Tommi Kinnunen: Kaarna

21. lokakuuta 2018

Stand up -komiikalla tragedian ytimeen 

David Grossmanin yhdenillan romaanissa tehdään matkaa tuskallisiin muistoihin sekä näyttämöllä että katsomossa

David Grossman: Hevonen meni baariin (Sus echad nichnas lebar, 2014; A Horse Walks into a Bar, 2017). Englannista suomentanut Arto Schroderus. Otava 2018. 196 s.

Hevonen meni baariin on hauska nimi romaanille, ja kun siinä vietetään iltaa stand up -koomikon seurassa, kuvittelisi tarinaa muutenkin viihdyttäväksi. Israelilaiskirjailijaa David Grossmania (s. 1954) on kuitenkin vaikea uskoa humoristiksi, eikä siihen ole aihetta tälläkään kertaa.

Grossmanin Bookerilla vuonna 2017 palkitussa romaanissa kerrotaan kyllä vitsi poikineen, mutta pieni romaani on pohjimmiltaan kaikkea muuta kuin kevyttä ja helppoa luettavaa. Kun Grossmanin vaikuttavassa Sinne missä maa päättyy (2011) -romaanissa vanhempi menettää poikansa, tällä kertaa poika menettää toisen vanhempansa.

Romaanin ydintarina alkaa kuitenkin kehkeytyä koomikon monologista vasta pitkän lämmittelyn jälkeen. Sitä ennen tulee jo usean kerran mieleen, mihin kirjailija oikein pyrkii. Kannattaa kuitenkin istua klubi-ilta loppuun saakka, vaikka siltikin moni asia jää mietityttämään.


HYVÄÄ ILTAA! HYVÄÄ iltaa! Romaani alkaa siitä, kun pienen Netanyan kaupungin teollisuusalueella sijatsevan klubin lavalle astuu keski-ikäinen, heiveröinen, silmälasipäinen mies, joka ilmoittaa nimekseen Dovaleh G, lyhyesti Dov. Hän alkaa pelleillä ja suoltaa enemmän tai vähemmän onnistuneita vitsejään, samalla kun paikalle valuu monenlaista israelilaisyleisöä.

Yleisö tuo mieleen antiikin näytelmien kuoron. Se reagoi näyttämön tapahtumiin joko innostuen ja nauraen tai pettyen ja buuaten. Grossman avaa koomikkonsa avulla lukijalleen taiteilijan ja hänen yleisönsä äärimmäisen herkän ja armottoman suhteen.

Jos vitsi menee hiuskarvankin verran ohi, jos panee väärän sanan lauseeseen, jos ääni nousee vähän korkemmalle kuin oli tarkoitus, - yleisö kylmenee saman tien. Mutta jos kuulijoita hetken päästä koskettaa oikealla tavalla, ne levittävät reitensä.

Yleisöstä erottuu kaksi koomikon lapsuudentuttua.

Toinen heistä on romaanin kertoja, eläkkeellä oleva tuomari, jonka koomikko on kutsunut katsomaan esitystään, vaikka tuomari tuskin muistaa häntä. Tuomari on kiusaantunut ja suunnittelee välillä lähtevänsä jo pois mutta sulaa vähitellen ja onkin loppujen lopuksi koomikon viimeinen kuuntelija.

Loppuminuuteille salissa istuu myös hyvin pienikokoinen, puhevikainen nainen, "meedio", joka osoittautuu koomikon lapsuudenaikaiseksi naapurintytöksi. Koomikko piikittelee naista mutta tämä ei mene mukaan ilkeilevään sanailuun vaan vastailee koomikolle asiallisesti ja totuudenmukaisesti ja ihmettelee: Miksi käyttäydyt näin? Sinä olit hyvä poika!


TUNNELMA ALKAA HÄIRIINTYÄ, kun koomikko ajautuu naurattamisesta sivuraiteelle ja ryhtyy vähin erin vitsiensä välissä tekemään tiliä lapsuudestaan. Yleisö hämmentyy: mihin suuntaan ilta oikein etenee? Se on tullut paikalle nauramaan mutta tuntee toisaalta tuomarin tavoin kiusausta, jota on niin vaikea vastustaa - kiusausta katsoa toisen ihmisen helvettiin?

