29. elokuuta 2016
Riitta Jalonen: Kirkkaus. Tammi 2016. 352 s.
Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.
Riitta Jalosen uusi romaani Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen (1924-2004) elämänvaiheista lapsuudesta siihen saakka, kun hän Euroopan-vuosiensa (1956-1963) jälkeen palaa takaisin Uuteen-Seelantiin. Jalosen vaikuttavan romaanin jäljiltä tuntuu käsittämättömältä, että Framea ei ole vielä lainkaan suomennettu.
JANET FRAMEN maailmanlaajuiseen menestykseen vaikutti kirjallisen lahjakkuuden lisäksi hänen dramaattinen henkilöhistoriansa.
Frame varttui köyhän työläiskodin viidesta lapsesta kolmantena. Hänen sisaristaan kaksi vanhinta hukkui eri onnettomuksissa, ja hänen ainoa veljensä sairasti epilepsiaa. Isän ja veljen jatkuvat väkivaltaiset yhteenotot tulehduttivat pahasti kodin ilmapiiriä.
Opettajauraa suunnitteleva Janet joutui itse parikymppisenä vuosikausiksi psykiatriseen sairaalahoitoon. Skitsofreenikoksi diagnosoitu ja sähköshokeilla hoidettu Frame pelastui täpärästi lobotomialta, kun juuri ennen operaatiota tuli tieto, että hän oli saanut esikoisteoksestaan merkittävän kansallisen kirjallisuuspalkinnon.
Hakeuduttuaan itse Englannissa ollessaan jälleen sairaalahoitoon kirjailija sai tietää, ettei sairastanutkaan skitsofreniaa. Häntä rohkaistiin jatkamaan kirjoittamista, joka oli jo osoittautunut hänelle parhaimmaksi tavaksi selviytyä järkyttävistä kokemuksista.
RIITTA JALOSEN ROMAANI Kirkkaus on kuitenkin fiktiota, ei Janet Framen elämäkerta. Se on taiteilijaromaani, ei sairaskertomus.
Kirkkaus kertoo herkän, lahjakkaan ja väärinymmärretyn päähenkilönsä ristiriitojen repimästä elämästä, jossa oleellista on kirjailijuus. Jälkisanoissaan Jalonen tunnustautuu päähenkilönsä sielunsisareksi.
Kirjoittaminen on Janet Framelle pelastustie ahdistavasta ympäristöstä omiin maailmoihin. Jalonen tunnistaa itseään päähenkilö-kertojansa kirjoitusprosessissa jopa käsin kirjoittamisen vaiheita myöten.
Kynä on jäänyt pöydälle ja muistivihko on sen vieressä. Molemmat katsovat minua ja odottavat, että ryhdyn taas kirjoittamaan, käsialasta tulee nyt pientä, ja mitä enemmän kirjoitan, sitä pienemmäksi käsiala käy.
Käsiala on eläin, sillä on tunnistettavat jäljet.
Annan jäljen tulla sellaisena kuin se haluaa, minulla ei ole siihen määräysvaltaa.
Janetin luomisvimmassa on voimaa ja mystisyyttä: Istun rauhassa, ajatuksilla on tapana tulla tyhjään, kuin kuoreen joka odottaa täytettä. En hae mitään kaukaa, kaikki tulee minulle sisältäpäin odottamatta, yhtäkkiä.
Samanmoisista lähtökohdista tuntuvat syntyneen monet Kirkkaus-romaaninkin väkevät ja ryöpsähtävät kohtaukset.
ROMAANI ALKAA siitä, kun Janet asettuu pitkän sairaalajakson jälkeen asumaan ja kirjoittamaan ystävänsä ja ymmärtäjänsä Frank Sargsonin pihamökkiin. Hän alkaa käydä läpi elämäänsä ja tuntojaan, ja sama sensitiivinen sisimmän seulonta jatkuu ulkoisen juonen edetessä.
