25. toukokuuta 2020
Jenny Erpenbeck: Päivien loppu (Aller tage abend, 2012). Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi 2020. 314 s.
Jenny Erpenbeck (s. 1967 Itä-Berliinissä) kuuluu saksankielisen nykykirjallisuuden kärkinimiin. Päivien loppu on toinen häneltä suomennettu romaani. Viime vuonna Erpenbeckiltä julkaistiin suomeksi pakolaisuutta käsittelevä romaani Mennä, meni, mennyt (Kirjareppu 15.6.2019). Saksaksi Päivien loppu on kuitenkin ilmestynyt jo ennen sitä. Molemmat romaanit ovat Jukka-Pekka Pajusen suomentamia.
Poikkeuksellisen lukukokemuksen Päivien lopusta tekee se, että romaani rakentuu yhden henkilön ja hänen lähipiirinsä vaihtoehtoisten elämien varaan. Päähenkilö, joka vasta romaanin lopussa nimetään rouva Hoffmanniksi, kuolee ensimmäisen kerran jo alle vuoden ikäisenä, mutta Erpenbeck kirjoittaa, millaisia elämiä hän olisi voinut kokea, jos ei olisi kuollut kätkyessä.
Vaihtoehtoiset elämät kuljettavat päähenkilön 1900-luvun historian kipupisteisiin eri puolille Eurooppaa. Pakotin kokonaisen vuosisadan käsivarsilleni, kuvaa rouva Hoffmann vaiheitaan romaanin lopussa berliiniläisessä vanhainkodissa. Monista kuolemistaan huolimatta romaani ei ole raskas vaan kiinnostava, jännittävä ja kauniisti kirjoitettu.
ROMAANIA ON luonnehdittu musikaaliseksi mm. siksi, että kirjailija on nimennyt vaihtoehtoisten kohtaloiden väliin sijoittuvat lyhyet luvut intermezzoiksi, mutta kyllä romaanin rakentelun voi muutenkin nähdä samantapaisena teemojen ja niiden variaatioiden muunteluna kuin tapahtuu säveltaiteessa.
Liikkeelle lähdetään viime vuosisadan alusta. Ollaan Itävaltaan kuuluvassa Galitsiassa, jossa juutalaisen äidin ja katolisen isän esikoistyttären menehtyminen johtaa pienen perheen hajoamiseen: isä karkaa Amerikkaan ja äitikin vaihtaa asuinpaikkaa.
Erpenbeck kuvaa lapsensa menettäneen äidin surua järkyttävän konkreetisti ja paljastaa yhtä säästelemättä, miten julmaa ja mielivaltaista elämä on juutalaisiin kohdistuvissa vainoissa, prostituoiduksi ajautuneen äidin vaiheissa ja uuteen maailmaan etsiytyneiden siirtolaisten kohtelussa. Eikä tilanne muutu vuosisadan edetessä yhtään säällisemmäksi tai hallittavammaksi, kun perhe toisessa vaihtoehdossa muuttaa paremman elämän toivossa unelmiensa kaupunkiin Wieniin. He olivat pelastautuneet takamailta Wieniin kuin suurelle laivalle, eivätkä olleet voineet aavistaa, että tuo laiva alkoi jo silloin upota.
Eri variaatioissaan Erpenbeck kuljettaa päähenkilöään läpi ensimmäisen maailmansodan aiheuttaman nälän ja köyhyyden ja kirjoittaa hänet sittemmin liittymään poliittiseen toimintaan ja lähtemään maanpakoon Moskovaan. Nainen kokee toveri Stalinin puhdistukset ja vankileirihelvetin, mutta jatkaa sodan jälkeen taas kerran elämäänsä, nyt kuuluisana kirjailijana DDR:ssä. Muurin murtumisenkin hän ehtii vielä kokea ennen viidettä kuolemaansa.
JOKAINEN VAIHTOEHTOINEN ELÄMÄ tuntuu alkavan sattumasta ja päättyvän sellaiseen. Usein kysymyksessä on hyvin vaatimaton ja arkinen valinta: käännynkö oikealle vai vasemmalle, mihin kohtaa astun portaissa, mitä sanoja olen joskus käyttänyt puheissani, mitä olen jättänyt sanomatta ja mitä tekemättä.
