30. syyskuuta 2019
Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet. WSOY 2019. 193 s.
Tornion Kukkolankoskelta kotoisin oleva Akseli Heikkilä (s. 1984) on sijoittanut esikoisromaaninsa Veteen syntyneet jokivartiseen kalastajakylään kosken partaalle mutta jättää paikan ja ajankohdan tietoisesti tarkentamatta. Riittää, että ollaan pohjoisessa ja eletään luonnon ja perinteisten uskomusten armoilla, kuten maagista realismia tapailevalta romaanilta sopiikin odottaa.
Kukkolan kylän siianpyyntitekniikka lippoaminen on romaanissa kuitenkin tärkeässä roolissa, ja kirjan dialogiin Heikkilä hyödyntää Torniojokivarren murretta sopivasti selkeytettynä.
ROMAANIN PERUSASETELMA tuo mieleen lännenfilmit. Kun kyläpahasesta maailmalle lähtenyt Eeva palaa kotiseudulleen tasaamaan tilejään äitinsä ja muidenkin kanssa, kyläläiset aavistavat pahaa. Äiti on kuitenkin ennättänyt juuri kuolla, mutta luvassa on lisää ruumiita.
Kostotarinan rinnalla romaanissa kulkee myytti vedenneidon lupauksesta kylän köyhille kalastajille. Tyttärensä kalastajien huomaan jättänyt vedenneito on aikoinaan luvannut kyläläisille hoivan vastineeksi kalarikkaan joen ja neuvonut heille lippoamisen mainion taidon, mutta yhdellä ehdolla, ja se ehto näyttää nyt unohtuneen.
Joki on yllättäen tyhjentynyt kaloista, ja enää Eevan isäpuoli Eino ja velipuoli Alarik käyvät koluamassa lipoillaan tyhjää jokea. Yksi jos toinenkin kylässä uskoo katastrofin syyn löytyvän ikivanhan säännön rikkomisesta. Joen olisi saatava sille kuuluva uhrinsa, jotta tilanne korjaantuisi.
Eevan mielestä nuo teän uskomukset on täyttä paskaa, mutta loppujen lopuksi jää avoimeksi, miten uskon ja järjen taistelussa käy. Vanhat tavat ja taikausko istuvat tiukassa.
HEIKKILÄ KULJETTAA molempia kostotarinoita, myyttistä ja realistista, onnistuneesti rinnakkain. Ilmapiiri sakenee ja välistä pelottaa kuin kauhukertomuksissa. Kylän kurjuus ja viheliäisyys on käsinkosketeltavaa, ja Eeva etenee toimissaan luonnonvoiman tavoin, minkään pidättelemättä. Tunnelmaa tiivistävät kesän outo kylmyys ja joesta nouseva usva.
Valoa synkkyyteen kajastaa Eevan lapsuusmuistoista: ajoista, jolloin koskiaukea oli vielä täynnä elämää ja tytär sai seurata rannalta isän lippoamista, ja aamuöisistä hetkistä suvannolla, jolla salaperäisiä tarinoita kertova äiti opetti tytärtään vedenneitojen tavoille. Met olema vetheen syntyneitä, siksi meilä on siniset silmät, punaset hiukset ja taito pärjätä virrassa.
Kylän väki on sivuhenkilöitä myöten yhtä vahvoin ja karkein vedoin kuvattua kuin kylämaisema, kuten Eevan näkökulmasta aiheellista onkin. Vain velipuolen kohdalla kertojan ankaruus hellittää, ja aikuisuuden kynnykselle ehtineen, äitiään surevan Alarikin hahmo piirtyy esiin hauraana ja liikuttavana. Tuo poika se osasi nähdä hyvän kaikkialla. On niin kirkasotsainen, että silmiin sattuu.
Kertoja itse on sen sijaan niin täynnä epäluotettavuutta ja ristiriitaisuuksia, että häneen ei arvaa kohdistaa juuri minkäänlaisia tunteita. Asetelma on kiinnostava. Jopa juro mutta pojastaan kielletyinkin keinoin kiinni pitävä isäpuoli herättää enemmän myötätuntoa kuin kovia kokenut mutta vihaa tihkuva päähenkilö.
VETEEN SYNTYNEIDEN pääteemoista suru, viha ja kosto nousevat pintaan tiheään tahtiin. Eevan kursiivilla erottuvissa muisteluosuuksissa Heikkilän muutoinkin runollinen, runsaskuvainen kerronta muotoutuu usein yleispäteviksi kokemuksiksi ja ajatuksiksi elämää säätelevistä perustunteista. Suru on rykelmä kokoksi kasattuja puita. Viha on juuri sytytetty roihu, joka ei vielä tiedä sammuvansa. Jäljelle jäävä tuhka on jälleen surua.
Surun takana romaanissa on sen teemoista keskeisin: vanhemman ja lapsen välinen rakkaus ja sen väkivaltainen särkyminen. Eevan hurjaa käytöstä voi ymmärtää ja puolustaa vain ryöstetyn äitiyden näkökulmasta ja kivistävän äidinrakkauden valossa.
Romaanin loppuratkaisu jättää silti hämmennyksen tilaan. On vaikea ottaa vastaan viattomien käyttöä koston tai sovituksen välikappaleina, vaikka maailma valitettavan monesti toimii juuri niin. Suru voi muuttua pahaksi, vääntyä kostoksi, eikä silloin tiedä kenelle on kostamassa, ajattelee myös Eeva.
Veteen syntyneissä on toki pohjoisen kirjailijoilta jo tutuiksi tulleita aineksia, mutta Akseli Heikkilän esikoisromaani on niin vakuuttava ja vereväkielinen, että siihen virtaan kun astuu, niin mukana menee.
Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet
Elämää mystisen joen armoilla
Tornion Kukkolankoskelta kotoisin oleva Akseli Heikkilä (s. 1984) on sijoittanut esikoisromaaninsa Veteen syntyneet jokivartiseen kalastajakylään kosken partaalle mutta jättää paikan ja ajankohdan tietoisesti tarkentamatta. Riittää, että ollaan pohjoisessa ja eletään luonnon ja perinteisten uskomusten armoilla, kuten maagista realismia tapailevalta romaanilta sopiikin odottaa.
Kukkolan kylän siianpyyntitekniikka lippoaminen on romaanissa kuitenkin tärkeässä roolissa, ja kirjan dialogiin Heikkilä hyödyntää Torniojokivarren murretta sopivasti selkeytettynä.
ROMAANIN PERUSASETELMA tuo mieleen lännenfilmit. Kun kyläpahasesta maailmalle lähtenyt Eeva palaa kotiseudulleen tasaamaan tilejään äitinsä ja muidenkin kanssa, kyläläiset aavistavat pahaa. Äiti on kuitenkin ennättänyt juuri kuolla, mutta luvassa on lisää ruumiita.
Kostotarinan rinnalla romaanissa kulkee myytti vedenneidon lupauksesta kylän köyhille kalastajille. Tyttärensä kalastajien huomaan jättänyt vedenneito on aikoinaan luvannut kyläläisille hoivan vastineeksi kalarikkaan joen ja neuvonut heille lippoamisen mainion taidon, mutta yhdellä ehdolla, ja se ehto näyttää nyt unohtuneen.
Joki on yllättäen tyhjentynyt kaloista, ja enää Eevan isäpuoli Eino ja velipuoli Alarik käyvät koluamassa lipoillaan tyhjää jokea. Yksi jos toinenkin kylässä uskoo katastrofin syyn löytyvän ikivanhan säännön rikkomisesta. Joen olisi saatava sille kuuluva uhrinsa, jotta tilanne korjaantuisi.
Eevan mielestä nuo teän uskomukset on täyttä paskaa, mutta loppujen lopuksi jää avoimeksi, miten uskon ja järjen taistelussa käy. Vanhat tavat ja taikausko istuvat tiukassa.
HEIKKILÄ KULJETTAA molempia kostotarinoita, myyttistä ja realistista, onnistuneesti rinnakkain. Ilmapiiri sakenee ja välistä pelottaa kuin kauhukertomuksissa. Kylän kurjuus ja viheliäisyys on käsinkosketeltavaa, ja Eeva etenee toimissaan luonnonvoiman tavoin, minkään pidättelemättä. Tunnelmaa tiivistävät kesän outo kylmyys ja joesta nouseva usva.
Valoa synkkyyteen kajastaa Eevan lapsuusmuistoista: ajoista, jolloin koskiaukea oli vielä täynnä elämää ja tytär sai seurata rannalta isän lippoamista, ja aamuöisistä hetkistä suvannolla, jolla salaperäisiä tarinoita kertova äiti opetti tytärtään vedenneitojen tavoille. Met olema vetheen syntyneitä, siksi meilä on siniset silmät, punaset hiukset ja taito pärjätä virrassa.
Kylän väki on sivuhenkilöitä myöten yhtä vahvoin ja karkein vedoin kuvattua kuin kylämaisema, kuten Eevan näkökulmasta aiheellista onkin. Vain velipuolen kohdalla kertojan ankaruus hellittää, ja aikuisuuden kynnykselle ehtineen, äitiään surevan Alarikin hahmo piirtyy esiin hauraana ja liikuttavana. Tuo poika se osasi nähdä hyvän kaikkialla. On niin kirkasotsainen, että silmiin sattuu.
Kertoja itse on sen sijaan niin täynnä epäluotettavuutta ja ristiriitaisuuksia, että häneen ei arvaa kohdistaa juuri minkäänlaisia tunteita. Asetelma on kiinnostava. Jopa juro mutta pojastaan kielletyinkin keinoin kiinni pitävä isäpuoli herättää enemmän myötätuntoa kuin kovia kokenut mutta vihaa tihkuva päähenkilö.
VETEEN SYNTYNEIDEN pääteemoista suru, viha ja kosto nousevat pintaan tiheään tahtiin. Eevan kursiivilla erottuvissa muisteluosuuksissa Heikkilän muutoinkin runollinen, runsaskuvainen kerronta muotoutuu usein yleispäteviksi kokemuksiksi ja ajatuksiksi elämää säätelevistä perustunteista. Suru on rykelmä kokoksi kasattuja puita. Viha on juuri sytytetty roihu, joka ei vielä tiedä sammuvansa. Jäljelle jäävä tuhka on jälleen surua.
Surun takana romaanissa on sen teemoista keskeisin: vanhemman ja lapsen välinen rakkaus ja sen väkivaltainen särkyminen. Eevan hurjaa käytöstä voi ymmärtää ja puolustaa vain ryöstetyn äitiyden näkökulmasta ja kivistävän äidinrakkauden valossa.
Romaanin loppuratkaisu jättää silti hämmennyksen tilaan. On vaikea ottaa vastaan viattomien käyttöä koston tai sovituksen välikappaleina, vaikka maailma valitettavan monesti toimii juuri niin. Suru voi muuttua pahaksi, vääntyä kostoksi, eikä silloin tiedä kenelle on kostamassa, ajattelee myös Eeva.
Veteen syntyneissä on toki pohjoisen kirjailijoilta jo tutuiksi tulleita aineksia, mutta Akseli Heikkilän esikoisromaani on niin vakuuttava ja vereväkielinen, että siihen virtaan kun astuu, niin mukana menee.
 |
| Akseli Heikkilä. Kuva: Otto Virtanen |
Kommentit
Lähetä kommentti