25. lokakuuta 2017
Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2017. 285 sivua.
-- kaikki mikä on tapahtunut aiemmin jättää meihin monimutkaisia jälkiä, ajattelee Heidi Köngäksen (s. 1954) Sandra-romaanin alussa kuusissakymmenissä oleva näyttelijä Klaara käytyään iäkkäine vanhempineen katsomassa äidin lapsuuskotia Ruovedellä. En tiennyt, että oli olemassa joku loimilanka, joka liitti minutkin tähän vanhaan hirsitaloon.
Ajatukset ovat varmasti tuttuja kaikille jo elämää enemmän nähneille. Iän myötä tulee tarve tutustua vanhempiensa menneisyyteen ja halu ottaa selville, mitä vielä jäljellä olevat asumukset, esineet ja asiakirjat kertovat jo edesmenneiden elämästä. Tule halu vähän paremmin ymmärtää, mistä itse on lähtöisin, minne loimilankani minut liittävät.
Siksi Köngäksen Sandra tuntuu alusta alkaen hyvin läheiseltä ja intiimiltä. Vaikka romaanin Klaara elää aivan toisessa maailmassa isoäitinsä sadan vuoden takaiseen elämään verrattuna, hänen roolinsa romaanissa on tärkeä. Juuri Klaaran avulla sujahdan Sandran vaiheisiin niin vaivattomasti ja luen hänen tarinaansa omien esivanhempieni elämää ajatellen.
ROMAANIN KERTOJINA vuorottelevat Klaara, Sandra ja hänen kälynsä Lyyti. Valtaosassa lyhyistä luvuista äänen saa kuitenkin Sandra tai oikeastaan hänen muistiinpanonsa tapahtumista 1900-luvun ensi vuosikymmeninä. Muistoissaan hän valottaa myös lapsuuttaan.
Sandran elämä on ankaraa lapsesta pitäen. Köngäs kuvaa päähenkilönsä koettelemuksia lyhyin, koskettavin lausein. Kun tapahtumia käydään läpi lapsen näkökulmasta, nälkäisen ja resuisen pikku huutolaisen kohtelu tuntuu entistä suuremmalta vääryydeltä. Myös palvelusväen ja erityisesti piikojen nöyryyttäminen kauhistaa.
Ankaraa lapsuutta vasten aikuistuneen Sandran ja hänen Jannensa onni tuntuu sitäkin ansaitummalta, vaikka elämä on edelleen raskasta ja tiukkaa. Lapsiluku kasvaa, mutta ennen pitkää ollaan jo sentään torppareita. Mieli hellänä luen Sandran ja Jannen sopuisasta yhteiselämästä ja Sandran seesteisestä äitiydestä.
Minulla on autuas olo, enkä ymmärrä, miksi lasta nimitetään vaivaksi, riesaksi ja onnettomuudeksi. Pikemminkin hän on onni, valo ja kaikenmaailman rauha.
Yksi taitavasti rytmitetyn romaanin useista mieliinjäävistä kohtauksista tapahtuu "Ristin päivänä toukokuuta Armon vuonna 1910". Janne on hommannut vielä rakentamattoman torpan paikalle valokuvaajan perheensä ja vanhempiensa ikuistamiseksi. Sitä katsellessa oli aivan pakko kaivaa esiin vanhat valokuvat omista isovanhemmista samoilta ajoilta.
Samalla tavalla totisia ovat niidenkin kuvattavat, lapset paljasjaloin, pojilla lyhyiksi jääneet housunlahkeet, tytön mekossa runsaasti kasvunvaraa.
Siinä paljaan taivaan alla otetussa valokuvassa oli heidän haaveensa, heidän toiveensa, heidän elämänsä - kaikki yhdessä valokuvassa, ainoassa, joka heistä on otettu nuorina. Yksi kameran painallus, jonka äänen melkein kuuli, ja se oli se hetki jolloin he kaikki tulivat näkyviksi.
KUN SISÄLLISSOTA ALKAA, rauhantila katoaa kuin leikaten. Janne tempaistaan punakaartiin lähes puoliväkisin, ja kuudetta lastaan odottava Sandra jää yksin hoitamaan taloa, lapsia ja appivanhempia. Köngäs kirjoittaa naisista, lapsista ja vanhuksista kirjaimellisesti sodan jaloissa.
Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan? Minun järkeeni ei millään mahdu, että tästä Ylä-Väärin kulmasta, jossa ei ole kuin muutama talo kaukana toisistaan ja loppu silkkaa erämaata, tuli äkkiä niin tärkeä maakaistale, että siitä pitää talvipakkasilla taistella oikein pyssyjen kanssa ja pistimet ojossa.
Eletään päivästä toiseen sydän kurkussa nälässä, kylmässä, pelossa ja pimennossa. Missä on Janne? Mitä meille tapahtuu? Kuinka tämä kaikki päättyy? Vaikka Sandra on romaani vahvoista naisista, rajansa on heidänkin kestämisellään, ja ne rajat Köngäs piirtää näkyviin sellaisella intensiteetillä, että lukijakin on pakahtua.
