16. joulukuuta 2016
Chris Cleaven romaani ravistelee brittiläistä luokkayhteiskuntaa
Sodassa ja rakkaudessa on jo neljäs englantilaiselta Chris Cleavelta (s. 1973) suomennettu romaani. Läpimurtonsa kirjailija teki toisella romaanillaan Little Been tarina (2011). Sitä seurasivat suomennokset Poikani ääni (esikoisteos) ja Voittamaton.
Sodassa ja rakkaudessa -romaanissa on jotain samanlaista kuin Anthony Doerrin parin vuoden takaisessa teoksessa Kaikki se valo jota emme näe. Mutta vaikka Doerrkin kirjoittaa viihteellisesti, Cleaven romaani on huomattavasti sentimentaalisempi. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Sodassa ja rauhassa olisi hyvin rakennettu ja kirjoitettu ns. lukuromaani.
CLEAVE aloittaa tarinansa rivakasti syyskuusta 1939. Kun Englanti julistaa sodan Saksaa vastaan, 18-vuotias yläluokkainen Mary North keskeyttää opintonsa Sveitsissä ja kiirehtii Lontooseen tarkoituksenaan osallistua sotatoimiin. Maryn odotukset ovat teinityttömäisen lennokkaat:
Hänestä tehtäisiin yhteyshenkilö tai avustaja jonkun kenraalin esikuntaan. Kaikki tärkeät roolithan jaettiin tytöille, jotka olivat hyvästä perheestä. Huhu kertoi jopa vakoojia tarvittavan, ja se tehtävä kiehtoi eniten, koska siinä vasta pääsisi toteuttamaan itseään.
Mary joutuu kuitenkin opettajaksi ja saa työmaakseen kaupunkiin evakuoimatta jätetyt köyhät, vammaiset ja mustat lapset. Tehtävä on hienostotytölle melkoinen, ja lisää luokkaristiriitoja ilmenee, kun Mary rakastuu tavalliseen keskiluokan nuorukaiseen, opetusvirastossa työskentelevään Tomiin.
Varsin pitkään romaani kulkee vanhojen tyttökirjojen ja romanttisen rakkausviihteen henkeä ja kuvioita noudattaen.
Omapäinen ja sanavalmis Mary ravistelee perheensä konservatiivisia arvoja, vaarantaa äitinsä mielenrauhan ja isänsä ministerikaavailut mutta tarpeen tullen nauttii silti täysin siemauksin ystävättärensä Hildan kanssa yläluokkaisista etuuksistaan.
Rakkausrintamalla jännitettä syntyy Tomin kämppäkaverin Alistairin roolista nuorten elämässä. Työkseen Tatessa taidetta restauroiva Alistair lähtee vapaaehtoisena rintamalle ja viettää suuren osan romaanista akselivaltojen piirittämällä Maltalla mutta vaikuttaa silti Lontooseen jääneiden tunteisiin ja elämään ratkaisevasti.
YSTÄVÄTÄRTEN kevytmielinen dialogi on naiivia mutta nokkelaa, ja naljailua harrastetaan myös romaanin nuorten miesten sananvaihdossa. Kepeää dialogia on hauska lukea, mutta tilanteen synkentyessä puheiden odottaisi vakavoituvan siitäkin huolimatta, että huumorilla pidetään pelkoa aisoissa.
Tärkeä käännekohta on romaanin ensimmäisen osan loppuun sijoitettu saksalaisten massiivinen salamahyökkäys Lontooseen syyskuussa 1940. Siitä alkaa kaupungin kuukausia kestävä tauoton pommitus. Cleave ei mässäile kauheuksilla mutta antaa kyllä päähenkilöidensä Maryn ja Maltalla palvelevan Alistairin nähdä ja kokea sodan koko brutaaliuden.
