaeltajat
Nobelisti ylittää ja rikkoo rajoja
Olga Tokarczuk: Vaeltajat (Bieguni, 2007). Suom. Tapani Kärkkäinen. Otava 2019. 426 s.
Se joka pysähtyy, kivettyy, joka jää, lävistetään kuin hyönteinen, hänen sydämensä läpi isketään puinen neula, hänen käsiinsä ja jalkoihinsa tehdään reiät ja ne hakataan kiinni kynnyspuuhun ja kattoon.
Näin puhuu vällyihin kääriytynyt vaeltajanainen vuoden 2018 kirjallisuuden nobelistin, puolalaisen Olga Tokarczukin (s. 1962) romaanissa Vaeltajat. Puolaksi teos ilmestyi 2007. Jo Vaeltajia ennen Tapani Kärkkäinen on suomentanut Tokarczukilta romaanit Päivän talo, yön talo (2004) ja Alku ja muut ajat (2012).
Tokarczuk jatkaa Vaeltajissaan rohkean omaperäistä linjaansa. Kirjailija on nimennyt teoksensa romaaniksi, mutta perinteisestä romaanista se on kaukana. Vaeltajat rakentuu 116 otsikoidusta fragmentista, joista lyhyimmät ovat vain muutaman rivin mittaisia, kun taas pisimmät yltävät useampaan kymmeneen sivuun.
Katkelmat voivat koostua mm. esseistisistä pohdinnoista ja päätelmistä, tarkoista ympäristöhuomioista, historiallisista tosiasioista, tieteellisistä faktoista ja fiktiivisistä kohtauksista. Lukujen nimet puhuvat puolestaan: Pimeä aine, Pyhiinvaeltajan ominaisuus, Lentokentät, Kreikan kartta, Atatürkin uudistukset, Ihmisen vahvin elin on kieli jne.
Luvuista pisimmät, novellimaiset, etenevät lineaarisesti, vaikka silloinkin usein katkelmittain ja samalla romaanin jännitettä kannatellen. Kertomusten loppu jää yleensä avoimeksi, mysteeriksi, ja jossain vaiheessa kertoja perusteleekin toimintaansa: Tarina on aina hallitsematon, sitä ei koskaan voi kontrolloida loppuun saakka.
TARINOIDEN TUNNELMAT vaihtelevat. Kertomus pienen puolalaisperheen oudoksi kääntyvästä Kroatian-matkasta etenee kuin kauhutarina. Tohtori Blaun anatomiset seikkailut valokuvauksen ja plastinaation parissa ovat lähinnä perverssejä ja koomisia.
Romaanin suomennokselle nimensä lainannut Vaeltajat on hyvinkin vakava. Kun sen venäläinen päähenkilö, sairasta lastaan uupumatta hoitanut Annuška, pakenee kotoaan ja lyöttäytyy vällyihin kääriytyneen irtolaisnaisen kumppaniksi, tunkeudutaan syvälle Vaeltajat-teoksen ydinteemoihin, rajojen tutkimiseen ja rikkomiseen, liikkumisen vapauteen, olemassaolon ja olemisen loppumisen kysymyksiin. Vaeltajanainen julistaa:
- -kaikenkarvaisilla tyranneilla, helvetin palvelijoilla, on verissä viha nomadeja kohtaan - siksi he vainoavat niin mustalaisia kuin juutalaisia, siksi he pakottavat kaikki vapaat ihmiset asettumaan aloilleen, antavat heille osoitteen kuin tuomion. - - Lähde liikkeelle, lähde. Siunattu on se, joka pysyy liikkeessä.
Liikkuva ihminen on vaikeasti hallittava. Hän voi kätkeytyä ja jopa kadota. Katoamisen ja häviämisen teema on romaanissa yhtä tärkeä kuin liikkumisen. Lienee selvää, että turismilla ei ole vapaan liikkumisen kanssa mitään tekemistä.
TOKARCZUK LÄHESTYY eksistentiaalisia kysymyksiä paljolti ruumiillisuuden kautta. Ihmisen anatomiaan liittyvissä luvuissa tilassa liikkuminen vaihtuu ajassa liikkumiseen, kun katkelmissa kerrotaan tieteen pyrkimyksistä ruumiin ja sen osien tutkimiseen ja säilömiseen.
Kertojan vierailut eri puolilla Eurooppaa sijaitsevissa lääketieteen historian, anatomian ja patologian museoissa ja tarkat selostukset vitriineissä esillä olevista ruumiinosista, epämuodostumista ja konservointimenetelmistä ovat erikoista ja monenlaisia tunteita herättävää luettavaa.
