9. helmikuuta 2020
Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti
August-palkittu teos jäljittää ankeriaan arvoitusta herkästi ja valloittavasti
Patrik Svesson: Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta (Ålevangeliet. Berättelsen on världens mest gåtfulla fisk, 2019). Suom. Maija Kauhanen. Tammi 2020. 272 s.
En olisi uskonut, että innostun ankeriaan elämästä niin perin juurin, kuin minulle kävi tarttuessani ruotsalaisen Patrik Svenssonin (s. 1972) viime vuonna August-palkinnon saaneeseen tietokirjaan Ankeriaan testamentti. En ole koskaan välittänyt kalastamisesta, ja ankerias on minusta ollut ulkoiselta olemukseltaan lähinnä vastenmielinen.
Ja tässä sitä ollaan opinhalua hehkuen! Svensson kirjoittaa Ankeriaan testamentissa tutkittavastaan niin salaperäisen otuksen, että siitä on ihan pakko ruveta ottamaan selvää ja pitämään.
ANKERIAAN TIEDETÄÄN lisääntyvän Sargassomeressä, mutta vieläkään kukaan ei ole nähnyt ankeriasta hedelmöittämässä lajikumppaninsa mätimunia. Ei tiedetä varmuudella, miksi ankeriaat lisääntyvät vain Sargassomeressä ja miten ihmeessä ne löytävät pitkiltä retkiltään sinne takaisin salaperäisten muodonmuutostensa - toukka, lasiankerias, kelta-ankerias, hopea-ankerias - jälkeen.
"Antiikkiset" aloitukset on jo aikoja sitten julistettu pannaan, mutta Svensson lähtee ankeriastutkimuksissaan rohkeasti liikkeelle Aristoteleesta. Euroopanankerias, Anguilla anguilla, kiinnosti Aristotelesta, luonnon havainnoinnin ja kuvailun edelläkävijää, muita mereneläviä selvästi enemmän, mutta faktaa hänen uteliaisuutensa tuotti niukalti. Niin tarkoin kuin Aristoteles yrittikin ankeriasta tutkia, sen synty ja elämänkaari jäivät hänelle arvoitukseksi, ja pysyivätkin sellaisina pitkään.
Aristoteleen jälkeisinä vuosisatoina ankeriasongelmaan esitettiin edelleen mitä erilaisimpia ratkaisuja, kunnes 1700-luvun lopulla Bolognan anatomian professori Carlo Mondini onnistui löytämään sukukypsältä ankeriasnaaraalta lisääntymiselimen mätimunineen. Ankerias ei siis syntynyt tyhjästä, saati mudasta, kuten Aristoteles päätteli.
Sigmund Freudin seikkailut ankeriaan kivesten jäljittämiseksi ovat hauskaa luettavaa. Svensson höystää Freudin luonnontieteellistä tutkimustyötä hänen henkilökohtaisilla Trieste-kokemuksillaan ja myöhemmällä psykoanalyytikkoudellaan:
Ankerias piti häntä pilkkanaan. - - Mies, joka jättäisi jälkensä koko 1900-luvun tapaan katsoa sukupuolta ja seksuaalisuutta ja joka kaivautuisi syvemmälle ihmisen sisimpään kuin kukaan ennen häntä, ei ankeriaan tullessa kyseeseen edes löytänyt sukuelimiä. Hän oli matkustanut Triesteen löytämään ankeriaan kivekset mutta löysi ainoastaan ikiaikaisen arvoituksen. Hän halusi ymmärtää kalan seksualisuutta mutta löysi enintään omansa.
Tutkijoista sinnikkäimpien Svensson kertoo jahdanneen ankeriaan arvoitusta vuosikymmeniä. Svensson kirjoittaa Johannes Schmidtistä ja hänen periksiantamattomista meriretkistään ankeriaan lisääntymispaikan löytämiseksi ja kuvaa tarkkaan Rachel Carsonin uupumattomia ponnisteluja ja antropomorfisia keinoja ankeriaan käyttäytymisen valaisemiseksi. Hän kirjoittaa ankeriaankalastuksesta ja sen motiiveista ja euroopanankeriaan sukulaisista amerikan- ja japaninankeriaista.
Svensson purkaa auki ankeriaan mysteeriä, mutta tietää koko ajan, että mysteeri jää aina osin selittämättä.
SVENSSON LUONNEHTII ankeriaskysymystä siinä mielessä metafyysiseksi, että sen parissa liikutaan uskon ja tiedon rajaseuduilla, faktojen, myyttien ja mielikuvituksen kohtaamispaikoilla. Kun ankeriaan elämästä on ollut vaikea saada tietoa, siitä on keksitty tarinoita, ja kun ankerias ei ole vaikuttanut oikein kalalta eikä käärmeeltä, se on herättänyt poikkeavuudessaan hyvin ristiriitaisia tunteita.
