26. lokakuuta 2017
Elina Sana: Isän sota. Siltala 2017. 338 s.
Sodassa olleiden miesten psyyken vauriot nousivat julkiseen keskusteluun Ville Kivimäen väitöstutkimuksen ja siihen perustuvan tietoteoksen Murtuneet mielet myötä. Vuonna 2013 Kivimäki sai kirjastaan Tieto-Finlandia-palkinnon.
Kivimäki pyrki tutkimuksessaan selvittämään, missä sodan vaiheissa sotilaille tapahtui henkisiä romahduksia ja millaisia nämä rivimiesten "tärähtäneiksi" luokittelemat sairastuneet olivat.
Tutkija, toimittaja ja tietokirjailija Elina Sana (1947) etsii muistelmakirjassaan Isän sota vastausta samoihin kysymyksiin mutta yksilötasolla. Salo tarkastelee kirjassaan sodasta "hermostuneena" palanneen isänsä käsittämätöntä käytöstä ja hurjia raivonpurkauksia.
Sana on aiemmin tutkinut mm. sotavankien ja juutalaisten luovutuksia Saksaan ja palkittu hänkin Tieto-Finlandialla vuonna 2004 teoksestaan Luovutetut.
ELINA SANAN ISÄ Jyrki Kolkkala (1909-1975) toimi jatkosodassa saksalaisjoukkojen tulkkina, yhteysaliupseerina, sotapoliisina ja sotavankien kuljettajana ja vartijana ensin Itä-Karjalassa ja sitten Lapissa. Esimerkiksi 50-vuotispäivänsä lehtijuttuun hän kuitenkin kertoi työskennelleensä jatkosodan vuosina Puolustusministeriön Linnoitusosaston toimistopäällikkönä.
Miksi hän valehteli, kun hänellä oli silti tallessa kaikki hänen sodassa kirjoittamansa päiväkirjat, nekin, jotka Lapin sodan syttyessä oli sovittu hävitettäviksi? Tosin ne olivat kahden munalukon takana ns. sotakorissa, jota kukaan ei saanut edes lähestyä, vaikka se oli sijoitettu olohuoneeseen Korin salaisuudet paljastuivat tyttärelle vasta isän kuoltua.
ISÄN SOTA etenee aikajärjestyksessä kahdella tasolla. Kirjassa vuorottelevat isän päiväkirjamuistiinpanot vuosilta 1941-1944 ja tyttären lapsuuskuvaukset Lappeenrannasta.
Isän sotapäiväkirjat ovat sotahistoriasta kiinnostuneille varmasti antoisia. Itse luin niitä läpi lähinnä hahmottaakseni isän henkilökuvaa ja miettien samoja kysymyksiä kuin kirjan tekijä. Löytyisikö muistiinpanoista jotain selitystä isän psyykessä tapahtuneelle muutokselle?
Kemiläisenä minua toki kiinnostivat erityisesti Lapin sodan päiväkirjaosuudet, ja välistä mieltä alkoivat askarruttaa myös oman isäni sotakokemukset.
Sanan omien osuuksien lapsuuskuvaukset ovat puolestaan niin eläviä, että samankaltaisessa sodanjälkeisessä maailmassa ja ympäristössä lapsuuttaan elänyt palaa tämän tästä nuoruusvuosiinsa. Leikit, koulu, harrastukset, jako herroihin ja työläisiin, monenlaiset uskovaiset... Sanan muisteluista löytyy runsaasti tuttua ja kotoista.
KIRJOITTAJAN LAPSUUS vaikuttaa pitkään huolettomalta ja onnelliseltakin. Suuri muutos tapahtuu, kun parantolassa tubipotilaana seitsemän vuotta ollut isoveli palaa kotiin. Jostain syystä isä hermot eivät kestä 14-vuotiaan pojan kotonaoloa, ja alkavat jatkuvat yhteenotot.
Kun veli pakenee maailmalle heti, kun se on mahdollista, isän vihanpuuskat kohdistuvat tyttäreen. Paraisten Kalkkivuori Oy:n ekonomina työskentevä sivistynyt ja kohtelias mies käyttäytyy perhepiirissä täysin mielivaltaisesti.
Tytär toivoo, että isä olisi edes juoppo, kuten lähitalojen miehet, eikä "kako" ja hullu. Järkyttävien kohtausten lomassa on silti myös liikuttavia hetkiä.