Köngäs pysyttelee tiukasti perhetarinansa raameissa, mutta mieleen nousevat pakosti tälläkin hetkellä sotien keskellä kärsivät naiset ja lapset. Ja vaikka vankileirien karmeus tulee romaanissa ilmi lähinnä kuulopuheina ja pakettipyyntöinä, kuvat piirtyvät verkkokalvolle kuin juuri uutisista nähtyinä.
Romaani ei saarnaa eikä julista; se vain näyttää mitä tapahtui. Klaaran osuuksissa kirjailija sentään ottaa jonkinlaista kantaa Sandran osattomuuteen, "absoluuttiseen köyhyyteen" ja sodan mielettömyyteen. Sisällissodan osoittelevasti toisistaan poikkeavilla muistomerkeillä Vilppulassa Klaara miettii sotaa, josta "toiset ovat tehneet sankaritarinaa ja toiset marttyyritarinaa" mutta jossa hän itse näkee vain järjettömyyttä ja julmuutta.
IHMEELLISINTÄ Köngäksen kertomataiteessa on se, miten kirjailija löytää lauseillaan ja havainnoillaan kaiken vaivan ja kärsimyksen keskeltä aina jotain kauneutta ja hellyyttä.
Välähdys luonnosta, perheenjäsenten välinen lämpö, rakastava katse, avulias hetki, lapsen viattomuus, nuoruuden into ja puhtaus - elämä tuntuu sittenkin elämisen arvoiselta.
Kotiinpaluukuvauksellaan Sandra liittyy samaan kyyneliin asti herkistävään perinteeseen, jossa eri aikojen sitkeät vaimot ja äidit hoivaavat kuolemanvaarallisilta matkoiltaan palaavat rikkinäiset miehet kiitollisina ja toiveikkaina uuden elämän kynnykselle.
Heidi Köngäksen Sandra kuuluu kirjoihin, joista en luovu.
Sandran sisällissota
Heidi Köngäksen romaani liikuttaa ja panee etsimään omia juuria
-- kaikki mikä on tapahtunut aiemmin jättää meihin monimutkaisia jälkiä, ajattelee Heidi Köngäksen (s. 1954) Sandra-romaanin alussa kuusissakymmenissä oleva näyttelijä Klaara käytyään iäkkäine vanhempineen katsomassa äidin lapsuuskotia Ruovedellä. En tiennyt, että oli olemassa joku loimilanka, joka liitti minutkin tähän vanhaan hirsitaloon.
Ajatukset ovat varmasti tuttuja kaikille jo elämää enemmän nähneille. Iän myötä tulee tarve tutustua vanhempiensa menneisyyteen ja halu ottaa selville, mitä vielä jäljellä olevat asumukset, esineet ja asiakirjat kertovat jo edesmenneiden elämästä. Tule halu vähän paremmin ymmärtää, mistä itse on lähtöisin, minne loimilankani minut liittävät.
Siksi Köngäksen Sandra tuntuu alusta alkaen hyvin läheiseltä ja intiimiltä. Vaikka romaanin Klaara elää aivan toisessa maailmassa isoäitinsä sadan vuoden takaiseen elämään verrattuna, hänen roolinsa romaanissa on tärkeä. Juuri Klaaran avulla sujahdan Sandran vaiheisiin niin vaivattomasti ja luen hänen tarinaansa omien esivanhempieni elämää ajatellen.
ROMAANIN KERTOJINA vuorottelevat Klaara, Sandra ja hänen kälynsä Lyyti. Valtaosassa lyhyistä luvuista äänen saa kuitenkin Sandra tai oikeastaan hänen muistiinpanonsa tapahtumista 1900-luvun ensi vuosikymmeninä. Muistoissaan hän valottaa myös lapsuuttaan.
Sandran elämä on ankaraa lapsesta pitäen. Köngäs kuvaa päähenkilönsä koettelemuksia lyhyin, koskettavin lausein. Kun tapahtumia käydään läpi lapsen näkökulmasta, nälkäisen ja resuisen pikku huutolaisen kohtelu tuntuu entistä suuremmalta vääryydeltä. Myös palvelusväen ja erityisesti piikojen nöyryyttäminen kauhistaa.
Ankaraa lapsuutta vasten aikuistuneen Sandran ja hänen Jannensa onni tuntuu sitäkin ansaitummalta, vaikka elämä on edelleen raskasta ja tiukkaa. Lapsiluku kasvaa, mutta ennen pitkää ollaan jo sentään torppareita. Mieli hellänä luen Sandran ja Jannen sopuisasta yhteiselämästä ja Sandran seesteisestä äitiydestä.
Minulla on autuas olo, enkä ymmärrä, miksi lasta nimitetään vaivaksi, riesaksi ja onnettomuudeksi. Pikemminkin hän on onni, valo ja kaikenmaailman rauha.