Selvitys belgialaisen kirurgin Philip Verheyenin (1648-1711) amputoidun jalan myöhemmistä vaiheista ja kertomus säveltäjä Frédérik Chopinin (1810-1849) sydämen matkasta Pariisista Puolaan tempaavat mukaansa, edellinen hurjilla faktoillaan, jälkimmäinen huumorillaan.
Josephine Solimanin kuvitteelliset kirjeet Itävallan keisarille herättävät suurta myötätuntoa ja häpeää. Orjasta sivistyneeksi ja arvostetuksi kansalaiseksi ja diplomaatiksi yltäneen mustan miehen Angelo Solimanin (n. 1721-1796) ruumista ei hänen kuoltuaan luovutettukaan omaisille kunniallisesti haudattavaksi vaan se nyljettiin, täytetiin ja pantiin wieniläisyleisön nähtäväksi tyypillisenä esimerkkinä afrikkalaisesta villistä!
KERTOJA ESITTÄÄ yhteiskunnallista kritiikkiään useimmiten välillisesti, henkilöhahmojensa puheissa, mutta silloinkin on paras olla varuillaan. Näkökulmia on tarjolla niin runsaasti ja monenlaisia, että ehdoton oikea ja väärä jäävät tulkinnanvaraisiksi. Erottuvin keino kritiikin ilmaisemiseen on ironia.
Hyvä esimerkki ovat Matkapsykologiaa-nimellä kulkevat kohtaukset lentokenttiä kiertävän tutkijapariskunnan luennoista lentoaan odotteleville matkustajille. Tokarczuk törmäyttää herkullisesti korkean ja matalan, kun "matkasaarnaajien" psykologiset luennot katkeilevat ihmisten pinnallisiin puheisiin ja reaktioihin. Pyhiinvaellusluennon kuuntelu keskeytyy kuin seinään, kun kertojan taakse seisahtuneet pariskunnat pääsevät vertailemaan matkakokemuksiaan.
- Menkää ihmeessä Karibialle ja varsinkin Kuubaan, vielä niin kauan kuin Castro on vallassa. Kun Castro kuolee, Kuubasta tulee samanlainen kuin muutkin. Nyt siellä voi vielä nähdä todellista köyhyyttä. Ja millaisilla autoilla ne ajavat! Kannattaa ihan oikeasti pitää kiirettä, sillä Castro on kuulemma vakavasti sairas.
AIHEPIIRIN JA TEEMOJEN OHELLA katkemat verkottuvat toisiinsa rauhallisena tarkkailijana pysyttelevän kertojanäänen avulla. Romaanin alussa kertoja antaa tietoja lapsuudestaan ja nuoruudestaan, kertoo psykologian opinnoistaan ja tekee selkoa matkustushistoriastaan ja kiinnostuksenkohteistaan. On helppo päätellä, että autofiktion raameissa liikutaan.
Kertoja diagnosoi tilansa ja kertoo oireyhtymäkseen pakonomaisen kiinnostuksen kaikkeen mikä on rikkonaista, epätäydellistä, viallista ja sattumanvaraista. Minua kiinnostavat sattumanvaraiset muodot, luomistyössä tapahtuneet erehdykset, umpikujat.
Paljastamalla kiinnostuksensa kaikkeen normista poikkeavaan kertoja - kirjailija - perustelee paitsi fragmenttiensa sisällön myös romaaninsa rakenteen rikkonaisuuden. Kirjan lopusta puolestaan olen lukevinani jotain kirjan syntyvaiheista, kun kertoja istuu lentoasemalla ja kaivaa repustaan lokikirjansa kirjatakseen huomioitaan muista matkustajista. Hän sanoo muuttavansa heidät kirjaimiksi ja alkukirjaimiksi eli plastinoivansa heidät lauseittensa formaldehydiin.
Kaiken kaikkiaan Olga Tokarczukin Vaeltajat on runsas, värikäs ja ajatuksia herättävä kuvaus eurooppalaisen nykyihmisen juurettomuudesta ja kaipuusta pitkälti samaan tapaan kuin W. G. Sebaldin (1944-2001) vakiintuneita lajityyppejä karttavat ja kulttuurihistoriaa hyödyntävät teokset.
Jos siis pidät Sebaldista, älä ohita Olga Tokarczukin Vaeltajia!
 |
| Olga Tokarczuk. Kuva: Łukasz Giza |
Kommentit
Lähetä kommentti