2. helmikuuta 2020
Eeva Park: Viimeisellä rajalla
Ihmiskaupan uhrin viimeinen tehtävä
Eeva Park: Viimeisellä rajalla (Lõks lõpmatuses, 2003). Suom. Sanna Immanen. Into 2019. 230 s.
En tiennyt rakastavani lunta. Oikeastaan en tiedä enää mitään. En tiedä edes, olenko enää minä. Peiliä ei ole, talon ainoa, mustan lian peittämä säröinen ikkunalasi heijastaa vain hämärän, sirpaleisen hahmon.
Virolaisen Eeva Parkin (s. 1950) Eduard Vilden palkinnon 2004 saanut romaani Viimeisellä rajalla alkaa surkealta tallinnalaiselta slummialueelta, jonka yhdestä hylätystä rotiskosta nuori nainen Tiiu on löytänyt väliaikaisen asuinsijan. Tiiun ainoa päämäärä on hankkia jostain ase. Hän tarvitsisi sitä kyllä itsesuojeluunkin, mutta hyvin pian käy ilmi, että varsinaisesti hän on kostoretkellä.
Trilleriksi rakennetun romaanin ytimessä on ihmiskauppa. Se on aiheena jo aika yleinen, mutta Parkin käsittelyssä edelleen pysäyttävä ja järkyttävä.
ROMAANI ETENEE monessa aikatasossa. Minäkertojan Tiiun autiotaloon päätyvät vaiheet paljastuvat eriaikaisista takaumapalasista, jotka vähitellen löytävät oman paikkansa Tiiun katastrofiksi kääntyneessä elämänkuviossa.
Eeva Park rakentaa romaaniaan yhtä aikaa jännittävästi ja äärimmäisen hallitusti. Vaikka kyse on pako- ja jäljitystarinasta, siinä on oikeastaan varsin vähän nopeaa toimintaa. Latautuneiden kohtausten välit Park käyttää kiireettä ja taidokkaasti henkilöidensä ja heidän ympäristönsä läpivalaisuun.
Ympäristöt vastaavat tarkasti päähenkilön elämäntilannetta ja mielentilaa. Muistot lapsuuden Tarton-retkiltä ovat täynnä kesäisiä ääniä, tuoksuja, makuja ja värejä. Nyt ympärillä on vain kylmää, hämärää ja pimeää, loskaa, jätteitä, talo- ja ihmisraunioita, väkivaltaa ja kuolemaa.
Katulapset saalistavat henkensä pitimiksi, rikollisjengit rikastuakseen tai pelkkää julmuuttaan. Resuiset lapsiparat Tiiu tuntee kaltaisikseen ja yrittää jopa auttaa heitä, mutta rikollisille hän on armoton.
ROMAANIN RUNSAASTA SYMBOLIIKASTA erityisen painon saavat tähdet. Kun Tiiu majailee muutaman yön nuoruudenystävänsä Markon rähjäisessä "sijoitusasunnossa", hän katselee sen kattoon töhrittyjä epämääräisiä tähtikuvioita. Ne ovat kuin surkeita varjokuvia siitä tähdistöstä, jota hän aikanaan tarkasteli parhaimman kouluaikaisen ystävänsä Heidin kanssa kolmikon yhteisellä Espanjan-matkalla.
Heidin tuolloiseen selontekoon tiivistyy koko romaanin läpäisevä käsitys ihmissuhteista ja -kohtaloista:
- - kaikki taivaankappaleet ovat erillään toisistaan, mielettömien etäisyyksien päässä, ja siltikin painovoimaisella vetovoimalla kiinni toisissaan niin kuin sinä ja minä nyt tässä. - - mutta muistaakseni siellä on myös sellaisia alueita, missä mitkään fysiikan lait eivät päde, - - emmekä me tiedä lainkaan, mitä niiden sisällä tapahtuu. Se on maailmankaikkeuden raja.
Kun Heidi sen jälkeen kertoo loukuista, mustista aukoista, ja niihin lopullisesti katoavista antihiukkasista, hänen sanansa ikään kuin predestinoivat Tiiun tulevaisuuden. Ristiriita ikuista uskollisuutta lupaavan yhdessäolon ja petollisen tulevaisuuden välillä on raju ja raaka.
