11. tammikuuta 2020
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys. Siltala 2019. 280 s.
Juhani Karilalle (s. 1985 Kemijärvellä) Itä- ja Koillis-Lappi ovat niin tuttua seutua, että hän tuntee tarkalleen Kitisen varren sellaisetkin kylät ja uopajat, joita ei löydy edes kartalta. Kannattaa siis lähteä rohkeasti Karilan mukaan selvittämään, mitä oikein tapahtuu Vuopion kyläpahasen syrjäisimmän talon kulmilla viiden kuuman ja sääskisen kesäkuun päivän kuluessa.
Aiemmin novellistina kunnostautunut Karila sekoittaa esikoisromaanissaan Pienen hauen pyydystys rakkaudesta ja rikoksesta, realismista ja fantasiasta ja kansankomediasta ja kansanuskomuksista sellaisen keitoksen, että luulisi sillä parantuvan pahimmankin tosikkotaudin.
Kalevi Jäntin palkinto osui ihan oikeaan osoitteeseen.
JO LENTOMATKA tapahtumien ytimeen on huikea, ja romaanin lopussa poistumistapa on yhtä salaperäinen. Tuon kehyksen sisälle Karila kuljettaa ensin nuoren Ympäristökeskuksessa näytteenottajana työskentelevän Elina Ylijaakon. Elina tulee jostain hämäräperäisestä syystä joka vuosi aina samaan aikaan autiolle kotitalolleen, josta vanha Pöllö-niminen naapuri huolehtii muut ajat.
Sen jälkeen Ylijaakon taloa kohti ajelee uhmakkaasti nuori naispoliisi Janatuinen punaisella Toyota Corollalla. Hän on menossa pidättämään Elinaa, jota epäillään raa'asta murhasta. Alkaa hurja kilpajuoksu siitä, ehtiikö Elina toimittaa maagisen tehtävänsä Seiväslammella, ennen kuin virkaintoinen Janatuinen löytää tien Ylijaakoon ja panee epäillyn käsirautoihin.
Vähitellen kuvaan ilmestyy kirjava joukko uteliaita kyläläisiä, jotka ounastelevat mehevää seurattavaa eivätkä joudukaan pettymään. Myös kirkonkylän ruokakaupan kylmäkaappiin kumartuneelle miehelle lukija arvaa olevan tarinan edetessä tärkeää käyttöä.
Toiminnan keskiössä on kuitenkin Seiväslammessa oleileva yksinäinen hauki ja sen pyydystys, mutta sitä ennen Elinan on suoriuduttava yhdestä jos toisesta luonnollisesta ja yliluonnollisesta vastuksesta. Tietysti hänellä on satujen sankarien tavoin myös auttajansa.
YLILUONNOLLISILLA KYVYILLÄ siunatun Elinan lisäksi kylästä löytyy muitakin poppakonsteja hallitsevia ja niihin uskovia. Se ei tietenkään ole mikään ihme, pimeässä pohjolassa kun paarustetaan. Rakennuksissa, pihoilla, soilla ja lampareilla vilahtelee milloin minkäkinlaista otusta hirmuisesta näkistä ja kauan sitten kuolleesta Moukku-Ollista aina peijooniin, paraan, meteliin ja riivaajahattaraan asti.
Mielikuvituksellisimman joukon tuonpuoleista väkeä Karila loihtii kylän raitille ns. väkiyönä.
Metsästä tuli kukkuluuraajia, sinipiikoja ja kuippanoita. Metsästä tuli keijusia ja hyyhäröisiä ja hittolaisia. Otuksia, joilla ei ollut nimeä ja muotoakaan. Ne häälyivät vuoroin näkyvillä ja vuoroin näkymättömissä, yöhön sekoittuvina. Ne kiipesivät majatalon katolle ja istuutuivat sen harjalle riviin kuin varikset. Pian niitä oli kaikkien talojen katoilla. Vahtimassa yötä. Kunnantalon harjalla oli suorassa rivissä niin monta domovoita, että kun yksi kiipesi rivin jatkoksi, toisesta päästä tipahti yksi alas. - -
Kun tässä on vasta muutama vaatimaton alkutahti väkiyön karnevaaleihin, jokainen voi arvata, millaisiin kierroksiin Karilan kansanuskolainat, kuvittelu ja verbaliikka yltävät menon kiihtyessä. Karilan tarinointi vie ainakin minut niin mukanaan, että Janatuisen kumppaniksi lyöttäytyvä peijooni alkaa nopeasti tuntua aivan luontevalta lemmikiltä, ja kunnanjohtajaan pesiytyvä hattara on kuin mikä tahansa tautiepidemia.
