21. syyskuuta 2019
Claes Andersson: Seuraavaksi Jätkäsaari - Oton elämä 3
Oton seurassa viihtyy valomerkkiin saakka
Claes Andersson: Seuraavaksi Jätkäsaari. Oton elämä 3. Suom. Laura Jänisniemi. WSOY 2019. 224 s.
Muisti on nerokas tallelokero - siellä on ihan kaikki, mitä sinne on joskus laitettu, koko historiamme. Emme tarvitse kapsäkkejä emmekä kuorma-autoja, muistot kulkevat varjona mukanamme. Kannamme mukanamme ihan kaikkea, missä olemme olleet mukana, se seuraa meitä, mihin ikinä menemme. Se ei koskaan kulu pois, se kuuluu meille ja on osa meitä. Ilman muistojamme emme ole ketään.
Näin jutustelee Claes Anderssonin (1937-2019) alter ego Otto kirjailijan Otto-romaanien kolmannessa ja viimeiseksi jääneessä osassa. Puheenomaisuuteen kuuluu, että puhuja kertaa ja tarkentaa puhettaan, mutta monesti Otto joutuu myös perääntymään tai tekemään äkkikäännöksiä kannanotoissaan, ja sitten ollaankin jo toisella äärilaidalla:
Ei, nyt Otto puhuu sekavia. Ei tuo pidä ollenkaan paikkaansa. Itse asiassa muistamme vain minimaalisen osan siitä, mitä olemme kokeneet. Ja se, mitä luulemme muistavamme, on muotoutunut uudelleen, kultautunut tai murskautunut todellisuuden kivimurskaamossa. Muistimme on mytomaani, emävaleiden kertoja ja satusetä.
Kun Otto ei suostu lyömään ajatuksiaan lukkoon vaan haluaa säilyttää mahdollisuutensa tarkistaa ja muuttaa mielipiteitään, hän antaa myös kuulijalleen mietintätilaa. Mm. siksi Oton kanssa istuskelu on niin antoisaa ja mukavaa.
CLAES ANDERSSONIN kolmannessa Otto-romaanissa Otto ja "avovaimo" ovat muuttaneet Espoon omakotitalostaan Helsingin Jätkäsaareen kerrostalon kahdeksanteen kerrokseen. Erilaiset kulttuuripalvelut ja ystävät ovat lähellä, mutta Oton kunto reistailee ja arjen harmoniaa järkyttävät myös maailmalla tapahtuvat kauheudet.
Peili paljastaa armotta, että yhdeksättäkymmentään käyvä Otto on jo "vanha ukko", vaikka hän vielä raahustaakin soittamaan suosikkiklubilleen tai tuhlaamaan rahojaan pelikoneisiin. Hampaita särkee, sydän reistailee ja seksuaalisuus hiipuu hiipumistaan. Oi-oi. Oton oma diagnoosi tilastaan on anomia, säännöttömyys, normittomuus, hämmennys ja sekavuus. Vai onko puutostila enemmänkin ympäristön sairaus?
Seuraavaksi Jätkäsaari on luokiteltu romaaniksi, mutta varsinaista juonta siitä ei löydy, ellei sellaiseksi katso ohuena lankana läpi kirjan kulkevaa ajatusta anomiasta tai Ottoa kalvavasta ikävästä pitkäaikaisen naisystävän katkaistua noin vain suhteensa Otto-rukkaan.
Andersson tarkastelee Ottonsa mennyttä ja nykyistä elämää samoilta tutuilta kanteilta kuin aiemminkin ja edelleen valloittavasti. Otto muistelee lapsuus- ja nuoruusvuosiaan ja miettii isäsuhdettaan ja omaa isyyttään. Välistä hän kertoo vuosistaan psykiatrina ja poliitikkona, välistä nostaa esiin päiväkohtaisia aiheita kotimaan- ja maailmanpolitiikasta. Ja tietysti Otto puhuu myös rakkaudestaan musiikkiin ja kirjallisuuteen, soittamiseen ja kirjoittamiseen.
OSAN LUVUISTA voisi hyvinkin nimetä pääteemansa mukaan: eduskuntatyö, maahanmuutto, muukalaisviha, jazz, Kuhmo, hulluksi tekemisen mekanismit, itsemurhat, Otto ja Me Too... Välillä Otto käy röntgentutkimuksessa ja hammaslääkärissä. Jokin luvuista alkaa sillä, että Otto miettii paikkoja, joissa on kokenut aitoa ja vilpitöntä iloa, jossakin toisessa Otto juttelee sisäisten ääntensä kanssa.
