7. joulukuuta 2016
Helmi Kekkonen: Vieraat. Siltala 2016. 195 s.
Elämä, niin täynnään pieniä alkuja ja loppuja, ja isompiakin alkuja ja loppuja, että joskus oli mahdoton sanoa, mikä alku kuului mihinkin loppuun.
Lainaus Raija Siekkiseltä (1953-2004) sopii erinomaisesti Helmi Kekkosen (s. 1982) kolmannen teoksen Vieraat avaukseksi.
Ensinnäkin Siekkisen ja Kekkosen kirjoittajanlaadussa on jotain hyvin samanlaista. Erityisesti novelleistaan ja pienoisromaaneistaan tunnettu Raija Siekkinen tarkasteli maailmaa useimmiten yksinäisen naisen näkökulmasta vähäeleisesti, kirkkaasti ja kipeästi. Helmi Kekkosen kieli on samalla tapaa eleetöntä ja mietiskelevää, ja naisnäkökulma on hänelläkin vallitseva, vaikka Vieraat-romaanissa pari kertaa tuntojaan purkavat myös miehet.
Lisäksi sitaatti sopii luonnehtimaan Kekkosen romaania rakenteellisesti. Vieraat on sananmukaisesti täynnä alkuja ja loppuja - elämän, elämänvaiheiden ja ihmissuhteiden -, eikä aina ole ennustettavissa, onko hetki jonkin asian loppu vai alku.
Romaanissa on kymmenkunta toimivaa henkilöä ja heidän lisäkseen myös joukko muutoin osallisia. Yhdessä he ovat kuin verkko, suoraan tai välillisesti toisiinsa solmittuja.
ROMAANIN ULKOINEN JUONI tihentyy pienten illalliskutsujen alkuhetkiin. Kolmikymppisen pariskunnan Senjan ja Laurin luokse illastamaan ovat tulossa heidän yhteinen tuttavaparinsa, naapurin nuori yksinhuoltajaäiti poikineen, Senjan näyttelijä-äiti miesystävineen, Laurin sisar ja Senjan yllätykseksi vielä Laurin kutsumat kaksi naisopiskelijaa.
Lauri on lähtenyt viime hetkillä ostamaan taloon lisää kukkia, mutta kun vieraat vähitellen saapuvat, isäntä on edelleen ostosretkellään. Ilmapiiri on odottava ja jännittynyt. Joku vieraistakin on jäänyt tulematta, kaikki eivät ole tervetulleita, ja paikalla olevien keskinäiset suhteet ovat varautuneet tai kireät. Miten tilaisuus lopulta päättyy?
Samankaltaisia asetelmia on kirjallisuudessa ennestäänkin, mutta Helmi Kekkonen kirjoittaa tilanteesta tuoreen ja jännittävän.
Kirjailija täyttää vaitonaisen odottelun henkilöidensä sisäisillä monologeilla. Ne kyllä ankkuroituvat iltaan, mutta ennen kaikkea ne kertovat henkilöistä itsestään, heidän nykyisestä elämänvaiheestaan ja siihen johtaneista syistä. Kaikilla on haavansa ja yrityksensä niiden lääkitsemiseksi. Yhteistä kaikille ovat yksinäisyyden tunnot
AIHEPIIRI on intiimi: romaani käsittelee perhesuhteita, vanhemmuutta ja äitiyttä.
Henkilöiden lapsuudesta paljastuu monenlaista ymmärtämättömyyttä ja kaltoin kohtelua, jopa hyväksikäyttöä. Helmi Kekkonen puhuu kuitenkin vaikeistakin aiheista hillitysti. Tuntuu, että tärkeintä on näyttää, millaisia taakkoja lapsille annetaan kannettaviksi ja kuinka vastuuttomasti vanhemmat tieten tai tietämättään käyttäytyvät.
Keskeisin kysymys on, mitä oma lapsi merkitsee kullekin romaanissa äänen saavista henkilöistä.
Kun joku siirtää lapsen hankintaa kepeästi parempaan hetkeen tai miettii luopuvansa koko ajatuksesta, toinen kipuilee jatkuvien epäonnistuneiden yritysten uuvuttamana. Kun lapsi on yhdelle pelkkä puolipakollinen suoritus tai elämää hankaloittava välivaihe, toisen elämästä se tekee vihdoinkin täyden ja tarkoituksenmukaisen.
Joku pariskunnnista kuvittelee, että lapset pelastavat rakoilevan avioliiton, mutta pettyy. Yhteisen hyvän nimissä puoliso ilmoittaakin tarvitsevansa hetken omaa aikaa, omaa tilaa ja hankkiutuu töihin sopivan kauas "rakkaistaan". Joidenkin yhdessäolo on jo alun alkaen niin epäparista, että lapsi merkitsisi siinä täyttä katastrofia.
VIERAAT on osuva nimi Helmi Kekkosen hienolle pienelle romaanille. Vieras- ja vieraustematiikka hallitsee romaania monin tavoin ja saa traagisilla loppusivuilla vielä aivan uusia merkityksiä.
