18. syyskuuta 2019
Riitta Jalonen: Tanssikaa! Tammi 2019. 205 s.
Ihminen kulkee yhtä aikaa vanha ja uusi harteillaan. Ympärillämme on peitto, joka on kirjottu täyteen tapahtumia, menneitä ja tulevia, ja jos mistään muusta ei voi olla varma niin ainakin siitä, että mennyt vaikuttaa tulevaan.
Riitta Jalosen (s. 1954) kolmastoista romaani Tanssikaa! perustuu paljolti kirjailijan omiin lapsuuskokemuksiin.
Romaanin keskushenkilö ja minäkertoja, 64-vuotias Elisabet, palaa äitinsä kuoleman jälkeen tyhjillään olleeseen lapsuuskotiinsa ja tuo mukanaan äidin tavaroita tämän kerrostaloasunnosta. Erityisesti muuttomiesten viimeksi sisälle kantama äidin muotokuva alkaa nostaa esiin muistoja kolmihenkisen perheen elämästä sodanjälkeisessä Suomessa.
Riitta Jalosen edellisestä, uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framenin elämänvaiheisiin pohjautuvasta Kirkkaus-romaanista (Kirjareppu 29.8.2016) muistan samantyylistä äärimmäisen tarkkaa ja koskettavaa lapsuuskuvausta. Siinäkin syntyy takaumien kautta mieleenpainuva kuva erikoislaatuisesta punatukkaisesta tytöstä, hänen valppaasta havainnointikyvystään ja hänen rikkaasta sisäisestä maailmastaan.
KIRKKAUS-romaanissa suuri merkitys tulevan kirjailijan uraa ajatellen oli hänen runoja kirjoittavalla äidillään. Äidin rooli on ratkaiseva tyttären kehityksessä myös Tanssikaa!-romaanissa.
Jalosen uudessa romaanissa äidin osalle on tullut niin paljon menetyksiä, että niiden kanssa eläminen vaatii poikkeuksellisia keinoja ja vaikuttaa voimakkaasti myös hänen läheistensä elämään.
Kahdeksanvuotiaana äiti on menettänyt isänsä tuberkuloosille, ja sitten sota on vienyt häneltä suoraan tai välillisesti neljä veljeä. Yksi veljistä kuoli jo vauvana, yksi ehti 37 vuoden ikään. Kertoja ymmärtää hyvin, että vaikka kuolleet eivät täällä maailman puolella paina enää mitään, äidissä oli edesmenneiden paino.
Äiti tekee surutyötään keräämällä ympärilleen samanlaisia menetyksiä kokeneita ihmisiä, "kanssakulkijoita". Heille isä ja äiti pitävät lauantaisin talossaan tansseja. Kahvikuppeihin lorautetaan tilkka viinaa, kristallikruunu siirretään turvaan eteiseen, ja kaikki sodan satuttamat saavat hetken aikaa tanssia murhettaan pois, "antaa arpisten haavojen olla".
Elisabet tarkkailee tapahtumia lapsen perspektiivistään ja tekee niistä omia johtopäätöksiään. Lapsen päänsisäistä myllerrystä lisäävät myös käynnit sankarihaudoilla ja kuolleiden enojen vuosittaiset syntymäpäiväjuhlat. Ei ihme, että äitiä ympäröivät vainajat alkavat elää myös Elisabetin mielessä, siirtyvät äidiltä tyttärelle kuin suvun naisten perintönimi, josta tyttö kuitenkin uskaliaasti hävittää loppu-h:n.
Elisabetin askareet saavat välillä pelottaviakin piirteitä, ja äiti on jo vähän huolissaan: Meidän tytöllä on valtava mielikuvitus. Seuraakohan siitä hyvää vai pahaa? Isä on rauhallisempi: Jospa tytön elämäntehtävä on ottaa itsestään selvää.
Ja sitähän lapsuuskotiinsa asettuva minäkertoja edelleen tekee, ottaa selvää itsestään ja "taakkasiirtymistään", kuten ylisukupolvisia traumoja nykyään kutsutaan.
ROMAANI RAKENTUU tiheätunnelmaisista tilannekuvista aikatasoja vaihdellen. Vaikka Jalosen kieli on kirkasta, lukeminen vaatii aluksi suurta tarkkaavaisuutta ja välistä aiempaan palailuakin, mutta pian kerrontaan tottuu ja siihen uppoutuu vaivatta.
Lapsella todellisuuden ja mielikuvituksen rajat häipyvät ja koettu ja kuviteltu sekaantuvat toisiinsa luontojaan. Aikuisten maailmasta salaa tai ohimennen siepatut repliikit, ilmeet ja eleet mietityttävät ja synnyttävät väärinkäsityksiä jos kohta oikeitakin tulkintoja.