YLILUONNOLLISEN VASTAPAINONA romaanissa toimii mainio, monesti puskafarssiksi yltyvä kuvaus syrjäkylän originelleista ihmisistä ja heidän elämästään. Takaumat koulukiusatun Elinan ja hänen puolustajakseen asettuvan Jousian suhteen kehittymisestä ja koukeroista kerrotaan samalla humoristisella otteella kuin muutkin kohtaukset, vaikka niissä on myös rakastavaisten kommunikointiongelmista aiheutuvaa kirvelyä.
Mulle oli koko ajan selevää mikä tämän homman tarkotus on. Koko ajan. Minä olen ollu niin johonmukanen ku mahollista. Mitä varten sinä et uskonu minua? Niinkö vähän luottoa sulla oli? Tarkotus oli kattella maalimaa. Minä kattelin. Tarkotus oli kerätä kokemuksia. Minä keräsin. Minä olin valamis jo kaks vuotta sitte. Ja mitä sinä teit?
Kalevi Jäntin palkinnon raati luonnehti Pienen hauen pyydystystä romaaniksi, jonka "sydän on kielessä", sekä murretta puhuvien henkilöiden kielessä että paikkojen ja maisemien kuvauksessa. Henkilöidensä repliikit Karila kutistaa napakasti oleelliseen, mutta luonnosta ja sen otuksista hän raportoi sitäkin laajemmin ja perusteellisemmin.
Moniaistimellisista suo- ja metsäotoksista kertoja hakeutuu usein lähes mikroskooppisiin lähikuviin, jotka suorastaan kuhisevat elämää, hyppyhäntäisiä, änkyrämatoja ja monenlaisia lieroja, kaikenlaisia sittiäisiä, sontiaisia ja hämähäkkejä. Kertojan ääni kuulostaa leikkisältä, mutta tarkkakorvainen on erottavinaan siinä myös ekologista huolta. Ei kai tämmöistä runsautta ja kauneutta kannata hukata.
VÄLISTÄ TARINAN lukuisissa juonimutkissa on pakko hiljentää lukuvauhtia ja katsella ympärilleen: mikä olikaan tulosuunta ja mitä kohti ollaan menossa? Kun päämäärä pysyy kuitenkin kaiken aikaa varsin selvänä, kohtauksiin kannattaa heittäytyä ennakkoluulottomasti ja lystinpito mielessään.
Enpä ole juuri innostunut fantasiakirjallisuudesta, mutta Karilan reaalifantasiaan upposin kuin hauenpyytäjän saapas suoturpeeseen.
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Myyttinen Lappi kutsuu! Hyppää seikkailuun!
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys. Siltala 2019. 280 s.
Juhani Karilalle (s. 1985 Kemijärvellä) Itä- ja Koillis-Lappi ovat niin tuttua seutua, että hän tuntee tarkalleen Kitisen varren sellaisetkin kylät ja uopajat, joita ei löydy edes kartalta. Kannattaa siis lähteä rohkeasti Karilan mukaan selvittämään, mitä oikein tapahtuu Vuopion kyläpahasen syrjäisimmän talon kulmilla viiden kuuman ja sääskisen kesäkuun päivän kuluessa.
Aiemmin novellistina kunnostautunut Karila sekoittaa esikoisromaanissaan Pienen hauen pyydystys rakkaudesta ja rikoksesta, realismista ja fantasiasta ja kansankomediasta ja kansanuskomuksista sellaisen keitoksen, että luulisi sillä parantuvan pahimmankin tosikkotaudin.
Kalevi Jäntin palkinto osui ihan oikeaan osoitteeseen.
JO LENTOMATKA tapahtumien ytimeen on huikea, ja romaanin lopussa poistumistapa on yhtä salaperäinen. Tuon kehyksen sisälle Karila kuljettaa ensin nuoren Ympäristökeskuksessa näytteenottajana työskentelevän Elina Ylijaakon. Elina tulee jostain hämäräperäisestä syystä joka vuosi aina samaan aikaan autiolle kotitalolleen, josta vanha Pöllö-niminen naapuri huolehtii muut ajat.
Sen jälkeen Ylijaakon taloa kohti ajelee uhmakkaasti nuori naispoliisi Janatuinen punaisella Toyota Corollalla. Hän on menossa pidättämään Elinaa, jota epäillään raa'asta murhasta. Alkaa hurja kilpajuoksu siitä, ehtiikö Elina toimittaa maagisen tehtävänsä Seiväslammella, ennen kuin virkaintoinen Janatuinen löytää tien Ylijaakoon ja panee epäillyn käsirautoihin.
Vähitellen kuvaan ilmestyy kirjava joukko uteliaita kyläläisiä, jotka ounastelevat mehevää seurattavaa eivätkä joudukaan pettymään. Myös kirkonkylän ruokakaupan kylmäkaappiin kumartuneelle miehelle lukija arvaa olevan tarinan edetessä tärkeää käyttöä.