Jälkisanoissa kirjailija kertoo saaneensa virikkeet tarinaansa isovanhempiensa vaiheista. Toinen isoisistä palveli Maltalla, ja hänen kihlattunsa ajoi salamasodan aikana ambulanssia aivan kuten Mary traagisesti päättyneen opettajanuransa jälkeen. Kirjailija kuitenkin painottaa romaaninsa olevan fiktiota, vaikka isovanhempien ja Maryn ja Alistairin kohtaloissa on muitakin yhtäläisyyksiä.
MIESNÄKÖKULMA tapahtumiin avautuu ennen kaikkea Alistairin kokemusten kautta. Vaikka Alistair on jaloudessaan, rohkeudessaan ja miksei myös taiteellisessa herkkyydessään aika tyypillinen viihderomaanin sankari, hänen reaktionsa sodan kauhujen keskellä ovat psykologisesti uskottavia. Maryn henkilökuva jää ohuemmaksi, mutta on arvostettavaa, ettei hänestä ole tehty pelkkää päättäväisyyttä ja sympatiaa uhkuvaa selviytyjää.
Maryn avulla kirjailija pääsee näyttävästi käsiksi tasa-arvokysymyksiin. Kun Mary ja Hilda miettivät, kuinka auttaa pommituksessa pahoin loukkaantunutta tuntematonta poikaa, heidän keskustelunsa on varsin paljastava:
"Muistatko sen ensimmäisen ilmahyökkäyksen jälkeen? Kun menimme taksilla katsomaan sitä sotkua?"
"Mutta kaikkihan niin tekivät, ei se ollut vain -"
Mary keskeytti Hildan. "Jokohan me olemme nähneet tarpeeksi?"
"Mutta tämä on eri asia. Nyt me autamme."
"Autammeko? Mary sanoi. "Miten monta huonetta teidän asunnossanne on?" - -
"Jos haluaisimme todella auttaa, olisimme voineet majoittaa kaikki tämän kadun asukkaat teille ja meille sen sijaan että kaivelemme nyt heidän kotiensa raunioita." - - -
"Teemme minkä voimme." - - -
"En tiedä. Emmehän me ole ikinä tehneet mitään. Emme osaa muuta kuin keskustella."
Kirjailija vihjaa, kuinka Lontoon pommituksista kärsivät ennen kaikkea alempien luokkien kaupunginosat eli ne, joiden kortteleista vain harva lapsi kelpasi sotalapseksi maaseudun perheisiin. Pommien keskelle jäivät tietysti myös etnisten vähemmistöjen jälkeläiset, joita romaanissa edustaa musta jenkkipoija Zachary.
Hänen myötään Cleave tarjoaa hämmentäviä kuvauksia ns. minstrel-teatterista, stand upin edelläkävijästä, joka perustui mustien esittämiin musiikkinumeroihin ja afroamerikkalaisten kustannuksella vitsailuun. Toisaalta juuri sellaisen tiloista romaanin orvot "neekerilapset" saavat edes jonkinlaista suojaa hävityksen keskellä.
PARHAIMMILLAAN Chris Cleave on romaanin katastrofaalisten tilanteiden kuvaajana. Pysäyttävimpiä ovat kohtaukset, joista löytää yhtymäkohtia Euroopan nykytilanteeseen.
Näinhän me kohtelemme edelleenkin tulokkaita, etnisiä vähemmistöjä, syrjäytyneitä ja poikkeavia. Kumiveneet kamppailevat Välimerellä tänäkin päivänä tupaten täynnä hädissään olevia ihmisiä ja kuraisilla kaduilla ja maanteillä vaeltaa laumoittain pommitetuista kodeistaan pakenevia ihmisiä.
Everyone Brave is Forgiven kuuluu romaanin englanninkielinen nimi. Se lupaa anteeksiantoa, mutta muuttiko sota mitään henkilöiden sisimmässä ja ympäröivän maailman menossa? Sellaisten kysymysten pohtimiseen ei Chris Cleaven sutjakasti etenevässä Sodassa ja rauhassa juurikaan syvennytä.
Sota muuttaa kaiken?