Esimerkkejä ankeriaaseen suhtautumisesta on tarjolla sekä eri kulttuureista että kirjallisuudesta aina Raamatun kertomuksista Günter Grassin Peltirumpuun ja Graham Swiftin Veden maahan saakka.
Kiehtovaa teoksessa on sen esseemäisissä luvuissa kaiken aikaa kulkeva olemassaolon ehtoja ja perusteita koskeva pohdiskelu. Henkilökohtaiselle tasolle pohdinta siirtyy tietopainotteisten lukujen väliin kirjoitetuissa omakohtaisissa muistoissa.
Isän kanssa tehdyt ankeriaanpyyntiretket valottavat paitsi ankeriaanpyynnin saloja myös jotain tärkeää isästä, pojan suhteesta isään ja hänen myötään maailmaan. Koettuaan autotallin nurkasta löytyvän silmin nähden kuolleen ankeriaan virkoavan vesiämpärissä jälleen eloon, kertoja alkaa miettiä uskon kysymyksiä:
"Ovat ne ankeriaat aika erikoisia", isä sanoi. Hän vaikutti aina jotenkin riemastuneelta, kun hän sanoi sen. Ikään kuin hän olisi tarvinnut niiden arvoitusta. Ikään kuin se olisi täyttänyt jonkin tyhjiön hänessä. Minäkin suostuin vakuuttumaan. Totesin, että sen, mihin haluaa uskoa, löytää silloin kuin sitä tarvitsee. Me tarvitsimme ankeriasta. Me kaksi emme olisi olleet samaa ilman sitä.
Kuvaukset isän ja pojan ankeriaanpyyntiretkistä henkivät luonnonkauneutta ja henkilöidensä yhteenkuuluvuutta. Ne ovat tärkeitä suvantopaikkoja ankeriastutkimuksen kiivaampirytmisessä esittelyssä ja puhuttelevia kirjoittajan henkilökohtaisina hyvästijättöinä isälleen. Tietotekstien väliin ne asettuvat hallitusti ja kauniisti.
KIRJAN LOPPUA KOHDEN tarkasteluun nousee aiheellisesti huoli ankeriaan tulevaisuudesta ja luonnon monimuotoisuuden säilymisestä. Ehtiikö ankerias kuolla sukupuuttoon, ennen kuin sen salaisuudet saadaan ratkaistua? Pahalta näyttää.
Varoituksen sanoistaan ja enteellisestä suomenkielisestä nimestään huolimatta Ankeriaan testamentti on yleistunnelmaltaan valoisaa ja usein suorastaan hykerryttävää luettavaa. Se on kerronnallisesti taitavaa työtä ja monipuolisuudessaan ja monitasoisuudessaan valloittava kirja luonnon ja elämän arvoituksellisuudesta.
Ja tässä sitä ollaan opinhalua hehkuen! Svensson kirjoittaa Ankeriaan testamentissa tutkittavastaan niin salaperäisen otuksen, että siitä on ihan pakko ruveta ottamaan selvää ja pitämään.
ANKERIAAN TIEDETÄÄN lisääntyvän Sargassomeressä, mutta vieläkään kukaan ei ole nähnyt ankeriasta hedelmöittämässä lajikumppaninsa mätimunia. Ei tiedetä varmuudella, miksi ankeriaat lisääntyvät vain Sargassomeressä ja miten ihmeessä ne löytävät pitkiltä retkiltään sinne takaisin salaperäisten muodonmuutostensa - toukka, lasiankerias, kelta-ankerias, hopea-ankerias - jälkeen.
"Antiikkiset" aloitukset on jo aikoja sitten julistettu pannaan, mutta Svensson lähtee ankeriastutkimuksissaan rohkeasti liikkeelle Aristoteleesta. Euroopanankerias, Anguilla anguilla, kiinnosti Aristotelesta, luonnon havainnoinnin ja kuvailun edelläkävijää, muita mereneläviä selvästi enemmän, mutta faktaa hänen uteliaisuutensa tuotti niukalti. Niin tarkoin kuin Aristoteles yrittikin ankeriasta tutkia, sen synty ja elämänkaari jäivät hänelle arvoitukseksi, ja pysyivätkin sellaisina pitkään.
Aristoteleen jälkeisinä vuosisatoina ankeriasongelmaan esitettiin edelleen mitä erilaisimpia ratkaisuja, kunnes 1700-luvun lopulla Bolognan anatomian professori Carlo Mondini onnistui löytämään sukukypsältä ankeriasnaaraalta lisääntymiselimen mätimunineen. Ankerias ei siis syntynyt tyhjästä, saati mudasta, kuten Aristoteles päätteli.