Monet luvuista alkavat aivan muulla teemalla, mihin lopulta päättyvät. Otto voi aloittaa päivän kirjoitusrupeamansa tunnustamalla rakkautensa raitiovaunuihin ja päätyä facebookin infantiiliuteen ja narsistisuuteen - tai oikeastaan ottomaiseen itseironiaan. Epäiltyään FB-narsistien lojaaliutta, avuliaisuutta, epäitsekkyyttä ja oikeudenmukaisuutta Otto nimittäin huomaa esittäneensä itselleen niin paljon ja vaikeita kysymyksiä, että joutuu ottamaan kännykkänsä esiin ja tarkistamaan, onko hän vielä elävien kirjoissa.
Parasta Otossa onkin hänen elämänviisauteensa aina liittyvä lämmin huumori ja hulvaton itseironia. Vanhuuden krempat ja kuoleman läheisyys uhkaavat tämän tästä Oton elämänhalua, mutta hänpä taistelee itsesääliä ja lamaannusta vastaan kuin mies ikään. Joskus auttaa juustohampurilainen ja tuoppi kylmää olutta, toisella kertaa on vain kylmästi sanottava irti valittava, neuroottinen itsensä ja vaihdettava niin sanotusti levyä.
Parasta terapiaa Oton alakuloon ja anomiaan on säännöllinen ja määrätietoinen kirjoittaminen ja hyvän kirjallisuuden lukeminen. Onko mitään mielenkiintoisempaa, kuin sukeltaa romaaniin tai novelliin ja yhdistää oma elämänsä hahmoihin, jotka elävät kirjan kansien välissä ilojaan surujaan, toiveitaan tai alakuloaan. Nykyajassa, menneisyydessä tai tulevaisuudessa - kaikki ovat yhtä paljon läsnä.
JUURI SIITÄ, läsnäolosta, on kyse Claes Anderssonin Oton seurassa. Otto on kokemuksineen, näkemyksineen, tietoineen ja tunteineen ihminen, jonka kanssa vietetty aika ei tunnu hetkeäkään hukatulta.
Ottoa ajatellen lainaan runoa hänet parhaiten tuntevan runoilijan kokoelmasta Sanat että eläisimme (WSOY 1998):
Tulevasta elämästäni ruohomattona
voin kertoa seuraavaa:
Onpa mukavan tasainen olo!
Lopulta minutkin on kynitty sileäksi (sitä hän aina toivoi)
Sadetta minä rakastan kuten ennenkin
Jalkapallosta ei ole tarvinnut luopua
Lasten paljaat päkiät kutittavat hauskasti niskaani
Nukun paljon (kello minulta jäi sille puolen)
Naapurit ovat nimeltään Koivujuuri, Honkajuuri ja Puska
Lävitseni kulkee pitkiä suhisevia putkia
Kesäöisin tulee nuoria lämpimiä naisia lojumaan minun päälleni
Levottomuus voi tuntua sisuksissani kuin myyrä
Aurinko nousee Itäisestä ojasta ja laskee Läntiseen
- -
CLAES ANDERSSONIN kolmannessa Otto-romaanissa Otto ja "avovaimo" ovat muuttaneet Espoon omakotitalostaan Helsingin Jätkäsaareen kerrostalon kahdeksanteen kerrokseen. Erilaiset kulttuuripalvelut ja ystävät ovat lähellä, mutta Oton kunto reistailee ja arjen harmoniaa järkyttävät myös maailmalla tapahtuvat kauheudet.
Peili paljastaa armotta, että yhdeksättäkymmentään käyvä Otto on jo "vanha ukko", vaikka hän vielä raahustaakin soittamaan suosikkiklubilleen tai tuhlaamaan rahojaan pelikoneisiin. Hampaita särkee, sydän reistailee ja seksuaalisuus hiipuu hiipumistaan. Oi-oi. Oton oma diagnoosi tilastaan on anomia, säännöttömyys, normittomuus, hämmennys ja sekavuus. Vai onko puutostila enemmänkin ympäristön sairaus?
Seuraavaksi Jätkäsaari on luokiteltu romaaniksi, mutta varsinaista juonta siitä ei löydy, ellei sellaiseksi katso ohuena lankana läpi kirjan kulkevaa ajatusta anomiasta tai Ottoa kalvavasta ikävästä pitkäaikaisen naisystävän katkaistua noin vain suhteensa Otto-rukkaan.
