31. lokakuuta 2018
Katja Kettu: Rose on poissa . WSOY 2018. 284 s.
Kaksi vuotta sitten Katja Kettu (s. 1979) julkaisi yhdessä valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja toimittaja Maria Seppälän kanssa tietokirjan Fintiaanien mailla, jossa kolmikko jäljitti suomalaisten siirtolaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläisiä Pohjois-Amerikan reservaateissa. Uudessa romaanissaan Rose on poissa Katja Kettu käsittelee samaa aihetta kaunokirjallisin keinoin ja tekee sen tyylilleen uskollisena runollisesti ja maagisesti.
Kirjeromaaniksi rakennetussa tarinassa elämästään ja valinnoistaan kertovat äiti ja tytär, äiti Rose tyttärelleen Lempille ja Lempi nuoruudenrakastetulleen Jim Harmaaturkille.
Tämä on minun tunnustukseni sinulle, Jim Harmaaturkki. Selontekoni siitä, mitä tapahtui äitini kotireservaatissa Nahgahchiwanongissa, Fond du Lacissa kesällä 2018 ja neljäkymmentäviisi vuotta aiemmin. Kirjoitan, jotta tulisit hakemaan minua. Jotta huolisit. Sinua varten seison naama paljaana totuutta vasten, sinulle tahdon selittää mitä tapahtui semminkin kun tarinani on samalla isäni ja äitini tarina, suomalaisen Ettun ja äitini Rosen.
Lempi-tyttären intiaaniäiti Rose, Sudenruusu, on 45 vuotta sitten kadonnut salaperäisesti ja samalla isä Ettu Haverinen menettänyt muistinsa. Kun isä nyt on alkanut muistaa vanhoja tapahtumia, "valkoiseen maailmaan" lähtenyt Lempi hankkiutuu takaisin kotireservaattiin.
Rosen vaiheet alkavat selvitä Lempille hänen löytäessään äidin vanhat hänelle osoittamat kirjeet.
KAHDESTA AIKATASOSTA ja vuorottelevista kertojista huolimatta romaanin juoni kulkee jouhevasti, ja avauskin on räväkkä: - - minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus.
Maagista realismia hyödyntävä Rose on poissa on mustanpuhuva, intohimoinen, jännittävä ja samalla kaunis tarina perheestä ja erityisesti äidistä ja tyttärestä, jotka totta ja oikeaa jäjittäessään joutuvat silmätysten Weendigon, pahuuden, kanssa mutta antautuvat ehdoitta myös rakkauden vietäviksi.
Kaikesta huomaa, että Kettu tuntee tarkoin olot, joista kirjoittaa. Vaikka Rose on poissa ei ole ohjelmallisesti intiaanien asialla, kirjailija kyllä näyttää, miten väkivaltaisesti valkoinen väestö on kohdellut alkuperäiskansaa.
Lapset riistetään vanhemmiltaan ja vieroitetaan sisäoppilaitoksissa esi-isiensä kulttuurista. Intiaanilasten hyväksikäyttötapaukset jäävät tutkimatta, ja nuorten naisten salaperäiset katoamiset reservaateista selitetään heidän huonotapaisuudellaan. Kirjailija sitoo Rosensa katoamisen taitavasti intiaaniliikkeen nousuun ja 1970-luvun väkivaltaisuuksiin Wounded Kneessä.
Yhdenlaista vallankumousta on jo ennen Rosea tehnyt toinenkin romaanin henkilöistä: Rosen tuleva appiukko Puna-Heinari. Kettu mainitsee romaaninsa alussa suomalaissiirtolaisten maineesta työväenliikkeen aktiiveina ja lakkopukareina, mutta Heinarin aktiiviaika on jo ohi Ettun ja Rosen häitä juhlittaessa:
Enää ei järjestetä lakkokokouksia, työväenhaalit ovat hiljenneet, enää ei tarvitse seisoa puhujakorokkeella Chicagon tuulessa ja vannoa vallankumouksen nimeen. Ne ajat ovat tallautuneet kansalliskaartin, tehtaanomistajien palkka-armeijoiden, Pinkertonin poikien saappaan alle.