Chris Cleaven romaani ravistelee brittiläistä luokkayhteiskuntaa
Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa (Everyone Brave is Forgiven). Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2016. 480 s.
Sodassa ja rakkaudessa on jo neljäs englantilaiselta Chris Cleavelta (s. 1973) suomennettu romaani. Läpimurtonsa kirjailija teki toisella romaanillaan Little Been tarina (2011). Sitä seurasivat suomennokset Poikani ääni (esikoisteos) ja Voittamaton.Sodassa ja rakkaudessa -romaanissa on jotain samanlaista kuin Anthony Doerrin parin vuoden takaisessa teoksessa Kaikki se valo jota emme näe. Mutta vaikka Doerrkin kirjoittaa viihteellisesti, Cleaven romaani on huomattavasti sentimentaalisempi. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Sodassa ja rauhassa olisi hyvin rakennettu ja kirjoitettu ns. lukuromaani.
CLEAVE aloittaa tarinansa rivakasti syyskuusta 1939. Kun Englanti julistaa sodan Saksaa vastaan, 18-vuotias yläluokkainen Mary North keskeyttää opintonsa Sveitsissä ja kiirehtii Lontooseen tarkoituksenaan osallistua sotatoimiin. Maryn odotukset ovat teinityttömäisen lennokkaat:
Hänestä tehtäisiin yhteyshenkilö tai avustaja jonkun kenraalin esikuntaan. Kaikki tärkeät roolithan jaettiin tytöille, jotka olivat hyvästä perheestä. Huhu kertoi jopa vakoojia tarvittavan, ja se tehtävä kiehtoi eniten, koska siinä vasta pääsisi toteuttamaan itseään.
Mary joutuu kuitenkin opettajaksi ja saa työmaakseen kaupunkiin evakuoimatta jätetyt köyhät, vammaiset ja mustat lapset. Tehtävä on hienostotytölle melkoinen, ja lisää luokkaristiriitoja ilmenee, kun Mary rakastuu tavalliseen keskiluokan nuorukaiseen, opetusvirastossa työskentelevään Tomiin.
Varsin pitkään romaani kulkee vanhojen tyttökirjojen ja romanttisen rakkausviihteen henkeä ja kuvioita noudattaen.
Omapäinen ja sanavalmis Mary ravistelee perheensä konservatiivisia arvoja, vaarantaa äitinsä mielenrauhan ja isänsä ministerikaavailut mutta tarpeen tullen nauttii silti täysin siemauksin ystävättärensä Hildan kanssa yläluokkaisista etuuksistaan.
Rakkausrintamalla jännitettä syntyy Tomin kämppäkaverin Alistairin roolista nuorten elämässä. Työkseen Tatessa taidetta restauroiva Alistair lähtee vapaaehtoisena rintamalle ja viettää suuren osan romaanista akselivaltojen piirittämällä Maltalla mutta vaikuttaa silti Lontooseen jääneiden tunteisiin ja elämään ratkaisevasti.
YSTÄVÄTÄRTEN kevytmielinen dialogi on naiivia mutta nokkelaa, ja naljailua harrastetaan myös romaanin nuorten miesten sananvaihdossa. Kepeää dialogia on hauska lukea, mutta tilanteen synkentyessä puheiden odottaisi vakavoituvan siitäkin huolimatta, että huumorilla pidetään pelkoa aisoissa.
Tärkeä käännekohta on romaanin ensimmäisen osan loppuun sijoitettu saksalaisten massiivinen salamahyökkäys Lontooseen syyskuussa 1940. Siitä alkaa kaupungin kuukausia kestävä tauoton pommitus. Cleave ei mässäile kauheuksilla mutta antaa kyllä päähenkilöidensä Maryn ja Maltalla palvelevan Alistairin nähdä ja kokea sodan koko brutaaliuden.
