25. lokakuuta 20181960-luvun suomalaissiirtolaiset ovat nyt Ruotsissa ihmeissään
Antti Tuurin Tangopoikien tarina jatkuu yllättävällä aikaloikalla
Antti Tuurin (s. 1944) romaani Tangopojat (2016) jätti odottamaan jatkoa Ruotsiin 1960-luvulla muuttaneiden suomalaisten vaiheista. Kun kustantaja ilmoitti Tuurin uuden romaanin Aavan meren tuolla puolen ilmestymisestä, olin varma, että nyt saadaan lisätietoa Tangopoikien hanuristin Saulin ja laulusolistin Elinan yhteiselon onnistumisesta ja muidenkin suomalaissiirtolaisten vaiheista naapurimaan leivissä.
Tavallaan saadaankin, mutta pitkän aikahypyn Tuuri kyllä tekee. Tangopojat ovat jo eläkeikäisiä, ja ruotsalainen työelämä on nyt uusien sukupolvien miehittämä. Maahanmuuttajat tulevat kansankotiin ihan toisaalta ja saattavat suunniltaan vanhat finnjävelitkin.ROMAANI RAKENTUU kahden pääjuonen varaan, hitaan ja nopean. Toisessa jutellaan, toisessa toimitaan. Kertojien vaihtuessa tapahtumat värittyvät aina hiukan uudella tavalla ja siinä samalla kertojatkin.
Romaanin avaa Kaija, Elinan ja Saulin esikoinen. Tuuri menee tapansa mukaan heti suoraan asiaan: Äiti soitti: isä oli kuollut vähän yhdeksän jälkeen aamulla.
Tukholmassa asuva Kaija lähtee junalla vanhaan kotitaloonsa Skövdeen, jossa äidin luona ovat jo toisetkin sisarukset Antero ja Leena. Surutaloon tulevat kohta myös Tangopoikien rumpali ja trumpetisti, ja ennen pitkää leskeä lohduttamaan työntyy vielä hänen helluntaiseurakuntansa väkeä. Jo suruväen kokoonpanosta voi arvata, millaisissa aiheissa keskustelu milloinkin lainehtii.
Tuuri raportoi tutulla, huumorilla höystetyllä tyylillään surutalon tapahtumia ja sananvaihtoa. Kun väki kuumenee liikaa perintöasioista tai eksyy muulla tavalla turhan kauas kokoontumisen varsinaisesta syystä, leski puuttuu keskusteluun ja pyytää palaamaan päivän varsinaiseen aiheeseen eli vainajaan. Entiset ajat nähdään nyt tietysti pelkästään kunniakkaina.
Äiti oikein ihmetteli sitä, mitä kaikkea he nuorina olivat täällä ehtineet: he olivat käyneet työssä Volvolla, soittaneet Tangopojissa ja Kaipuussa, rakentaneet itselleen omakotitalon ja olleet rakentamassa omakotitaloja monille suomalaisille työkavereilleen, rakentaneet Suomi-Seuran Finnhovin, ja jossakin välissä lapsetkin oli hoidettu, koulutettu ja kasvatettu kunnon kansalaisiksi Ruotsin kuningaskuntaan.
ROMAANIN ÄKSÖNJUONI sijoittuu Tukholmaan. Reilun parinkymmenen kilometrin päässä keskustasta Upplands Väsbyssä on ruotsinsuomalaiseen kouluun heitetty aamulla palopommi. Palo on saatu heti sammutettua, mutta varmuuden vuoksi lapset passitetaan kotiin.
Kaijan tyttärentytär Elvira on kuitenkin kadonnut, ennen kuin hänet oli määrä hakea koululta, ja Elviran katoamista aletaan selvittää kotitekoisin etsintäpartioin. Näyttävimmän operaation johdossa on Kaijan entinen aviomies ja Elviran isä Petteri "luotettuine" miehineen.
Kolmikon edestakainen ajelu turkkilaisen isän sieppaaman tytön löytämiseksi on juuri sellaista humoristista kohellusta, kuin elämässään epäonniselta suomalaiselta miesporukalta voi odottaa. Itsekehua ja uhoa piisaa, kun vastassa ovat sekä uusnatsit että Rinkebyn mafia.
Mieskolmikon avulla Tuuri pääsee käsiksi romaaninsa pääteemaan eli maahanmuuttokysymykseen uudesta kulmasta. Ajat ovat kovasti muuttuneet sitten 1960-luvun eivätkä ollenkaan hyvään suuntaan. Petterin apujoukoilta ei heru hyvää sanaa millekään osapuolelle. Kritiikkiä saavat niin "raivoruotsalaiset" kuin Rinkebyhyn työntyneet kaiken maailman tulokkaat ja vielä saamattomat "aboriginaalitkin".
Välistä maahanmuuttoteeman käsittely luisuu turhan lähelle esitelmöintiä, ja muutaman kerran tulee tunne, että teksti etenee informaation eikä tarinan ehdoilla.
ANTTI TUURIN elämänmakuisia romaaneja lukee kuitenkin aina mielikseen. Pidän Tuurin tavasta tarinoida ilman suuria eleitä ja hurjaa dramatiikkaa. Asiat etenevät tasaisesti omaa tahtiaan, eikä Tuuri liioittele henkilökuvissaankaan. Tuurin henkilöt ovat inhimillisiä ja siksi naurettavinakin sympaattisia.
Petterin tärkeily ja filmimaailman tuntemuksella mahtailu ovat psykologisesti perusteltuja, ja hän myöntää itsekin ongelmansa: Minulla on sellainen taipumus, että jutut lähtevät minua viemään enkä saa niitä pysäytetyksi. En sanoisi sitä valehtelemiseksi, luulen, että se on yksi luovuuteni ilmentymistä. - Petterissähän on selvästi kirjailija-ainesta!
Tuuri ei tunteile, mutta Aavan meren tuolla puolen -romaanin loppusivuilla on jälleen sellaista tyytymystä ja elämän jatkuvuuteen uskomista, että jotenkin auvoiseksi se olon jättää. Optimisti Antti Tuuri ei jätä lukijaansa koskaan pimeään.
 |
| Antti Tuuri. Kuva: Jouni Harala |
Kommentit
Lähetä kommentti