Romaanin tärkeimmän kysymyksen esittää Tiiu, kun hän jatkaa ystävänsä pohdintaa miettimällä, kenen päätöksellä jostakusta tulee mustan aukon nieluun hukkuva antihiukkanen.
Viimeisellä rajalla ei suoranaisesti vastaa kysymykseen, mutta se osoittaa järkyttävän selvästi, mihin pieni ja sattumanvaraiselta vaikuttava virhearvio, nuoren ihmisen naiivi hetkellinen luottamus, voi pahimmillaan johtaa, kun häikäilemättömyys, piittaamattomuus ja ahneus pääsevät ohjaksiin.
ARVOSTAN KOVASTI kirjailijan hienovaraisuutta rankan aiheen käsittelyssä. Ihmiskaupan raakuus nousee esiin muutamina nopeina välähdyksinä, ja se riittää hyvin tekemään selväksi toiminnan julmuuden. Tärkeintä ei ole synnyttää kauhistelua vaan näyttää ihmiskaupan uhreihinsa jättämät jäljet.
Yhteiskuntakritiikissäänkin kirjailija välttää alleviivauksia ja ylilyöntejä. Elämää Neuvosto-Virossa ja itsenäisessä valtiossa valaistaan yksittäisinä huomioina, ja molemmissa on puolensa. Eikä ihmisen osa ole auvoinen rajojen ulkopuolellakaan, kuten Tiiu pakomatkallaan Berliinistä Viroon saa kokea.
Eeva Park kirjoittaa Tiiunsa ja samalla muiden kaltoin kohdeltujen epätoivoa esiin kielellä, joka tehoaa ja osuu joka lauseellaan. (Kiitos kuuluu myös suomentaja Sanna Immaselle.) Viimeisellä rajalla on synkkää ja rankkaa luettavaa, mutta nykyvirolaisesta proosasta kiinnostuneelle palkitseva kokemus. Trillereistä pitäville määrään sen pakolliseksi tutustumiskohteeksi.
Virolaisen Eeva Parkin (s. 1950) Eduard Vilden palkinnon 2004 saanut romaani Viimeisellä rajalla alkaa surkealta tallinnalaiselta slummialueelta, jonka yhdestä hylätystä rotiskosta nuori nainen Tiiu on löytänyt väliaikaisen asuinsijan. Tiiun ainoa päämäärä on hankkia jostain ase. Hän tarvitsisi sitä kyllä itsesuojeluunkin, mutta hyvin pian käy ilmi, että varsinaisesti hän on kostoretkellä.
Trilleriksi rakennetun romaanin ytimessä on ihmiskauppa. Se on aiheena jo aika yleinen, mutta Parkin käsittelyssä edelleen pysäyttävä ja järkyttävä.
ROMAANI ETENEE monessa aikatasossa. Minäkertojan Tiiun autiotaloon päätyvät vaiheet paljastuvat eriaikaisista takaumapalasista, jotka vähitellen löytävät oman paikkansa Tiiun katastrofiksi kääntyneessä elämänkuviossa.
Eeva Park rakentaa romaaniaan yhtä aikaa jännittävästi ja äärimmäisen hallitusti. Vaikka kyse on pako- ja jäljitystarinasta, siinä on oikeastaan varsin vähän nopeaa toimintaa. Latautuneiden kohtausten välit Park käyttää kiireettä ja taidokkaasti henkilöidensä ja heidän ympäristönsä läpivalaisuun.
Ympäristöt vastaavat tarkasti päähenkilön elämäntilannetta ja mielentilaa. Muistot lapsuuden Tarton-retkiltä ovat täynnä kesäisiä ääniä, tuoksuja, makuja ja värejä. Nyt ympärillä on vain kylmää, hämärää ja pimeää, loskaa, jätteitä, talo- ja ihmisraunioita, väkivaltaa ja kuolemaa.
Katulapset saalistavat henkensä pitimiksi, rikollisjengit rikastuakseen tai pelkkää julmuuttaan. Resuiset lapsiparat Tiiu tuntee kaltaisikseen ja yrittää jopa auttaa heitä, mutta rikollisille hän on armoton.
