20. helmikuuta 2018
Mistä löydän oman onnellisen elämäni?
Maritta Lintusen romaanissa vahvat naiset päättävät läheistensäkin tulevaisuudesta
Maritta Lintunen: Stella. WSOY 2018. 316 s.
Olen jostain syystä sattunut lukemaan äskettäin useita romaaneja, joissa musiikilla on merkittävä tehtävä. Marjo Heiskasen viime vuoden puolella ilmestynyt Mustat koskettimet on psykologinen romaani triosta, jonka yhteistyö ei suju aivan nuottien mukaan. Ben Kallandin esikoisromaanissa Vien sinut kotiin (Kirjareppu 9.11.2017) tärkeässä roolissa on nuori viulistilahjakkuus Ellen. Virolaisen Tõnu Õnnepalun romaanissa Paratiisi (Kirjareppu 14.1.2018) soi Arvo Pärtin musiikki ja katalonialaisen Maria Àngels Angladan Auschwitzin viulussa Corellin La Folia (Kirjareppu 4.2.2018).
Siinä, että Maritta Lintusen kirjoissa puhutaan musiikista, ei ole mitään ihmeteltävää, onhan Lintunen kirjailijuutensa lisäksi musiikin maisteri. Olen kovasti pitänyt hänen "musiikillisista" novelleistaan mm. kokoelmissa Mozartin hiukset (2011) ja Takapiru (2016; Kirjareppu 6.4.2016).
UUDESSA ROMAANISSAAN Stella Maritta Lintunen kertoo vahvoista naisista, "kylmäkiskoisista, omistavaisista, oikukkaista, intohimoisista, herkkävaistoisista ja päättäväisistä" naisista, jotka säätelevät tavalla tai toisella muidenkin elämää.
Ensin estradilla ovat vanha laulajatar Sylvi Indrenius ja hänen alivuokralaisekseen muuttava maalaistyttö Liisa Mikkola. Kun runoja kirjoittavan Liisan kesäkurssi on ohi, hän on raskaana ja yksin. Dominoiva Sylvi lupaa huolehtia Liisasta ja lapsesta, kunhan tyttö järkiintyy, lopettaa runolliset haihattelunsa ja ryhtyy opiskelemaan sairaanhoitajaksi.
Rinnan 1980-luvun tapahtumien kanssa kulkee toinen aikataso, nykyhetki. Sen keskushenkilö on Liisan poika Juri, jonka lääkärinelämää sekoittavat kaksikin nuorta laulajatarta, morsian Jenni ja uusi tuttavuus Anna. Perimmältään Jurin eksyksissä olossa on kuitenkin kyse jostain paljon syvemmästä syystä kuin rakkaushuolista.
Juri olisi halunnut aikanaan pianistiksi ja hänen opettajansa oli vakuuttunut hänen lahjoistaan, mutta pojan ollessa murrosiässä äiti yllättäen myi pianon ja painosti poikansa sittemmin opiskelemaan lääkäriksi. Kun erinäiset sattumat ohjaavat Jurin jälleen koskettimien ääreen ja hankkiutumaan vanhan Bechsteinin omistajaksi, intohimo musiikkiin syttyy uudelleen.
Samalla alkaa pitkä haparoiva matka varhaislapsuuteen ja erityisesti kahteen ensimmäiseen ikävuoteen, joista äiti on visusti vaiennut. Miksi?
ROMAANI ETENEE taitavasti äidin ja pojan äänien vaihdellessa. Välillä kerronnan katkaisevat Sylvin lyhyet mutta painavat monologit. Äiti on pestautunut sairaanhoitajaksi Karibian-risteilylle ja alkaa siellä vihdoin käydä läpi kahta vuottaan Sylvi Indreniuksen hoivissa: Tämä on yritys ymmärtää, mitä minulle tuona aikana tapahtui.
Liisan tilityksessä Lintunen loihtii esiin lahjakkaan mutta uraansa pettyneen vanhan diivan olemuksen ja kodin värikkäästi ja pelottavasti. Sylvi Indreniuksen hahmo levittäytyy romaanin henkilöiden ylle kuin jokin uhkaava henkiolento eikä päästä heitä otteestaan.
Syvä kullankeltainen hunaja, jota oli aina tarjolla. Naisen tummankeltainen mohairneulemekko, jonka värähtelevässä pinnassa leikki pöytäkynttilän kellervä valo. Meripihkasormus. Voikukanvärisistä kivistä koottu leveä rannerengas.
Mehiläiskuningatar ja hänen valtakuntansa. Ja tuo pikkuruinen piianhuone oli kenno, jonne minun oli palattava tehtyäni päivittäisen lentoni kaupungilla.