Päivien lopun henkilöt eivät silti ole vain sattumien virrassa ajelehtivia, passiivisia uhreja. Heillä on selvästi omaa tahtoa, ja he pystyvät halutessaan toimimaan hyvinkin aktiivisesti. Loppujen lopuksi olemassaolon kysymykset ovat paljon sattumia suurempia ja monimutkaisempia.
Jo romaanin nuori päähenkilö miettii: Ehkä ratkaiseva hetki ei ollutkaan juuri taakse jäänyt hetki, vaan kyse olikin koko ajan kaikesta. Maailma oli täynnä erilaisia syitä, miksi hänen elämänsä olisi voinut päättyä, mutta samaan aikaan oli myös koko maailmallinen syitä, miksi hän voisi ja miksi hänen pitäisi vielä olla elossa.
Erpenbeckin henkilöt elävät maailmassa, jossa yksilön kohtalo on kiinteästi sidoksissa hänen yhteisönsä kohtaloon ja ajan historiallisiin tapahtumiin. Ihmiset pyrkivät kohti parempaa maailmaa, mutta maailma on liian mutkikas ja muuttuva heidän hallittavakseen ja ymmärrettäväkseen.
ROMAANISSA ON PALJON AHDISTUSTA, murhetta ja kärsimystä, mutta siitä löytyy myös kauneutta, hellyyttä, kiintymystä ja hetkittäin huumoriakin. Erpenbeckillä on taito kehitellä tarkkoja, aistimuksellisia kuvia arjen pienistä hetkistä ja ympäristöistä ja siirtyä vaivattomasti paikasta, ajasta ja mittakaavasta toiseen.
Wienissä mies katselee nukkuvan vaimonsa kasvoja ja löytää niistä ihmeekseen hyvin yleisluonteisia ilmiöitä, kuten sodan, nälän ja laukkaavan inflaation. Moskovassa nainen menee yhteiskeittiöön hakemaan samovaarista kuumaa vettä, kun samaan aikaan tuuli arolla kaukana hänestä nousee ja lukijan eteen avautuu mikroskooppinen ja samalla vertauskuvallinen näky mättäästä ja ruohonkorrelle kipuavasta kuoriaisesta. Berliinissä juuri haudatun äidin kotisohvalla istuva poika muistelee muita sohvalla istuneita, ja äkkiä esillä onkin DDR:läinen järjestelmä kaikessa absurdiudessaan.
Kriittisimmillään Erpenbeck on kuvatessaan päähenkilön laatimassa NKVD:lle selvitystä siihenastisesta elämästään. Asiakirjan kirjoittamis- ja käsittelyvaiheet olisivat painajaismaista luettavaa ilman ironiaa ja ilkikurista liioittelua. Juutalaisen isoäidin puuhista ja ponnisteluista lukee sen sijaan sydän hellänä, ja esimerkiksi kuolemaansa lähestyvän äidin ja hänen poikansa yhteiset hetket huokuvat surumielistä lämpöä.
OMA ROOLINSA romaanin tunnelmissa ja tulkinnoissa on Erpenbeckin käyttämillä tekstilainoilla. Erottuvimmat on poimittu juutalaisesta perinteestä ja neuvostojargonista. Goethen koottuja teoksia kirjailija kuljettaa konkreetistikin tarinasta toiseen, mutta vielä osoittelevampi sija romaanissa on Sisyfos-myytillä.
Kuolemaa petkuttava ja siksi tuloksettomaan työhönsä ikuisesti tuomittu kivenpyörittäjä-Sisyfos sopii hyvin Päivien lopun sekä rakenteen että filosofisen sisällön metaforaksi. Sikäli romaanissa käy samalla tavoin kuin myytissä, että lopulta kuolema aina voittaa. Mutta entä mihinkään johtamaton, loputon uurastus? Onko se täysin turhaa vai onko sillä itsessään jotain arvoa? Onko parempi antautua ja antaa olla vai asettua vastarintaan ja tehdä jotain?
Erpenbeckin rikas ja puhutteleva romaani tarjoaa suuria kysymyksiä ja paljon mietittävää. Se on kaunokirjallisuutta järjelle ja tunteelle.