Andersson tarkastelee Ottonsa mennyttä ja nykyistä elämää samoilta tutuilta kanteilta kuin aiemminkin ja edelleen valloittavasti. Otto muistelee lapsuus- ja nuoruusvuosiaan ja miettii isäsuhdettaan ja omaa isyyttään. Välistä hän kertoo vuosistaan psykiatrina ja poliitikkona, välistä nostaa esiin päiväkohtaisia aiheita kotimaan- ja maailmanpolitiikasta. Ja tietysti Otto puhuu myös rakkaudestaan musiikkiin ja kirjallisuuteen, soittamiseen ja kirjoittamiseen.
OSAN LUVUISTA voisi hyvinkin nimetä pääteemansa mukaan: eduskuntatyö, maahanmuutto, muukalaisviha, jazz, Kuhmo, hulluksi tekemisen mekanismit, itsemurhat, Otto ja Me Too... Välillä Otto käy röntgentutkimuksessa ja hammaslääkärissä. Jokin luvuista alkaa sillä, että Otto miettii paikkoja, joissa on kokenut aitoa ja vilpitöntä iloa, jossakin toisessa Otto juttelee sisäisten ääntensä kanssa.
Monet luvuista alkavat aivan muulla teemalla, mihin lopulta päättyvät. Otto voi aloittaa päivän kirjoitusrupeamansa tunnustamalla rakkautensa raitiovaunuihin ja päätyä facebookin infantiiliuteen ja narsistisuuteen - tai oikeastaan ottomaiseen itseironiaan. Epäiltyään FB-narsistien lojaaliutta, avuliaisuutta, epäitsekkyyttä ja oikeudenmukaisuutta Otto nimittäin huomaa esittäneensä itselleen niin paljon ja vaikeita kysymyksiä, että joutuu ottamaan kännykkänsä esiin ja tarkistamaan, onko hän vielä elävien kirjoissa.
Parasta Otossa onkin hänen elämänviisauteensa aina liittyvä lämmin huumori ja hulvaton itseironia. Vanhuuden krempat ja kuoleman läheisyys uhkaavat tämän tästä Oton elämänhalua, mutta hänpä taistelee itsesääliä ja lamaannusta vastaan kuin mies ikään. Joskus auttaa juustohampurilainen ja tuoppi kylmää olutta, toisella kertaa on vain kylmästi sanottava irti valittava, neuroottinen itsensä ja vaihdettava niin sanotusti levyä.
Parasta terapiaa Oton alakuloon ja anomiaan on säännöllinen ja määrätietoinen kirjoittaminen ja hyvän kirjallisuuden lukeminen. Onko mitään mielenkiintoisempaa, kuin sukeltaa romaaniin tai novelliin ja yhdistää oma elämänsä hahmoihin, jotka elävät kirjan kansien välissä ilojaan surujaan, toiveitaan tai alakuloaan. Nykyajassa, menneisyydessä tai tulevaisuudessa - kaikki ovat yhtä paljon läsnä.
JUURI SIITÄ, läsnäolosta, on kyse Claes Anderssonin Oton seurassa. Otto on kokemuksineen, näkemyksineen, tietoineen ja tunteineen ihminen, jonka kanssa vietetty aika ei tunnu hetkeäkään hukatulta.
Ottoa ajatellen lainaan runoa hänet parhaiten tuntevan runoilijan kokoelmasta Sanat että eläisimme (WSOY 1998):
 |
| Claes Andersson. Kuva: Niklas Sandström |
Tulevasta elämästäni ruohomattona
voin kertoa seuraavaa:
Onpa mukavan tasainen olo!
Lopulta minutkin on kynitty sileäksi (sitä hän aina toivoi)
Sadetta minä rakastan kuten ennenkin
Jalkapallosta ei ole tarvinnut luopua
Lasten paljaat päkiät kutittavat hauskasti niskaani
Nukun paljon (kello minulta jäi sille puolen)
Naapurit ovat nimeltään Koivujuuri, Honkajuuri ja Puska
Lävitseni kulkee pitkiä suhisevia putkia
Kesäöisin tulee nuoria lämpimiä naisia lojumaan minun päälleni
Levottomuus voi tuntua sisuksissani kuin myyrä
Aurinko nousee Itäisestä ojasta ja laskee Läntiseen
- -
Kommentit
Lähetä kommentti