Toiminnan keskiössä on kuitenkin Seiväslammessa oleileva yksinäinen hauki ja sen pyydystys, mutta sitä ennen Elinan on suoriuduttava yhdestä jos toisesta luonnollisesta ja yliluonnollisesta vastuksesta. Tietysti hänellä on satujen sankarien tavoin myös auttajansa.
YLILUONNOLLISILLA KYVYILLÄ siunatun Elinan lisäksi kylästä löytyy muitakin poppakonsteja hallitsevia ja niihin uskovia. Se ei tietenkään ole mikään ihme, pimeässä pohjolassa kun paarustetaan. Rakennuksissa, pihoilla, soilla ja lampareilla vilahtelee milloin minkäkinlaista otusta hirmuisesta näkistä ja kauan sitten kuolleesta Moukku-Ollista aina peijooniin, paraan, meteliin ja riivaajahattaraan asti.
Mielikuvituksellisimman joukon tuonpuoleista väkeä Karila loihtii kylän raitille ns. väkiyönä.
Metsästä tuli kukkuluuraajia, sinipiikoja ja kuippanoita. Metsästä tuli keijusia ja hyyhäröisiä ja hittolaisia. Otuksia, joilla ei ollut nimeä ja muotoakaan. Ne häälyivät vuoroin näkyvillä ja vuoroin näkymättömissä, yöhön sekoittuvina. Ne kiipesivät majatalon katolle ja istuutuivat sen harjalle riviin kuin varikset. Pian niitä oli kaikkien talojen katoilla. Vahtimassa yötä. Kunnantalon harjalla oli suorassa rivissä niin monta domovoita, että kun yksi kiipesi rivin jatkoksi, toisesta päästä tipahti yksi alas. - -
Kun tässä on vasta muutama vaatimaton alkutahti väkiyön karnevaaleihin, jokainen voi arvata, millaisiin kierroksiin Karilan kansanuskolainat, kuvittelu ja verbaliikka yltävät menon kiihtyessä. Karilan tarinointi vie ainakin minut niin mukanaan, että Janatuisen kumppaniksi lyöttäytyvä peijooni alkaa nopeasti tuntua aivan luontevalta lemmikiltä, ja kunnanjohtajaan pesiytyvä hattara on kuin mikä tahansa tautiepidemia.
YLILUONNOLLISEN VASTAPAINONA romaanissa toimii mainio, monesti puskafarssiksi yltyvä kuvaus syrjäkylän originelleista ihmisistä ja heidän elämästään. Takaumat koulukiusatun Elinan ja hänen puolustajakseen asettuvan Jousian suhteen kehittymisestä ja koukeroista kerrotaan samalla humoristisella otteella kuin muutkin kohtaukset, vaikka niissä on myös rakastavaisten kommunikointiongelmista aiheutuvaa kirvelyä.
Mulle oli koko ajan selevää mikä tämän homman tarkotus on. Koko ajan. Minä olen ollu niin johonmukanen ku mahollista. Mitä varten sinä et uskonu minua? Niinkö vähän luottoa sulla oli? Tarkotus oli kattella maalimaa. Minä kattelin. Tarkotus oli kerätä kokemuksia. Minä keräsin. Minä olin valamis jo kaks vuotta sitte. Ja mitä sinä teit?
Kalevi Jäntin palkinnon raati luonnehti Pienen hauen pyydystystä romaaniksi, jonka "sydän on kielessä", sekä murretta puhuvien henkilöiden kielessä että paikkojen ja maisemien kuvauksessa. Henkilöidensä repliikit Karila kutistaa napakasti oleelliseen, mutta luonnosta ja sen otuksista hän raportoi sitäkin laajemmin ja perusteellisemmin.
Moniaistimellisista suo- ja metsäotoksista kertoja hakeutuu usein lähes mikroskooppisiin lähikuviin, jotka suorastaan kuhisevat elämää, hyppyhäntäisiä, änkyrämatoja ja monenlaisia lieroja, kaikenlaisia sittiäisiä, sontiaisia ja hämähäkkejä. Kertojan ääni kuulostaa leikkisältä, mutta tarkkakorvainen on erottavinaan siinä myös ekologista huolta. Ei kai tämmöistä runsautta ja kauneutta kannata hukata.
VÄLISTÄ TARINAN lukuisissa juonimutkissa on pakko hiljentää lukuvauhtia ja katsella ympärilleen: mikä olikaan tulosuunta ja mitä kohti ollaan menossa? Kun päämäärä pysyy kuitenkin kaiken aikaa varsin selvänä, kohtauksiin kannattaa heittäytyä ennakkoluulottomasti ja lystinpito mielessään.
Enpä ole juuri innostunut fantasiakirjallisuudesta, mutta Karilan reaalifantasiaan upposin kuin hauenpyytäjän saapas suoturpeeseen.
 |
| Juhani Karila. Kuva: Laura Malmivaara |
Kommentit
Lähetä kommentti