Silti minä yhä rakastin isää, kummallisella tavalla. Odotin joka päivä, että hulluus haihtuisi ja kohtauksia ei enää tulisi. Odotin, että se mukava reipas isä, jonka olin tuntenut pienenä, tulisi takaisin. -- Yritin ymmärtää ja kapinoin. Kunnes en enää jaksanut.
Elina Sana ei säästele itseäänkään. Nuoren ihmisen uhma, kapinointi ja kiusanteko kerrotaan yhtä avoimesti kuin isän pakkoliikkeet, kummalliset säännöt ja raivokohtaukset. Dramaattisin yhteenotto päättyy isän aivoverenvuotoon ja tyttären syyllistymiseen.
Ei ole suotta puhuttu isien sotatraumoista heidän lastensa surullisena perintönä.
SELVÄÄ VASTAUSTA isän muuttuneeseen käytökseen ei kirjasta löydy.
Lahjakas, kielitaitoinen ja herkkä kulttuurisuvun kasvatti näytti muistiinpanojensa mukaan pärjänneen sotilastehtävissään, mutta olivatko saksalaisten palveluksessa toimiminen ja natsi-Saksan myöntämät kunniakirjat ja ansiomerkit sodan jälkeen arveluttavia ansioita? Miten aseveljeyden päättyminen ja tiedot saksalaisten sotarikoksista vaikuttivat siviiliin palaavaan perheenisään?
Näitä ja muitakin hämmentäviä kysymyksiä Sana joutuu esittämään vielä kirjansa loppuluvuissa. Jotain tärkeää tutkimusten myötä sentään löytyi. Vaikka isän käytöstä ei voi edelleenkään hyväksyä, sitä voi jotenkin ymmärtää, ja samalla pystyy olemaan armollinen myös itselleen.
Isän sota on merkittävänä, yksityisyydessään ja avoimuudessaan puhutteleva ja samalla yleispätevä torjuttujen muistojen tilinteko. Luen sitä kertomuksena kahden sukupolven syyllisyyden ja häpeän tunteista ja niiden piilottelun aiheuttamasta ahdistuksesta, joka helpottuu vain salatut muistonsa kohtaamalla.
Sota pilasi isän henkisesti
Elina Sanan muistelmakirjassa rauhan myötä alkaa toisenlainen sota
Sodassa olleiden miesten psyyken vauriot nousivat julkiseen keskusteluun Ville Kivimäen väitöstutkimuksen ja siihen perustuvan tietoteoksen Murtuneet mielet myötä. Vuonna 2013 Kivimäki sai kirjastaan Tieto-Finlandia-palkinnon.
Kivimäki pyrki tutkimuksessaan selvittämään, missä sodan vaiheissa sotilaille tapahtui henkisiä romahduksia ja millaisia nämä rivimiesten "tärähtäneiksi" luokittelemat sairastuneet olivat.
Tutkija, toimittaja ja tietokirjailija Elina Sana (1947) etsii muistelmakirjassaan Isän sota vastausta samoihin kysymyksiin mutta yksilötasolla. Salo tarkastelee kirjassaan sodasta "hermostuneena" palanneen isänsä käsittämätöntä käytöstä ja hurjia raivonpurkauksia.
Sana on aiemmin tutkinut mm. sotavankien ja juutalaisten luovutuksia Saksaan ja palkittu hänkin Tieto-Finlandialla vuonna 2004 teoksestaan Luovutetut.
ELINA SANAN ISÄ Jyrki Kolkkala (1909-1975) toimi jatkosodassa saksalaisjoukkojen tulkkina, yhteysaliupseerina, sotapoliisina ja sotavankien kuljettajana ja vartijana ensin Itä-Karjalassa ja sitten Lapissa. Esimerkiksi 50-vuotispäivänsä lehtijuttuun hän kuitenkin kertoi työskennelleensä jatkosodan vuosina Puolustusministeriön Linnoitusosaston toimistopäällikkönä.
Miksi hän valehteli, kun hänellä oli silti tallessa kaikki hänen sodassa kirjoittamansa päiväkirjat, nekin, jotka Lapin sodan syttyessä oli sovittu hävitettäviksi? Tosin ne olivat kahden munalukon takana ns. sotakorissa, jota kukaan ei saanut edes lähestyä, vaikka se oli sijoitettu olohuoneeseen Korin salaisuudet paljastuivat tyttärelle vasta isän kuoltua.