Enemmän kuin poliittisuudellaan Rose on poissa puhuttelee kuitenkin rajulla tunteikkuudellaan, monitasoisuudellaan ja persoonallisella kielellään.
KESYTÖN RAKKAUS on ollut Katja Ketun romaanien vakioainesta, ja niin on nytkin. Kettu uskaltaa kirjoittaa rakastamisen ja rakastelun autuudesta välillä lähes huvittavan sentimentaalisesti ja makealla kuvakielellä. Toisaalta tunteellista hellittelyä tihkuvat myös Rosen kirjeet Lempi Lemmettyiselleen, Pikku Käpälälleen, lemmonlinnulle ja sudenrukkaselle.
Katson käyntiäsi illassa ja näen kuinka sinussa asuu kaksi kansaa, suomalainen ja ojibwa, kaksi hiljaista rotua jotka kuuluvat korpeen niin kuin korpi näihin ja toisiaan vetävät puoleensa ja toisiaan hylkivät.
Pienessä perheessä kaikki joutuvat kantamaan toiseuden taakkaa. Ettu ei ole toivottu vävy intiaaniyhteisöön, Rose saa tuntea suomalaisen anoppinsa Helmi Haverisen katkeruuden sekä sielunsa että sääriensä kirvelynä, ja puoliverinen Lempi on auttamatta erilainen molempien vanhempiensa suvussa.
Katja Ketun naiset ovat kuitenkin tunteissaan väkeviä ja toimissaan voimakastahtoisia. Kun "täyttymys ja tie" kirkastuvat heille, palaaminen on mahdotonta, vaikka tallattavaksi avautuisi Sodan tai Suden polku, tunneli tuntemattomaan tai hyppy pimeään.
Rose on poissa -romaanin pääteemoja on eheytyminen, itsensä ja paikkansa tavoittelu ja tavoittaminen. Se todentuu kaikkien kolmen, Ettun, Rosen ja Lempin kohtalossa. Jonkinlaista sielun sulamista ja inhimillistymistä tapahtuu lopulta myös Helmissä, jonka taustalta paljastuu järkyttäviä tapahtumia itä-Lapista toisen maailmansodan aikaan.
AIVAN OMAA LUOKKAANSA on Ketun kielitaituruus. Miten romaanin eksoottiselta vaikuttavaan, omintakeiseen ja runsaskuvaiseen vyörytykseen suhtautuu, riippuu lukijasta. Riisutun kielen ystävät ehkä tuskailevat, mutta kun malttaa olla kiiruhtamatta, Ketun kieliparatiisissa vaeltaa nautinnokseen.
Hallinhopeiset suomut, sateensaveltama polku, verenvilli tuoksu, kulonmusta niska, musteenvoipa vedenpinta, varhaanmaisema. Katja Ketun omatekoiset yhdyssanat ovat osuvia ja väkevän aistimuksellisia, ja lisää lyyrisiä tehoja kirjailija luo liekkuvarytmiseen tekstiinsä alliteraatiolla.
-- hitaan valokalvon lävitse ilmestyy eteen oman heimoni hahmoja, varjokuvia. Siinä kulkevat nuori, päteväaskelinen Ukko-Hermanni ja hepsakka Helmi jo alkuun eripuraista polkuaan, kunnes lapsi parkaisee ja yhtäkkiä kaikki on hetken hyvin, hääpihlaja kukkii ensimmäisen kerran ja onni orastaa, suosta syntyy pelto ja laiho korjataan, toivo viriää ja vierivät pyöreämukulaiset vuodet, eletään tähtien turvassa ennen kuin - -
Romaanissa toistuva kiinnostava sanapari "tähtien turvatit" viittaa Sakari Topeliuksen samannimiseen, viimeiseksi jääneeseen historiallis-allegoriseen romaaniin. Mitä merkityksiä Kettu on viitteeseen kätkenyt, se jääköön kunkin lukijan mietittäväksi.
Komean romaanin Katja Kettu on jälleen kirjoittanut.