Yksi taitavasti rytmitetyn romaanin useista mieliinjäävistä kohtauksista tapahtuu "Ristin päivänä toukokuuta Armon vuonna 1910". Janne on hommannut vielä rakentamattoman torpan paikalle valokuvaajan perheensä ja vanhempiensa ikuistamiseksi. Sitä katsellessa oli aivan pakko kaivaa esiin vanhat valokuvat omista isovanhemmista samoilta ajoilta.
Samalla tavalla totisia ovat niidenkin kuvattavat, lapset paljasjaloin, pojilla lyhyiksi jääneet housunlahkeet, tytön mekossa runsaasti kasvunvaraa.
Siinä paljaan taivaan alla otetussa valokuvassa oli heidän haaveensa, heidän toiveensa, heidän elämänsä - kaikki yhdessä valokuvassa, ainoassa, joka heistä on otettu nuorina. Yksi kameran painallus, jonka äänen melkein kuuli, ja se oli se hetki jolloin he kaikki tulivat näkyviksi.
KUN SISÄLLISSOTA ALKAA, rauhantila katoaa kuin leikaten. Janne tempaistaan punakaartiin lähes puoliväkisin, ja kuudetta lastaan odottava Sandra jää yksin hoitamaan taloa, lapsia ja appivanhempia. Köngäs kirjoittaa naisista, lapsista ja vanhuksista kirjaimellisesti sodan jaloissa.
Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan? Minun järkeeni ei millään mahdu, että tästä Ylä-Väärin kulmasta, jossa ei ole kuin muutama talo kaukana toisistaan ja loppu silkkaa erämaata, tuli äkkiä niin tärkeä maakaistale, että siitä pitää talvipakkasilla taistella oikein pyssyjen kanssa ja pistimet ojossa.
Eletään päivästä toiseen sydän kurkussa nälässä, kylmässä, pelossa ja pimennossa. Missä on Janne? Mitä meille tapahtuu? Kuinka tämä kaikki päättyy? Vaikka Sandra on romaani vahvoista naisista, rajansa on heidänkin kestämisellään, ja ne rajat Köngäs piirtää näkyviin sellaisella intensiteetillä, että lukijakin on pakahtua.
Köngäs pysyttelee tiukasti perhetarinansa raameissa, mutta mieleen nousevat pakosti tälläkin hetkellä sotien keskellä kärsivät naiset ja lapset. Ja vaikka vankileirien karmeus tulee romaanissa ilmi lähinnä kuulopuheina ja pakettipyyntöinä, kuvat piirtyvät verkkokalvolle kuin juuri uutisista nähtyinä.
Romaani ei saarnaa eikä julista; se vain näyttää mitä tapahtui. Klaaran osuuksissa kirjailija sentään ottaa jonkinlaista kantaa Sandran osattomuuteen, "absoluuttiseen köyhyyteen" ja sodan mielettömyyteen. Sisällissodan osoittelevasti toisistaan poikkeavilla muistomerkeillä Vilppulassa Klaara miettii sotaa, josta "toiset ovat tehneet sankaritarinaa ja toiset marttyyritarinaa" mutta jossa hän itse näkee vain järjettömyyttä ja julmuutta.
IHMEELLISINTÄ Köngäksen kertomataiteessa on se, miten kirjailija löytää lauseillaan ja havainnoillaan kaiken vaivan ja kärsimyksen keskeltä aina jotain kauneutta ja hellyyttä.
Välähdys luonnosta, perheenjäsenten välinen lämpö, rakastava katse, avulias hetki, lapsen viattomuus, nuoruuden into ja puhtaus - elämä tuntuu sittenkin elämisen arvoiselta.
 |
| Heidi Köngäs. Kuva: Jouni Harala |
Kotiinpaluukuvauksellaan Sandra liittyy samaan kyyneliin asti herkistävään perinteeseen, jossa eri aikojen sitkeät vaimot ja äidit hoivaavat kuolemanvaarallisilta matkoiltaan palaavat rikkinäiset miehet kiitollisina ja toiveikkaina uuden elämän kynnykselle.
Heidi Köngäksen Sandra kuuluu kirjoihin, joista en luovu.
Samaa mieltä!
VastaaPoistaTuo mitä sanot kirjoituksesi lopussa on minustakin niin hienoa Köngäksellä, se että kurjuuden keskellä löytyy kaunista. Jannen ensimmäinen lause hänen alkaessaan toipua on liikuttava, vaikka onkin aivan arkinen toteamus.
Minusta Heidi Köngäksen pitäisi saada Finlandia-palkinto tällä kirjalla. Tämä sopii hyvin myös Suomi 100 -juhlavuoteen, maamme kipeintä historiaa.
Ajattelin ihan samoin: tämän kirjan voisi hyvinkin palkita Finlandialla!
Poista