Vierailulle tulevat ihmiset vierastavat toisiaan mutta ovat vieraita myös omassa elämässään. He esittävät selviytyjiä ja vakuuttavat muillekin, että kaikki on hyvin, mutta tietävät valehtelevansa. Ainoa täydesti oma itsensä on lattialla konttaava pikku Toivo, nimeään myöten tärkeä henkilö aikuisten epätoivoisessa paremman elämän hapuilussa.
Näkyvää symboliikkaa romaanissa esiintyy muutoinkin. Kirjan nukkekotisymboliikka tuntuu kuluneelta, mutta taivaalla leijuvat kaksi kuumailmapalloa, joihin henkilö toisensa perään kiinnittää katseensa, ovat jo tuoreempi ja rakenteellisestikin onnistunut toistuva kuva.
Kekkosen rauhallinen, mietteliäs ja muisteleva kieli on nautinnollista luettavaa. Minä-pronominin käyttöön ehdotan kuitenkin harvennusta.
Olen jo pitkään ollut huomaavinani, että nuoremmilla kirjailijoilla on ikävä minä, minä -taipumus, jonka kustannustoimittajatkin tuntuvat hyväksyvän. Suomen kielessä yksikön ensimmäinen persoona voidaan yleensä ilmaista hyvin pelkän predikaatin avulla, mutta se ei jostain syystä näytä riittävän.
Toki pronominin käyttö voi olla tarpeen mm. tyylisyistä. Kun kirjailija kirjoittaa: Minä vihasin niitä päiviä ja iltoja. Minä vihasin sitä kaikkea. Minä aloin vihata Senjaa. Minä tiedän miltä tämä kuulostaa. Minä tiedän, että on olemassa ihan toisenlaisia miehiä --, hän ehkä haluaa painottaa puhujan itsekeskeisyyttä ja ärtymystä? En kuitenkaan ymmärrä, miten teksti tässäkään tapauksessa kärsisi pronominien poistosta, päinvastoin. Niiden poistolla viha ja sen tiedostaminen nousisivat esiin huomattavasti painokkaammin.
Joka tapauksessa Helmi Kekkosen Vieraat on kaunis ja herkkävireinen, syvälle henkilöidensä sisimpään kurottava romaani, jonka uskon puhuttelevan ainakin naislukijoita ikään katsomatta.
Huomenna kaikki on toisin
Helmi Kekkosen episodiromaanin keskipisteessä on äitiys
Helmi Kekkonen: Vieraat. Siltala 2016. 195 s.
Elämä, niin täynnään pieniä alkuja ja loppuja, ja isompiakin alkuja ja loppuja, että joskus oli mahdoton sanoa, mikä alku kuului mihinkin loppuun.
Lainaus Raija Siekkiseltä (1953-2004) sopii erinomaisesti Helmi Kekkosen (s. 1982) kolmannen teoksen Vieraat avaukseksi.
Ensinnäkin Siekkisen ja Kekkosen kirjoittajanlaadussa on jotain hyvin samanlaista. Erityisesti novelleistaan ja pienoisromaaneistaan tunnettu Raija Siekkinen tarkasteli maailmaa useimmiten yksinäisen naisen näkökulmasta vähäeleisesti, kirkkaasti ja kipeästi. Helmi Kekkosen kieli on samalla tapaa eleetöntä ja mietiskelevää, ja naisnäkökulma on hänelläkin vallitseva, vaikka Vieraat-romaanissa pari kertaa tuntojaan purkavat myös miehet.
Lisäksi sitaatti sopii luonnehtimaan Kekkosen romaania rakenteellisesti. Vieraat on sananmukaisesti täynnä alkuja ja loppuja - elämän, elämänvaiheiden ja ihmissuhteiden -, eikä aina ole ennustettavissa, onko hetki jonkin asian loppu vai alku.
Romaanissa on kymmenkunta toimivaa henkilöä ja heidän lisäkseen myös joukko muutoin osallisia. Yhdessä he ovat kuin verkko, suoraan tai välillisesti toisiinsa solmittuja.
ROMAANIN ULKOINEN JUONI tihentyy pienten illalliskutsujen alkuhetkiin. Kolmikymppisen pariskunnan Senjan ja Laurin luokse illastamaan ovat tulossa heidän yhteinen tuttavaparinsa, naapurin nuori yksinhuoltajaäiti poikineen, Senjan näyttelijä-äiti miesystävineen, Laurin sisar ja Senjan yllätykseksi vielä Laurin kutsumat kaksi naisopiskelijaa.
Lauri on lähtenyt viime hetkillä ostamaan taloon lisää kukkia, mutta kun vieraat vähitellen saapuvat, isäntä on edelleen ostosretkellään. Ilmapiiri on odottava ja jännittynyt. Joku vieraistakin on jäänyt tulematta, kaikki eivät ole tervetulleita, ja paikalla olevien keskinäiset suhteet ovat varautuneet tai kireät. Miten tilaisuus lopulta päättyy?