Jenny Erpenbeck: Päivien loppu
Jos, jos tai jos... eli kuinka kaikki olisi voinut mennä toisin
Jenny Erpenbeck (s. 1967 Itä-Berliinissä) kuuluu saksankielisen nykykirjallisuuden kärkinimiin. Päivien loppu on toinen häneltä suomennettu romaani. Viime vuonna Erpenbeckiltä julkaistiin suomeksi pakolaisuutta käsittelevä romaani Mennä, meni, mennyt (Kirjareppu 15.6.2019). Saksaksi Päivien loppu on kuitenkin ilmestynyt jo ennen sitä. Molemmat romaanit ovat Jukka-Pekka Pajusen suomentamia.
Poikkeuksellisen lukukokemuksen Päivien lopusta tekee se, että romaani rakentuu yhden henkilön ja hänen lähipiirinsä vaihtoehtoisten elämien varaan. Päähenkilö, joka vasta romaanin lopussa nimetään rouva Hoffmanniksi, kuolee ensimmäisen kerran jo alle vuoden ikäisenä, mutta Erpenbeck kirjoittaa, millaisia elämiä hän olisi voinut kokea, jos ei olisi kuollut kätkyessä.
Vaihtoehtoiset elämät kuljettavat päähenkilön 1900-luvun historian kipupisteisiin eri puolille Eurooppaa. Pakotin kokonaisen vuosisadan käsivarsilleni, kuvaa rouva Hoffmann vaiheitaan romaanin lopussa berliiniläisessä vanhainkodissa. Monista kuolemistaan huolimatta romaani ei ole raskas vaan kiinnostava, jännittävä ja kauniisti kirjoitettu.
ROMAANIA ON luonnehdittu musikaaliseksi mm. siksi, että kirjailija on nimennyt vaihtoehtoisten kohtaloiden väliin sijoittuvat lyhyet luvut intermezzoiksi, mutta kyllä romaanin rakentelun voi muutenkin nähdä samantapaisena teemojen ja niiden variaatioiden muunteluna kuin tapahtuu säveltaiteessa.
Liikkeelle lähdetään viime vuosisadan alusta. Ollaan Itävaltaan kuuluvassa Galitsiassa, jossa juutalaisen äidin ja katolisen isän esikoistyttären menehtyminen johtaa pienen perheen hajoamiseen: isä karkaa Amerikkaan ja äitikin vaihtaa asuinpaikkaa.
Erpenbeck kuvaa lapsensa menettäneen äidin surua järkyttävän konkreetisti ja paljastaa yhtä säästelemättä, miten julmaa ja mielivaltaista elämä on juutalaisiin kohdistuvissa vainoissa, prostituoiduksi ajautuneen äidin vaiheissa ja uuteen maailmaan etsiytyneiden siirtolaisten kohtelussa. Eikä tilanne muutu vuosisadan edetessä yhtään säällisemmäksi tai hallittavammaksi, kun perhe toisessa vaihtoehdossa muuttaa paremman elämän toivossa unelmiensa kaupunkiin Wieniin. He olivat pelastautuneet takamailta Wieniin kuin suurelle laivalle, eivätkä olleet voineet aavistaa, että tuo laiva alkoi jo silloin upota.
Eri variaatioissaan Erpenbeck kuljettaa päähenkilöään läpi ensimmäisen maailmansodan aiheuttaman nälän ja köyhyyden ja kirjoittaa hänet sittemmin liittymään poliittiseen toimintaan ja lähtemään maanpakoon Moskovaan. Nainen kokee toveri Stalinin puhdistukset ja vankileirihelvetin, mutta jatkaa sodan jälkeen taas kerran elämäänsä, nyt kuuluisana kirjailijana DDR:ssä. Muurin murtumisenkin hän ehtii vielä kokea ennen viidettä kuolemaansa.
JOKAINEN VAIHTOEHTOINEN ELÄMÄ tuntuu alkavan sattumasta ja päättyvän sellaiseen. Usein kysymyksessä on hyvin vaatimaton ja arkinen valinta: käännynkö oikealle vai vasemmalle, mihin kohtaa astun portaissa, mitä sanoja olen joskus käyttänyt puheissani, mitä olen jättänyt sanomatta ja mitä tekemättä.