ISÄN SOTA etenee aikajärjestyksessä kahdella tasolla. Kirjassa vuorottelevat isän päiväkirjamuistiinpanot vuosilta 1941-1944 ja tyttären lapsuuskuvaukset Lappeenrannasta.
Isän sotapäiväkirjat ovat sotahistoriasta kiinnostuneille varmasti antoisia. Itse luin niitä läpi lähinnä hahmottaakseni isän henkilökuvaa ja miettien samoja kysymyksiä kuin kirjan tekijä. Löytyisikö muistiinpanoista jotain selitystä isän psyykessä tapahtuneelle muutokselle?
Kemiläisenä minua toki kiinnostivat erityisesti Lapin sodan päiväkirjaosuudet, ja välistä mieltä alkoivat askarruttaa myös oman isäni sotakokemukset.
Sanan omien osuuksien lapsuuskuvaukset ovat puolestaan niin eläviä, että samankaltaisessa sodanjälkeisessä maailmassa ja ympäristössä lapsuuttaan elänyt palaa tämän tästä nuoruusvuosiinsa. Leikit, koulu, harrastukset, jako herroihin ja työläisiin, monenlaiset uskovaiset... Sanan muisteluista löytyy runsaasti tuttua ja kotoista.
KIRJOITTAJAN LAPSUUS vaikuttaa pitkään huolettomalta ja onnelliseltakin. Suuri muutos tapahtuu, kun parantolassa tubipotilaana seitsemän vuotta ollut isoveli palaa kotiin. Jostain syystä isä hermot eivät kestä 14-vuotiaan pojan kotonaoloa, ja alkavat jatkuvat yhteenotot.
Kun veli pakenee maailmalle heti, kun se on mahdollista, isän vihanpuuskat kohdistuvat tyttäreen. Paraisten Kalkkivuori Oy:n ekonomina työskentevä sivistynyt ja kohtelias mies käyttäytyy perhepiirissä täysin mielivaltaisesti.
Tytär toivoo, että isä olisi edes juoppo, kuten lähitalojen miehet, eikä "kako" ja hullu. Järkyttävien kohtausten lomassa on silti myös liikuttavia hetkiä.
Silti minä yhä rakastin isää, kummallisella tavalla. Odotin joka päivä, että hulluus haihtuisi ja kohtauksia ei enää tulisi. Odotin, että se mukava reipas isä, jonka olin tuntenut pienenä, tulisi takaisin. -- Yritin ymmärtää ja kapinoin. Kunnes en enää jaksanut.
Elina Sana ei säästele itseäänkään. Nuoren ihmisen uhma, kapinointi ja kiusanteko kerrotaan yhtä avoimesti kuin isän pakkoliikkeet, kummalliset säännöt ja raivokohtaukset. Dramaattisin yhteenotto päättyy isän aivoverenvuotoon ja tyttären syyllistymiseen.
Ei ole suotta puhuttu isien sotatraumoista heidän lastensa surullisena perintönä.
SELVÄÄ VASTAUSTA isän muuttuneeseen käytökseen ei kirjasta löydy.
Lahjakas, kielitaitoinen ja herkkä kulttuurisuvun kasvatti näytti muistiinpanojensa mukaan pärjänneen sotilastehtävissään, mutta olivatko saksalaisten palveluksessa toimiminen ja natsi-Saksan myöntämät kunniakirjat ja ansiomerkit sodan jälkeen arveluttavia ansioita? Miten aseveljeyden päättyminen ja tiedot saksalaisten sotarikoksista vaikuttivat siviiliin palaavaan perheenisään?
 |
| Elina Sana. Kuva: Laura Malmivaara |
Isän sota on merkittävänä, yksityisyydessään ja avoimuudessaan puhutteleva ja samalla yleispätevä torjuttujen muistojen tilinteko. Luen sitä kertomuksena kahden sukupolven syyllisyyden ja häpeän tunteista ja niiden piilottelun aiheuttamasta ahdistuksesta, joka helpottuu vain salatut muistonsa kohtaamalla.
Kommentit
Lähetä kommentti