Lempi, Pikku Käpälä, etsii kadonnutta äitiään
Katja Ketun uusi romaani Rose on poissa kaivautuu syvälle toiseuden maaperään
Kaksi vuotta sitten Katja Kettu (s. 1979) julkaisi yhdessä valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja toimittaja Maria Seppälän kanssa tietokirjan Fintiaanien mailla, jossa kolmikko jäljitti suomalaisten siirtolaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläisiä Pohjois-Amerikan reservaateissa. Uudessa romaanissaan Rose on poissa Katja Kettu käsittelee samaa aihetta kaunokirjallisin keinoin ja tekee sen tyylilleen uskollisena runollisesti ja maagisesti.
Kirjeromaaniksi rakennetussa tarinassa elämästään ja valinnoistaan kertovat äiti ja tytär, äiti Rose tyttärelleen Lempille ja Lempi nuoruudenrakastetulleen Jim Harmaaturkille.
Tämä on minun tunnustukseni sinulle, Jim Harmaaturkki. Selontekoni siitä, mitä tapahtui äitini kotireservaatissa Nahgahchiwanongissa, Fond du Lacissa kesällä 2018 ja neljäkymmentäviisi vuotta aiemmin. Kirjoitan, jotta tulisit hakemaan minua. Jotta huolisit. Sinua varten seison naama paljaana totuutta vasten, sinulle tahdon selittää mitä tapahtui semminkin kun tarinani on samalla isäni ja äitini tarina, suomalaisen Ettun ja äitini Rosen.
Lempi-tyttären intiaaniäiti Rose, Sudenruusu, on 45 vuotta sitten kadonnut salaperäisesti ja samalla isä Ettu Haverinen menettänyt muistinsa. Kun isä nyt on alkanut muistaa vanhoja tapahtumia, "valkoiseen maailmaan" lähtenyt Lempi hankkiutuu takaisin kotireservaattiin.
Rosen vaiheet alkavat selvitä Lempille hänen löytäessään äidin vanhat hänelle osoittamat kirjeet.
KAHDESTA AIKATASOSTA ja vuorottelevista kertojista huolimatta romaanin juoni kulkee jouhevasti, ja avauskin on räväkkä: - - minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus.
Maagista realismia hyödyntävä Rose on poissa on mustanpuhuva, intohimoinen, jännittävä ja samalla kaunis tarina perheestä ja erityisesti äidistä ja tyttärestä, jotka totta ja oikeaa jäjittäessään joutuvat silmätysten Weendigon, pahuuden, kanssa mutta antautuvat ehdoitta myös rakkauden vietäviksi.
Kaikesta huomaa, että Kettu tuntee tarkoin olot, joista kirjoittaa. Vaikka Rose on poissa ei ole ohjelmallisesti intiaanien asialla, kirjailija kyllä näyttää, miten väkivaltaisesti valkoinen väestö on kohdellut alkuperäiskansaa.
Lapset riistetään vanhemmiltaan ja vieroitetaan sisäoppilaitoksissa esi-isiensä kulttuurista. Intiaanilasten hyväksikäyttötapaukset jäävät tutkimatta, ja nuorten naisten salaperäiset katoamiset reservaateista selitetään heidän huonotapaisuudellaan. Kirjailija sitoo Rosensa katoamisen taitavasti intiaaniliikkeen nousuun ja 1970-luvun väkivaltaisuuksiin Wounded Kneessä.
Yhdenlaista vallankumousta on jo ennen Rosea tehnyt toinenkin romaanin henkilöistä: Rosen tuleva appiukko Puna-Heinari. Kettu mainitsee romaaninsa alussa suomalaissiirtolaisten maineesta työväenliikkeen aktiiveina ja lakkopukareina, mutta Heinarin aktiiviaika on jo ohi Ettun ja Rosen häitä juhlittaessa:
Enää ei järjestetä lakkokokouksia, työväenhaalit ovat hiljenneet, enää ei tarvitse seisoa puhujakorokkeella Chicagon tuulessa ja vannoa vallankumouksen nimeen. Ne ajat ovat tallautuneet kansalliskaartin, tehtaanomistajien palkka-armeijoiden, Pinkertonin poikien saappaan alle.