Jälkisanoissa kirjailija kertoo saaneensa virikkeet tarinaansa isovanhempiensa vaiheista. Toinen isoisistä palveli Maltalla, ja hänen kihlattunsa ajoi salamasodan aikana ambulanssia aivan kuten Mary traagisesti päättyneen opettajanuransa jälkeen. Kirjailija kuitenkin painottaa romaaninsa olevan fiktiota, vaikka isovanhempien ja Maryn ja Alistairin kohtaloissa on muitakin yhtäläisyyksiä.
MIESNÄKÖKULMA tapahtumiin avautuu ennen kaikkea Alistairin kokemusten kautta. Vaikka Alistair on jaloudessaan, rohkeudessaan ja miksei myös taiteellisessa herkkyydessään aika tyypillinen viihderomaanin sankari, hänen reaktionsa sodan kauhujen keskellä ovat psykologisesti uskottavia. Maryn henkilökuva jää ohuemmaksi, mutta on arvostettavaa, ettei hänestä ole tehty pelkkää päättäväisyyttä ja sympatiaa uhkuvaa selviytyjää.
Maryn avulla kirjailija pääsee näyttävästi käsiksi tasa-arvokysymyksiin. Kun Mary ja Hilda miettivät, kuinka auttaa pommituksessa pahoin loukkaantunutta tuntematonta poikaa, heidän keskustelunsa on varsin paljastava:
"Muistatko sen ensimmäisen ilmahyökkäyksen jälkeen? Kun menimme taksilla katsomaan sitä sotkua?"
"Mutta kaikkihan niin tekivät, ei se ollut vain -"
Mary keskeytti Hildan. "Jokohan me olemme nähneet tarpeeksi?"
"Mutta tämä on eri asia. Nyt me autamme."
"Autammeko? Mary sanoi. "Miten monta huonetta teidän asunnossanne on?" - -
"Jos haluaisimme todella auttaa, olisimme voineet majoittaa kaikki tämän kadun asukkaat teille ja meille sen sijaan että kaivelemme nyt heidän kotiensa raunioita." - - -
"Teemme minkä voimme." - - -
"En tiedä. Emmehän me ole ikinä tehneet mitään. Emme osaa muuta kuin keskustella."
Kirjailija vihjaa, kuinka Lontoon pommituksista kärsivät ennen kaikkea alempien luokkien kaupunginosat eli ne, joiden kortteleista vain harva lapsi kelpasi sotalapseksi maaseudun perheisiin. Pommien keskelle jäivät tietysti myös etnisten vähemmistöjen jälkeläiset, joita romaanissa edustaa musta jenkkipoija Zachary.
Hänen myötään Cleave tarjoaa hämmentäviä kuvauksia ns. minstrel-teatterista, stand upin edelläkävijästä, joka perustui mustien esittämiin musiikkinumeroihin ja afroamerikkalaisten kustannuksella vitsailuun. Toisaalta juuri sellaisen tiloista romaanin orvot "neekerilapset" saavat edes jonkinlaista suojaa hävityksen keskellä.
PARHAIMMILLAAN Chris Cleave on romaanin katastrofaalisten tilanteiden kuvaajana. Pysäyttävimpiä ovat kohtaukset, joista löytää yhtymäkohtia Euroopan nykytilanteeseen.
Näinhän me kohtelemme edelleenkin tulokkaita, etnisiä vähemmistöjä, syrjäytyneitä ja poikkeavia. Kumiveneet kamppailevat Välimerellä tänäkin päivänä tupaten täynnä hädissään olevia ihmisiä ja kuraisilla kaduilla ja maanteillä vaeltaa laumoittain pommitetuista kodeistaan pakenevia ihmisiä.
Everyone Brave is Forgiven kuuluu romaanin englanninkielinen nimi. Se lupaa anteeksiantoa, mutta muuttiko sota mitään henkilöiden sisimmässä ja ympäröivän maailman menossa? Sellaisten kysymysten pohtimiseen ei Chris Cleaven sutjakasti etenevässä Sodassa ja rauhassa juurikaan syvennytä.
 |
| Kuva: Niall McDiarmid |
Kommentit
Lähetä kommentti