Tarkkanäköinen ja itsevaltainen Sylvi lukee vastustuskyvytöntä maalaistyttöä kuin avointa kirjaa ja on tyytyväinen saadessaan yksinäisen elämänsä turvaksi ja tarkoitukseksi "uuden perheen". Pian hän löytää syntyvästä poikavauvasta ilmiselvän musiikillisen lahjakkuuden, jota hän alkaa määrätietoisesti valmentaa jo kehdossa.
Sylvissä henkilöityvät karmealla tavalla häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu ja toisten hyväksikäyttö, mutta läpeensä paha hän ei suinkaan ole. Hän tarkoittaa hyvää ja uskoo tekevänsä palveluksen käyttäessään valtaansa heikompiensa ohjailuun. Ennen pitkää hänen elämästään paljastuu myös tragiikkaa.
VALLANKÄYTTÖ erilaisine lieveilmiöineen ei ole kuitenkaan romaanin ainoa läpikäyvä psykologinen teema. Lisäksi Lintunen tarkastelee Stellassaan hyvinkin paneutuen, miten ja missä määrin varhaislapsuudessa saadut vaikutteet voivat heijastua yksilön myöhempään elämään.
Säätelevätkö vauvaiän musiikkikokemukset vielä aikuisvuosinakin musiikillisia mieltymyksiämme? Jäävätkö imeväisenä korviin tulvivat Beethovenin pianosonaatit ja Schumannin Frauenliebe und -leben laulusarjan laulut soimaan aivoihin loppuelämäksi?
Jurin henkilökuvassa tilanne havainnollistuu ja todentuu mutta säilyttää silti taianomaisuutensa. Samalla kirjailija pääsee erittelemään musikaalisuuden olemusta, laulamisen ja soittamisen tekniikkaa ja tulkintaa, luovuutta ja taiteilijuutta.
Romaani herättää monia kysymyksiä. Miksi kaikista ei ole taiteilijoiksi? Vai olisiko? Missä määrin asiaan vaikuttavat geenit? Entä ympäristö? Kenestä loppujen lopuksi on ammattilaiseksi? Kuka jää ikuiseksi amatööriksi? Onko lahjattomankin lupa taiteilla? Haihatella. Kuka määrittelee lahjattomuuden?
Sylvin mielestä ainoa vastaus kaikkiin taidetta koskeviin kysymyksiin on yksi ainoa sana: lumo. Jos kadotat sen, menetät kaiken. Ilman lumoutumista taiteen tekeminen ja kokeminen jää vajaaksi tai hukkaantuu.
KESKEISIN KYSYMYS Stellassa on kuitenkin kysymys onnellisesta elämästä. Juri määrittelee sen väittämällä, että ihminen on onnellinen vasta silloin, kun hän pääsee lähelle ydintään.
Romaanihenkilöiden elämät todistavat väitteen paikkansapitäväksi. Toisten ohjailema elämä jää puolinaiseksi, vaikka näyttäisi ulkoisesti mallikkaalta. Vain itse voi tunnistaa omimman olemuksensa, sisimmät toiveensa ja tarpeensa. Vaatii kuitenkin rohkeutta tehdä omat valintansa ja pettää itseen kohdistuneet hyvää tarkoittavat odotukset.
Maritta Lintunen käsittelee Stellassaan painavia aiheita mutta kirjoittaa niistä miellyttävän keveällä, pakottomalla ja runollisella otteella. Hänen ihmisensä ovat itsekkäitä, heikkoja ja ristiriitaisia, mutta he ovat silti inhimillisiä ja ansaitsevat myötätuntoa.
Isoisä opastaa nuorta Juria siirtolapuutarhan öisellä pihamaalla: Muista tämä: yksi tähti, monta heijastajaa. Ja kun tähti sammuu, valo vain jatkaa kulkuaan. - Näin osaava lyyrikko tiivistää kolmesataasivuisen romaaninsa keskeisen sanottavan kahteen häikäisevän kauniiseen, monitulkintaiseen virkkeeseen.
ROMAANI ETENEE taitavasti äidin ja pojan äänien vaihdellessa. Välillä kerronnan katkaisevat Sylvin lyhyet mutta painavat monologit. Äiti on pestautunut sairaanhoitajaksi Karibian-risteilylle ja alkaa siellä vihdoin käydä läpi kahta vuottaan Sylvi Indreniuksen hoivissa: Tämä on yritys ymmärtää, mitä minulle tuona aikana tapahtui.
Liisan tilityksessä Lintunen loihtii esiin lahjakkaan mutta uraansa pettyneen vanhan diivan olemuksen ja kodin värikkäästi ja pelottavasti. Sylvi Indreniuksen hahmo levittäytyy romaanin henkilöiden ylle kuin jokin uhkaava henkiolento eikä päästä heitä otteestaan.