Samanlainen rajapintojen häivyttäminen leimaa myös aikuisen Elisabetin mielenliikkeitä, ja juuri siitä nautin niin kovasti Riitta Jalosta lukiessani. Jalonen minimoi selittämisen ja antaa tilaa tunteille ja tulkinnoille. Romaanin henkilöiden elämä - ja elämä heidän kokemanaan - jää silti monelta osin arvoitukseksi, vaikka sitä kuinka yrittäisi ymmärtää, ja niin on hyvä.
Tanssikaa! Tanssi auttaa! huutaa äiti vierailleen käskevästi ja samalla epätoivoisesti. Surunsa voi haudata hetkeksi, mutta kokonaan siitä ei pääse. Äiti on ikuisesti edesmenneittensä ympäröimä eikä loppujen lopuksi edes halua luopua rakkaista seuralaisistaan.
Pelottaa, että täytyisi olla kokonaan yksin, ajattelee myös perheettömäksi jäänyt jalkavammainen Elisabet yrittäessään päästää irti äidistään ja suruperinnöstään. Onneksi Jalonen tarjoaa Elisabetille (lukijankin lohduksi) muutaman hänestä vilpittömästi huolta kantavan ihmisen. Heistä tärkein on vanha perheystävä Viljami, josta Jalonen kirjoittaa romaaniinsa unohtumattoman koskettavan sivuhenkilön.
KUOLEMAN VOIMAKAS LÄSNÄOLO ei tee Tanssikaa!-romaanista synkeää vaan enintään surumielisen. Ihminen kulkee täällä "vanha harteillaan" mutta uutta kohti.
Symboliikalla on Jalosen romaaneissa aina vahva sijansa. Tanssikaa!-romaanissa äidin muotokuva ja vanhat hameet, vanhat nuket ja hoitamatta jäänyt puutarha kumpareineen kertovat paljosta muustakin kuin ajan kulumisesta, ja mietittävää tarjoavat myös romaanin monet aforistiset ajatukset ja repliikit.
Vaikuttavin ja vanhenevan Elisabetin kannalta vapauttavin symboli on hänen nuoruudessaan näkemänsä luolamaalaus biisonista. Se oli maalattu edeltäni menneitten näkymättömällä voimalla, miettii itsekin piirtämistä harrastava Elisabet ja uskoo, että juuri biisonin kuvan voimalla hän pystyy keventämään menneisyyden kuormaansa.
Näin Jalonen myös Tanssikaa!-romaanissaan nostaa esiin taiteen merkityksen tunteiden purkajana, voimaannuttajana ja eheyttäjänä. Eikä vain taiteilijalle itselleen vaan myös hänen vastaanottajalleen. Tanssikaa! on siitä kaunis ja todistusvoimainen esimerkki.
Riitta Jalonen: Tanssikaa!
Tanssimalla helpotusta sodan särkemiin sydämiin
Ihminen kulkee yhtä aikaa vanha ja uusi harteillaan. Ympärillämme on peitto, joka on kirjottu täyteen tapahtumia, menneitä ja tulevia, ja jos mistään muusta ei voi olla varma niin ainakin siitä, että mennyt vaikuttaa tulevaan.
Riitta Jalosen (s. 1954) kolmastoista romaani Tanssikaa! perustuu paljolti kirjailijan omiin lapsuuskokemuksiin.
Romaanin keskushenkilö ja minäkertoja, 64-vuotias Elisabet, palaa äitinsä kuoleman jälkeen tyhjillään olleeseen lapsuuskotiinsa ja tuo mukanaan äidin tavaroita tämän kerrostaloasunnosta. Erityisesti muuttomiesten viimeksi sisälle kantama äidin muotokuva alkaa nostaa esiin muistoja kolmihenkisen perheen elämästä sodanjälkeisessä Suomessa.
Riitta Jalosen edellisestä, uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framenin elämänvaiheisiin pohjautuvasta Kirkkaus-romaanista (Kirjareppu 29.8.2016) muistan samantyylistä äärimmäisen tarkkaa ja koskettavaa lapsuuskuvausta. Siinäkin syntyy takaumien kautta mieleenpainuva kuva erikoislaatuisesta punatukkaisesta tytöstä, hänen valppaasta havainnointikyvystään ja hänen rikkaasta sisäisestä maailmastaan.
KIRKKAUS-romaanissa suuri merkitys tulevan kirjailijan uraa ajatellen oli hänen runoja kirjoittavalla äidillään. Äidin rooli on ratkaiseva tyttären kehityksessä myös Tanssikaa!-romaanissa.
Jalosen uudessa romaanissa äidin osalle on tullut niin paljon menetyksiä, että niiden kanssa eläminen vaatii poikkeuksellisia keinoja ja vaikuttaa voimakkaasti myös hänen läheistensä elämään.
Kahdeksanvuotiaana äiti on menettänyt isänsä tuberkuloosille, ja sitten sota on vienyt häneltä suoraan tai välillisesti neljä veljeä. Yksi veljistä kuoli jo vauvana, yksi ehti 37 vuoden ikään. Kertoja ymmärtää hyvin, että vaikka kuolleet eivät täällä maailman puolella paina enää mitään, äidissä oli edesmenneiden paino.