Sigmund Freudin seikkailut ankeriaan kivesten jäljittämiseksi ovat hauskaa luettavaa. Svensson höystää Freudin luonnontieteellistä tutkimustyötä hänen henkilökohtaisilla Trieste-kokemuksillaan ja myöhemmällä psykoanalyytikkoudellaan:
Ankerias piti häntä pilkkanaan. - - Mies, joka jättäisi jälkensä koko 1900-luvun tapaan katsoa sukupuolta ja seksuaalisuutta ja joka kaivautuisi syvemmälle ihmisen sisimpään kuin kukaan ennen häntä, ei ankeriaan tullessa kyseeseen edes löytänyt sukuelimiä. Hän oli matkustanut Triesteen löytämään ankeriaan kivekset mutta löysi ainoastaan ikiaikaisen arvoituksen. Hän halusi ymmärtää kalan seksualisuutta mutta löysi enintään omansa.
Tutkijoista sinnikkäimpien Svensson kertoo jahdanneen ankeriaan arvoitusta vuosikymmeniä. Svensson kirjoittaa Johannes Schmidtistä ja hänen periksiantamattomista meriretkistään ankeriaan lisääntymispaikan löytämiseksi ja kuvaa tarkkaan Rachel Carsonin uupumattomia ponnisteluja ja antropomorfisia keinoja ankeriaan käyttäytymisen valaisemiseksi. Hän kirjoittaa ankeriaankalastuksesta ja sen motiiveista ja euroopanankeriaan sukulaisista amerikan- ja japaninankeriaista.
Svensson purkaa auki ankeriaan mysteeriä, mutta tietää koko ajan, että mysteeri jää aina osin selittämättä.
SVENSSON LUONNEHTII ankeriaskysymystä siinä mielessä metafyysiseksi, että sen parissa liikutaan uskon ja tiedon rajaseuduilla, faktojen, myyttien ja mielikuvituksen kohtaamispaikoilla. Kun ankeriaan elämästä on ollut vaikea saada tietoa, siitä on keksitty tarinoita, ja kun ankerias ei ole vaikuttanut oikein kalalta eikä käärmeeltä, se on herättänyt poikkeavuudessaan hyvin ristiriitaisia tunteita.
Esimerkkejä ankeriaaseen suhtautumisesta on tarjolla sekä eri kulttuureista että kirjallisuudesta aina Raamatun kertomuksista Günter Grassin Peltirumpuun ja Graham Swiftin Veden maahan saakka.
Kiehtovaa teoksessa on sen esseemäisissä luvuissa kaiken aikaa kulkeva olemassaolon ehtoja ja perusteita koskeva pohdiskelu. Henkilökohtaiselle tasolle pohdinta siirtyy tietopainotteisten lukujen väliin kirjoitetuissa omakohtaisissa muistoissa.
Isän kanssa tehdyt ankeriaanpyyntiretket valottavat paitsi ankeriaanpyynnin saloja myös jotain tärkeää isästä, pojan suhteesta isään ja hänen myötään maailmaan. Koettuaan autotallin nurkasta löytyvän silmin nähden kuolleen ankeriaan virkoavan vesiämpärissä jälleen eloon, kertoja alkaa miettiä uskon kysymyksiä:
"Ovat ne ankeriaat aika erikoisia", isä sanoi. Hän vaikutti aina jotenkin riemastuneelta, kun hän sanoi sen. Ikään kuin hän olisi tarvinnut niiden arvoitusta. Ikään kuin se olisi täyttänyt jonkin tyhjiön hänessä. Minäkin suostuin vakuuttumaan. Totesin, että sen, mihin haluaa uskoa, löytää silloin kuin sitä tarvitsee. Me tarvitsimme ankeriasta. Me kaksi emme olisi olleet samaa ilman sitä.
Kuvaukset isän ja pojan ankeriaanpyyntiretkistä henkivät luonnonkauneutta ja henkilöidensä yhteenkuuluvuutta. Ne ovat tärkeitä suvantopaikkoja ankeriastutkimuksen kiivaampirytmisessä esittelyssä ja puhuttelevia kirjoittajan henkilökohtaisina hyvästijättöinä isälleen. Tietotekstien väliin ne asettuvat hallitusti ja kauniisti.
 |
| Patrik Svensson. Kuva Emil Malmborg |
Varoituksen sanoistaan ja enteellisestä suomenkielisestä nimestään huolimatta Ankeriaan testamentti on yleistunnelmaltaan valoisaa ja usein suorastaan hykerryttävää luettavaa. Se on kerronnallisesti taitavaa työtä ja monipuolisuudessaan ja monitasoisuudessaan valloittava kirja luonnon ja elämän arvoituksellisuudesta.
Kommentit
Lähetä kommentti