Syvä kullankeltainen hunaja, jota oli aina tarjolla. Naisen tummankeltainen mohairneulemekko, jonka värähtelevässä pinnassa leikki pöytäkynttilän kellervä valo. Meripihkasormus. Voikukanvärisistä kivistä koottu leveä rannerengas.
Mehiläiskuningatar ja hänen valtakuntansa. Ja tuo pikkuruinen piianhuone oli kenno, jonne minun oli palattava tehtyäni päivittäisen lentoni kaupungilla.
Tarkkanäköinen ja itsevaltainen Sylvi lukee vastustuskyvytöntä maalaistyttöä kuin avointa kirjaa ja on tyytyväinen saadessaan yksinäisen elämänsä turvaksi ja tarkoitukseksi "uuden perheen". Pian hän löytää syntyvästä poikavauvasta ilmiselvän musiikillisen lahjakkuuden, jota hän alkaa määrätietoisesti valmentaa jo kehdossa.
Sylvissä henkilöityvät karmealla tavalla häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu ja toisten hyväksikäyttö, mutta läpeensä paha hän ei suinkaan ole. Hän tarkoittaa hyvää ja uskoo tekevänsä palveluksen käyttäessään valtaansa heikompiensa ohjailuun. Ennen pitkää hänen elämästään paljastuu myös tragiikkaa.
VALLANKÄYTTÖ erilaisine lieveilmiöineen ei ole kuitenkaan romaanin ainoa läpikäyvä psykologinen teema. Lisäksi Lintunen tarkastelee Stellassaan hyvinkin paneutuen, miten ja missä määrin varhaislapsuudessa saadut vaikutteet voivat heijastua yksilön myöhempään elämään.
Säätelevätkö vauvaiän musiikkikokemukset vielä aikuisvuosinakin musiikillisia mieltymyksiämme? Jäävätkö imeväisenä korviin tulvivat Beethovenin pianosonaatit ja Schumannin Frauenliebe und -leben laulusarjan laulut soimaan aivoihin loppuelämäksi?
Jurin henkilökuvassa tilanne havainnollistuu ja todentuu mutta säilyttää silti taianomaisuutensa. Samalla kirjailija pääsee erittelemään musikaalisuuden olemusta, laulamisen ja soittamisen tekniikkaa ja tulkintaa, luovuutta ja taiteilijuutta.
Romaani herättää monia kysymyksiä. Miksi kaikista ei ole taiteilijoiksi? Vai olisiko? Missä määrin asiaan vaikuttavat geenit? Entä ympäristö? Kenestä loppujen lopuksi on ammattilaiseksi? Kuka jää ikuiseksi amatööriksi? Onko lahjattomankin lupa taiteilla? Haihatella. Kuka määrittelee lahjattomuuden?
Sylvin mielestä ainoa vastaus kaikkiin taidetta koskeviin kysymyksiin on yksi ainoa sana: lumo. Jos kadotat sen, menetät kaiken. Ilman lumoutumista taiteen tekeminen ja kokeminen jää vajaaksi tai hukkaantuu.
KESKEISIN KYSYMYS Stellassa on kuitenkin kysymys onnellisesta elämästä. Juri määrittelee sen väittämällä, että ihminen on onnellinen vasta silloin, kun hän pääsee lähelle ydintään.
Romaanihenkilöiden elämät todistavat väitteen paikkansapitäväksi. Toisten ohjailema elämä jää puolinaiseksi, vaikka näyttäisi ulkoisesti mallikkaalta. Vain itse voi tunnistaa omimman olemuksensa, sisimmät toiveensa ja tarpeensa. Vaatii kuitenkin rohkeutta tehdä omat valintansa ja pettää itseen kohdistuneet hyvää tarkoittavat odotukset.
Maritta Lintunen käsittelee Stellassaan painavia aiheita mutta kirjoittaa niistä miellyttävän keveällä, pakottomalla ja runollisella otteella. Hänen ihmisensä ovat itsekkäitä, heikkoja ja ristiriitaisia, mutta he ovat silti inhimillisiä ja ansaitsevat myötätuntoa.
Isoisä opastaa nuorta Juria siirtolapuutarhan öisellä pihamaalla: Muista tämä: yksi tähti, monta heijastajaa. Ja kun tähti sammuu, valo vain jatkaa kulkuaan. - Näin osaava lyyrikko tiivistää kolmesataasivuisen romaaninsa keskeisen sanottavan kahteen häikäisevän kauniiseen, monitulkintaiseen virkkeeseen.
 |
| Maritta Lintunen. Kuva: Jonne Räsänen |
Kiitos oivaltavasta ja monipuolisesta teosanalyysista.
VastaaPoista