ROMAANIN RUNSAASTA SYMBOLIIKASTA erityisen painon saavat tähdet. Kun Tiiu majailee muutaman yön nuoruudenystävänsä Markon rähjäisessä "sijoitusasunnossa", hän katselee sen kattoon töhrittyjä epämääräisiä tähtikuvioita. Ne ovat kuin surkeita varjokuvia siitä tähdistöstä, jota hän aikanaan tarkasteli parhaimman kouluaikaisen ystävänsä Heidin kanssa kolmikon yhteisellä Espanjan-matkalla.
Heidin tuolloiseen selontekoon tiivistyy koko romaanin läpäisevä käsitys ihmissuhteista ja -kohtaloista:
- - kaikki taivaankappaleet ovat erillään toisistaan, mielettömien etäisyyksien päässä, ja siltikin painovoimaisella vetovoimalla kiinni toisissaan niin kuin sinä ja minä nyt tässä. - - mutta muistaakseni siellä on myös sellaisia alueita, missä mitkään fysiikan lait eivät päde, - - emmekä me tiedä lainkaan, mitä niiden sisällä tapahtuu. Se on maailmankaikkeuden raja.
Kun Heidi sen jälkeen kertoo loukuista, mustista aukoista, ja niihin lopullisesti katoavista antihiukkasista, hänen sanansa ikään kuin predestinoivat Tiiun tulevaisuuden. Ristiriita ikuista uskollisuutta lupaavan yhdessäolon ja petollisen tulevaisuuden välillä on raju ja raaka.
Romaanin tärkeimmän kysymyksen esittää Tiiu, kun hän jatkaa ystävänsä pohdintaa miettimällä, kenen päätöksellä jostakusta tulee mustan aukon nieluun hukkuva antihiukkanen.
Viimeisellä rajalla ei suoranaisesti vastaa kysymykseen, mutta se osoittaa järkyttävän selvästi, mihin pieni ja sattumanvaraiselta vaikuttava virhearvio, nuoren ihmisen naiivi hetkellinen luottamus, voi pahimmillaan johtaa, kun häikäilemättömyys, piittaamattomuus ja ahneus pääsevät ohjaksiin.
ARVOSTAN KOVASTI kirjailijan hienovaraisuutta rankan aiheen käsittelyssä. Ihmiskaupan raakuus nousee esiin muutamina nopeina välähdyksinä, ja se riittää hyvin tekemään selväksi toiminnan julmuuden. Tärkeintä ei ole synnyttää kauhistelua vaan näyttää ihmiskaupan uhreihinsa jättämät jäljet.
Yhteiskuntakritiikissäänkin kirjailija välttää alleviivauksia ja ylilyöntejä. Elämää Neuvosto-Virossa ja itsenäisessä valtiossa valaistaan yksittäisinä huomioina, ja molemmissa on puolensa. Eikä ihmisen osa ole auvoinen rajojen ulkopuolellakaan, kuten Tiiu pakomatkallaan Berliinistä Viroon saa kokea.
Eeva Park kirjoittaa Tiiunsa ja samalla muiden kaltoin kohdeltujen epätoivoa esiin kielellä, joka tehoaa ja osuu joka lauseellaan. (Kiitos kuuluu myös suomentaja Sanna Immaselle.) Viimeisellä rajalla on synkkää ja rankkaa luettavaa, mutta nykyvirolaisesta proosasta kiinnostuneelle palkitseva kokemus. Trillereistä pitäville määrään sen pakolliseksi tutustumiskohteeksi.
 |
| Eeva Park. Kuva: Alar Madisson |
Luin tuosta kirjasta pätkän. On kyllä rankkaa tekstiä. Myöhemmin palaan siihen kyllä.
VastaaPoistaRaija
Tarina vaikutti aluksi niin synkältä, että epäilin, jääkö se minulta sen vuoksi kesken, mutta kun jatkoin sitkeästi, aloin yhä enemmän innostua kirjoittajan kertojantaidoista ja vaikean aiheen persoonallisesta käsittelystä. Kannatti siis ponnistaa eteenpäin!
PoistaTotta se että tarina vaikutti tosi raskaalta.
VastaaPoista