Äiti tekee surutyötään keräämällä ympärilleen samanlaisia menetyksiä kokeneita ihmisiä, "kanssakulkijoita". Heille isä ja äiti pitävät lauantaisin talossaan tansseja. Kahvikuppeihin lorautetaan tilkka viinaa, kristallikruunu siirretään turvaan eteiseen, ja kaikki sodan satuttamat saavat hetken aikaa tanssia murhettaan pois, "antaa arpisten haavojen olla".
Elisabet tarkkailee tapahtumia lapsen perspektiivistään ja tekee niistä omia johtopäätöksiään. Lapsen päänsisäistä myllerrystä lisäävät myös käynnit sankarihaudoilla ja kuolleiden enojen vuosittaiset syntymäpäiväjuhlat. Ei ihme, että äitiä ympäröivät vainajat alkavat elää myös Elisabetin mielessä, siirtyvät äidiltä tyttärelle kuin suvun naisten perintönimi, josta tyttö kuitenkin uskaliaasti hävittää loppu-h:n.
Elisabetin askareet saavat välillä pelottaviakin piirteitä, ja äiti on jo vähän huolissaan: Meidän tytöllä on valtava mielikuvitus. Seuraakohan siitä hyvää vai pahaa? Isä on rauhallisempi: Jospa tytön elämäntehtävä on ottaa itsestään selvää.
Ja sitähän lapsuuskotiinsa asettuva minäkertoja edelleen tekee, ottaa selvää itsestään ja "taakkasiirtymistään", kuten ylisukupolvisia traumoja nykyään kutsutaan.
ROMAANI RAKENTUU tiheätunnelmaisista tilannekuvista aikatasoja vaihdellen. Vaikka Jalosen kieli on kirkasta, lukeminen vaatii aluksi suurta tarkkaavaisuutta ja välistä aiempaan palailuakin, mutta pian kerrontaan tottuu ja siihen uppoutuu vaivatta.
Lapsella todellisuuden ja mielikuvituksen rajat häipyvät ja koettu ja kuviteltu sekaantuvat toisiinsa luontojaan. Aikuisten maailmasta salaa tai ohimennen siepatut repliikit, ilmeet ja eleet mietityttävät ja synnyttävät väärinkäsityksiä jos kohta oikeitakin tulkintoja.
Samanlainen rajapintojen häivyttäminen leimaa myös aikuisen Elisabetin mielenliikkeitä, ja juuri siitä nautin niin kovasti Riitta Jalosta lukiessani. Jalonen minimoi selittämisen ja antaa tilaa tunteille ja tulkinnoille. Romaanin henkilöiden elämä - ja elämä heidän kokemanaan - jää silti monelta osin arvoitukseksi, vaikka sitä kuinka yrittäisi ymmärtää, ja niin on hyvä.
Tanssikaa! Tanssi auttaa! huutaa äiti vierailleen käskevästi ja samalla epätoivoisesti. Surunsa voi haudata hetkeksi, mutta kokonaan siitä ei pääse. Äiti on ikuisesti edesmenneittensä ympäröimä eikä loppujen lopuksi edes halua luopua rakkaista seuralaisistaan.
Pelottaa, että täytyisi olla kokonaan yksin, ajattelee myös perheettömäksi jäänyt jalkavammainen Elisabet yrittäessään päästää irti äidistään ja suruperinnöstään. Onneksi Jalonen tarjoaa Elisabetille (lukijankin lohduksi) muutaman hänestä vilpittömästi huolta kantavan ihmisen. Heistä tärkein on vanha perheystävä Viljami, josta Jalonen kirjoittaa romaaniinsa unohtumattoman koskettavan sivuhenkilön.
KUOLEMAN VOIMAKAS LÄSNÄOLO ei tee Tanssikaa!-romaanista synkeää vaan enintään surumielisen. Ihminen kulkee täällä "vanha harteillaan" mutta uutta kohti.
 |
| Riitta Jalonen. Kuva: Karoliina Ek |
Vaikuttavin ja vanhenevan Elisabetin kannalta vapauttavin symboli on hänen nuoruudessaan näkemänsä luolamaalaus biisonista. Se oli maalattu edeltäni menneitten näkymättömällä voimalla, miettii itsekin piirtämistä harrastava Elisabet ja uskoo, että juuri biisonin kuvan voimalla hän pystyy keventämään menneisyyden kuormaansa.
Näin Jalonen myös Tanssikaa!-romaanissaan nostaa esiin taiteen merkityksen tunteiden purkajana, voimaannuttajana ja eheyttäjänä. Eikä vain taiteilijalle itselleen vaan myös hänen vastaanottajalleen. Tanssikaa! on siitä kaunis ja todistusvoimainen esimerkki.
Kommentit
Lähetä kommentti