Vähitellen esitys muuttuu yhä kauheammaksi itseruoskinnan ja tunnustusten sekoitukseksi. Ilmenee, että koomikon elämä holokaustin läpikäyneiden, köyhien puolanjuutalaisten vanhempiensa ainoana perillisenä ja ympäristönsä hulluna poikana on ollut jatkuvaa selviytymistaistelua. Välttyäkseen isän lyönneitä ja suojellakseen äitiä naapureiden tuijotukselta nuori Dov on ryhtynyt aina tiukoissa tilanteissa kävelemään käsillään!

Pahin on kuitenkin edessä.

Ollessaan yläkouluikäisenä samalla sotilastaitoja opettavalla nuorisoleirillä kuin tuomari pojan käsketään yllättäen pakata reppunsa ja häntä lähdetään kuljettamaan Jerusalemiin hautajaisiin kertomatta, kumpi vanhemmista oli kuollut.

Alkaa pitkä ajomatka, jonka aikana poika yrittää parhaansa mukaan pitää molemmat vanhemmat mielessään, jotta ei joutuisi valitsemaan, kumpi heistä on menehtynyt. Samalla matkasta muodostuu romaanin toinen stand up -tilaisuus, kun ajaja tilannetta helpottaakseen alkaa suoltaa pojalle vitsejä toisensa perään. Tunnelma on yhtä aikaa koskettava ja karmea.


MIKSI KÄYTTÄYDYT NÄIN -kysymyksen esittää koomikolle sisimmässään illan mittaan myös tuomari. Kutsunsa syyksi koomikko on antanut epämääräisen toiveen tulla nähdyksi ja tulkituksi: Haluan, että näet minut, tosiaan näet minut, ja kerrot minulle sitten jälkeenpäin - - mitä näit.

Illan ehkä tärkein keskustelu käydään sanattomasti koomikon ja tuomarin välillä, kun koomikko on kysynyt yleisöltään, sattuuko se tietämään, miksi hän kertoo heille tarinansa.

Hän ottaa silmälasinsa pois ja vilkaisee minua. Uskoakseni hän muistuttaa minua pyynnöstään: se mitä ihminen tahtomattaankin huokuu. Sen hän halusi minulta kuulla. Ymmärrän, että sitä ei voi pukea sanoiksi, ja se kai idea onkin. Ja hän kysyy silmillään: Mutta silti, oletko sitä mieltä, että kaikki tietävät sen? Ja minä nyökkään: Kyllä. - -

Grossmanin romaanin hienous piilee sen monitasoisuudessa ja -tulkintaisuudessa. On kyse mm. syyllisyydestä ja siitä vapautumisesta, surusta, sen pakenemisesta ja näyttämisestä, lohduttautumisesta ja lohdun saamisesta. Mutta ennen kaikkea on kyse särkymisestä, eheytymisestä ja itsensä löytämisestä.

Kun tuomari alkaa nähdä koomikon pyynnön taakse, hän alkaa nähdä myös oman olemisensa ongelmat ja muistojen tärkeyden "sisäisten kanaviensa" avaamisessa. Turhaan ei romaanin lopulla kuulla neuvoa portugalilaisrunoilijalta Fernando Pessoalta: Ollakseen kokonainen tarvitsee vain olla.


GROSSMAN RAKENTAA romaaniaan taiturimaisin kääntöliikkein, konkreetein ja kerronnallisin. Pilat ja sukkeluudet sinkoilevat kuin raketit taivaalle, ja yleisö innostuu. Mutta kun loppuunpalaneet tähteet putoilevat maahan, huulet kääntyvät irvistykseen.

Romaanin maailma on välillä sananmukaisestikin ylösalaisin, mutta myös oikein päin ollessaan se on konstikas hahmotettava. Lukijana tuntuu kuin kääntelisi kaleidoskooppia: pieni liike, ja kuva särkyy taas uudeksi kuvaksi samoista sirpaleista. Samalla tiivistyy tunne siitä, että romaanissa on kyse muustakin kuin yksilöiden kokemuksista.

Eikö Grossman vain osoitakin  Pessoan  ohjeen Ollakseen kokonainen tarvitsee vain olla myös nyky-Israelille? Sillä vaikka koomikko Dovaleh välillä lupaa jättää politiikan rauhaan, kyllä hän tämän tästä sohaisee myös siihen suuntaan ja aika rajusti sohaiseekin.

Loppujen lopuksi Hevonen meni baariin on kuitenkin hyvään uskova ja optimismiin päättyvä tarina ihmisen henkilökohtaisesta ja ihmisten yhteisestä osasta musertavien tapahtumien jaloissa ja mahdottomilta tuntuvien valintojen edessä.

David Grossman. Kuva: Michael Lionstar