Enemmän kuin poliittisuudellaan Rose on poissa puhuttelee kuitenkin rajulla tunteikkuudellaan, monitasoisuudellaan ja persoonallisella kielellään.
KESYTÖN RAKKAUS on ollut Katja Ketun romaanien vakioainesta, ja niin on nytkin. Kettu uskaltaa kirjoittaa rakastamisen ja rakastelun autuudesta välillä lähes huvittavan sentimentaalisesti ja makealla kuvakielellä. Toisaalta tunteellista hellittelyä tihkuvat myös Rosen kirjeet Lempi Lemmettyiselleen, Pikku Käpälälleen, lemmonlinnulle ja sudenrukkaselle.
Katson käyntiäsi illassa ja näen kuinka sinussa asuu kaksi kansaa, suomalainen ja ojibwa, kaksi hiljaista rotua jotka kuuluvat korpeen niin kuin korpi näihin ja toisiaan vetävät puoleensa ja toisiaan hylkivät.
Pienessä perheessä kaikki joutuvat kantamaan toiseuden taakkaa. Ettu ei ole toivottu vävy intiaaniyhteisöön, Rose saa tuntea suomalaisen anoppinsa Helmi Haverisen katkeruuden sekä sielunsa että sääriensä kirvelynä, ja puoliverinen Lempi on auttamatta erilainen molempien vanhempiensa suvussa.
Katja Ketun naiset ovat kuitenkin tunteissaan väkeviä ja toimissaan voimakastahtoisia. Kun "täyttymys ja tie" kirkastuvat heille, palaaminen on mahdotonta, vaikka tallattavaksi avautuisi Sodan tai Suden polku, tunneli tuntemattomaan tai hyppy pimeään.
Rose on poissa -romaanin pääteemoja on eheytyminen, itsensä ja paikkansa tavoittelu ja tavoittaminen. Se todentuu kaikkien kolmen, Ettun, Rosen ja Lempin kohtalossa. Jonkinlaista sielun sulamista ja inhimillistymistä tapahtuu lopulta myös Helmissä, jonka taustalta paljastuu järkyttäviä tapahtumia itä-Lapista toisen maailmansodan aikaan.
AIVAN OMAA LUOKKAANSA on Ketun kielitaituruus. Miten romaanin eksoottiselta vaikuttavaan, omintakeiseen ja runsaskuvaiseen vyörytykseen suhtautuu, riippuu lukijasta. Riisutun kielen ystävät ehkä tuskailevat, mutta kun malttaa olla kiiruhtamatta, Ketun kieliparatiisissa vaeltaa nautinnokseen.
Hallinhopeiset suomut, sateensaveltama polku, verenvilli tuoksu, kulonmusta niska, musteenvoipa vedenpinta, varhaanmaisema. Katja Ketun omatekoiset yhdyssanat ovat osuvia ja väkevän aistimuksellisia, ja lisää lyyrisiä tehoja kirjailija luo liekkuvarytmiseen tekstiinsä alliteraatiolla.
-- hitaan valokalvon lävitse ilmestyy eteen oman heimoni hahmoja, varjokuvia. Siinä kulkevat nuori, päteväaskelinen Ukko-Hermanni ja hepsakka Helmi jo alkuun eripuraista polkuaan, kunnes lapsi parkaisee ja yhtäkkiä kaikki on hetken hyvin, hääpihlaja kukkii ensimmäisen kerran ja onni orastaa, suosta syntyy pelto ja laiho korjataan, toivo viriää ja vierivät pyöreämukulaiset vuodet, eletään tähtien turvassa ennen kuin - -
Romaanissa toistuva kiinnostava sanapari "tähtien turvatit" viittaa Sakari Topeliuksen samannimiseen, viimeiseksi jääneeseen historiallis-allegoriseen romaaniin. Mitä merkityksiä Kettu on viitteeseen kätkenyt, se jääköön kunkin lukijan mietittäväksi.
Komean romaanin Katja Kettu on jälleen kirjoittanut.
 |
| Katja Kettu. Kuva: Ofer Amir |
Kommentit
Lähetä kommentti