Samankaltaisia asetelmia on kirjallisuudessa ennestäänkin, mutta Helmi Kekkonen kirjoittaa tilanteesta tuoreen ja jännittävän.
Kirjailija täyttää vaitonaisen odottelun henkilöidensä sisäisillä monologeilla. Ne kyllä ankkuroituvat iltaan, mutta ennen kaikkea ne kertovat henkilöistä itsestään, heidän nykyisestä elämänvaiheestaan ja siihen johtaneista syistä. Kaikilla on haavansa ja yrityksensä niiden lääkitsemiseksi. Yhteistä kaikille ovat yksinäisyyden tunnot
AIHEPIIRI on intiimi: romaani käsittelee perhesuhteita, vanhemmuutta ja äitiyttä.
Henkilöiden lapsuudesta paljastuu monenlaista ymmärtämättömyyttä ja kaltoin kohtelua, jopa hyväksikäyttöä. Helmi Kekkonen puhuu kuitenkin vaikeistakin aiheista hillitysti. Tuntuu, että tärkeintä on näyttää, millaisia taakkoja lapsille annetaan kannettaviksi ja kuinka vastuuttomasti vanhemmat tieten tai tietämättään käyttäytyvät.
Keskeisin kysymys on, mitä oma lapsi merkitsee kullekin romaanissa äänen saavista henkilöistä.
Kun joku siirtää lapsen hankintaa kepeästi parempaan hetkeen tai miettii luopuvansa koko ajatuksesta, toinen kipuilee jatkuvien epäonnistuneiden yritysten uuvuttamana. Kun lapsi on yhdelle pelkkä puolipakollinen suoritus tai elämää hankaloittava välivaihe, toisen elämästä se tekee vihdoinkin täyden ja tarkoituksenmukaisen.
Joku pariskunnnista kuvittelee, että lapset pelastavat rakoilevan avioliiton, mutta pettyy. Yhteisen hyvän nimissä puoliso ilmoittaakin tarvitsevansa hetken omaa aikaa, omaa tilaa ja hankkiutuu töihin sopivan kauas "rakkaistaan". Joidenkin yhdessäolo on jo alun alkaen niin epäparista, että lapsi merkitsisi siinä täyttä katastrofia.
VIERAAT on osuva nimi Helmi Kekkosen hienolle pienelle romaanille. Vieras- ja vieraustematiikka hallitsee romaania monin tavoin ja saa traagisilla loppusivuilla vielä aivan uusia merkityksiä.
Vierailulle tulevat ihmiset vierastavat toisiaan mutta ovat vieraita myös omassa elämässään. He esittävät selviytyjiä ja vakuuttavat muillekin, että kaikki on hyvin, mutta tietävät valehtelevansa. Ainoa täydesti oma itsensä on lattialla konttaava pikku Toivo, nimeään myöten tärkeä henkilö aikuisten epätoivoisessa paremman elämän hapuilussa.
Näkyvää symboliikkaa romaanissa esiintyy muutoinkin. Kirjan nukkekotisymboliikka tuntuu kuluneelta, mutta taivaalla leijuvat kaksi kuumailmapalloa, joihin henkilö toisensa perään kiinnittää katseensa, ovat jo tuoreempi ja rakenteellisestikin onnistunut toistuva kuva.
Kekkosen rauhallinen, mietteliäs ja muisteleva kieli on nautinnollista luettavaa. Minä-pronominin käyttöön ehdotan kuitenkin harvennusta.
Olen jo pitkään ollut huomaavinani, että nuoremmilla kirjailijoilla on ikävä minä, minä -taipumus, jonka kustannustoimittajatkin tuntuvat hyväksyvän. Suomen kielessä yksikön ensimmäinen persoona voidaan yleensä ilmaista hyvin pelkän predikaatin avulla, mutta se ei jostain syystä näytä riittävän.
Toki pronominin käyttö voi olla tarpeen mm. tyylisyistä. Kun kirjailija kirjoittaa: Minä vihasin niitä päiviä ja iltoja. Minä vihasin sitä kaikkea. Minä aloin vihata Senjaa. Minä tiedän miltä tämä kuulostaa. Minä tiedän, että on olemassa ihan toisenlaisia miehiä --, hän ehkä haluaa painottaa puhujan itsekeskeisyyttä ja ärtymystä? En kuitenkaan ymmärrä, miten teksti tässäkään tapauksessa kärsisi pronominien poistosta, päinvastoin. Niiden poistolla viha ja sen tiedostaminen nousisivat esiin huomattavasti painokkaammin.Joka tapauksessa Helmi Kekkosen Vieraat on kaunis ja herkkävireinen, syvälle henkilöidensä sisimpään kurottava romaani, jonka uskon puhuttelevan ainakin naislukijoita ikään katsomatta.
Kommentit
Lähetä kommentti