Päivien lopun henkilöt eivät silti ole vain sattumien virrassa ajelehtivia, passiivisia uhreja. Heillä on selvästi omaa tahtoa, ja he pystyvät halutessaan toimimaan hyvinkin aktiivisesti. Loppujen lopuksi olemassaolon kysymykset ovat paljon sattumia suurempia ja monimutkaisempia.
Jo romaanin nuori päähenkilö miettii: Ehkä ratkaiseva hetki ei ollutkaan juuri taakse jäänyt hetki, vaan kyse olikin koko ajan kaikesta. Maailma oli täynnä erilaisia syitä, miksi hänen elämänsä olisi voinut päättyä, mutta samaan aikaan oli myös koko maailmallinen syitä, miksi hän voisi ja miksi hänen pitäisi vielä olla elossa.
Erpenbeckin henkilöt elävät maailmassa, jossa yksilön kohtalo on kiinteästi sidoksissa hänen yhteisönsä kohtaloon ja ajan historiallisiin tapahtumiin. Ihmiset pyrkivät kohti parempaa maailmaa, mutta maailma on liian mutkikas ja muuttuva heidän hallittavakseen ja ymmärrettäväkseen.
ROMAANISSA ON PALJON AHDISTUSTA, murhetta ja kärsimystä, mutta siitä löytyy myös kauneutta, hellyyttä, kiintymystä ja hetkittäin huumoriakin. Erpenbeckillä on taito kehitellä tarkkoja, aistimuksellisia kuvia arjen pienistä hetkistä ja ympäristöistä ja siirtyä vaivattomasti paikasta, ajasta ja mittakaavasta toiseen.
Wienissä mies katselee nukkuvan vaimonsa kasvoja ja löytää niistä ihmeekseen hyvin yleisluonteisia ilmiöitä, kuten sodan, nälän ja laukkaavan inflaation. Moskovassa nainen menee yhteiskeittiöön hakemaan samovaarista kuumaa vettä, kun samaan aikaan tuuli arolla kaukana hänestä nousee ja lukijan eteen avautuu mikroskooppinen ja samalla vertauskuvallinen näky mättäästä ja ruohonkorrelle kipuavasta kuoriaisesta. Berliinissä juuri haudatun äidin kotisohvalla istuva poika muistelee muita sohvalla istuneita, ja äkkiä esillä onkin DDR:läinen järjestelmä kaikessa absurdiudessaan.
Kriittisimmillään Erpenbeck on kuvatessaan päähenkilön laatimassa NKVD:lle selvitystä siihenastisesta elämästään. Asiakirjan kirjoittamis- ja käsittelyvaiheet olisivat painajaismaista luettavaa ilman ironiaa ja ilkikurista liioittelua. Juutalaisen isoäidin puuhista ja ponnisteluista lukee sen sijaan sydän hellänä, ja esimerkiksi kuolemaansa lähestyvän äidin ja hänen poikansa yhteiset hetket huokuvat surumielistä lämpöä.
OMA ROOLINSA romaanin tunnelmissa ja tulkinnoissa on Erpenbeckin käyttämillä tekstilainoilla. Erottuvimmat on poimittu juutalaisesta perinteestä ja neuvostojargonista. Goethen koottuja teoksia kirjailija kuljettaa konkreetistikin tarinasta toiseen, mutta vielä osoittelevampi sija romaanissa on Sisyfos-myytillä.
Kuolemaa petkuttava ja siksi tuloksettomaan työhönsä ikuisesti tuomittu kivenpyörittäjä-Sisyfos sopii hyvin Päivien lopun sekä rakenteen että filosofisen sisällön metaforaksi. Sikäli romaanissa käy samalla tavoin kuin myytissä, että lopulta kuolema aina voittaa. Mutta entä mihinkään johtamaton, loputon uurastus? Onko se täysin turhaa vai onko sillä itsessään jotain arvoa? Onko parempi antautua ja antaa olla vai asettua vastarintaan ja tehdä jotain?
Erpenbeckin rikas ja puhutteleva romaani tarjoaa suuria kysymyksiä ja paljon mietittävää. Se on kaunokirjallisuutta järjelle ja tunteelle.
 |
| Jenny Erpenbeck. Kuva: Katharina Behling |
Kommentit
Lähetä kommentti