Vähin erin takaumista alkaa tarkentua kuva omalaatuisesta punatukkaisesta tytöstä ja hänen kokemuksistaan ulkomaailmasta, perheestään ja ulkopuolisista. Jalonen kuvaa päähenkilönsä sisäistä maailmaa voimakkaasti myötäeläen, kuin itse Janetinsa sisällä asuen.
Romaanin henkilökuvaus on psykologisesti äärimmäisen tarkkaa. Muutamalla lähes huomaamattomalla eleellä tai repliikillä myös sivuhenkilöt paljastavat sisimpänsä ja osoittautuvat eläviksi ihmisiksi niin hyvässä kuin pahassa, sekä sairaaloissa että niiden ulkopuolella, kotona ja matkoilla.
Kuvaukset Seacliffin mielisairaalasta ovat järkyttävää luettavaa. Seacliffin jälkeen Ibitza ja Andorra tuntuvat paratiisilta, ja Lontoostakin löytyy ymmärtäjiä ja auttajia. Rakkaussuhteet jäävät lyhyiksi, mutta kiintymystä ensimmäiseen terapeuttiin John Moneyhyn eivät katkaise etäisyydet eivätkä vuodet.
Merkityksekkäin ihminen Janetin kirjallista uraa ajatellen on hänen äitinsä, jonka henkireikä köyhässä ja sotkuisessa huushollissa on runojen kirjoittaminen ja kaupustelu. Janet muistelee: - - rakensin lapsena ympärilleni kuoren, muuten olisin tukehtunut perheeni keskellä. Ensimmäiset sanat olivat syntyneet äidin vieressä, tihkuneet hänestä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi aikaa sanoille, vaan aika annettiin minulle. Vein sanat kuoren sisään.
Siellä kuoressa ne olivat tallessa, ja sieltä niitä sopi odotella aikanaan esiin.
JO NIMELLÄÄN Kirkkaus paljastaa, ettei se ole rankoista kohtauksistaan huolimatta raskas eikä musta tarina. Se on selviytymiskertomus, jossa kuljetaan vastuksista huolimatta kohti parempaa itsetuntemusta ja keveämpää ja kirkkaampaa huomista.
Jalosen kieli on kaunista ja kirkasta. Siinä on paljon symboleja ja vertauskuvia. Vertauskuvat ovat aina hyviä. Ne tekevät elämästä avaramman, sanoo Janet. Meri ja linnut ovat Janetin mielenliikkeiden vakiokuvastoa, ja esinesymboliikalla kerrotaan paljon eri henkilöiden mielialoista: isä ja säkkipilli, äiti ja sulalla koristettu hattu, Janet ja villatakki.
Jalonen on romaanillaan seurannut päähenkilönsä esimerkkiä uskollisesti ja vakuuttavasti: päästänyt kertomuksen pois pimeästä ja tuonut sen valoon, etsinyt ja löytänyt sanat. Riitta Jalosen Kirkkautta ja sen sanoja lukee korva tarkkana ja sydän arkana.
Riitta Jalosen Kirkkaus on väkevä romaani sanojen voimasta
Riitta Jalonen: Kirkkaus. Tammi 2016. 352 s.
Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.
Riitta Jalosen uusi romaani Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen (1924-2004) elämänvaiheista lapsuudesta siihen saakka, kun hän Euroopan-vuosiensa (1956-1963) jälkeen palaa takaisin Uuteen-Seelantiin. Jalosen vaikuttavan romaanin jäljiltä tuntuu käsittämättömältä, että Framea ei ole vielä lainkaan suomennettu.
JANET FRAMEN maailmanlaajuiseen menestykseen vaikutti kirjallisen lahjakkuuden lisäksi hänen dramaattinen henkilöhistoriansa.
Frame varttui köyhän työläiskodin viidesta lapsesta kolmantena. Hänen sisaristaan kaksi vanhinta hukkui eri onnettomuksissa, ja hänen ainoa veljensä sairasti epilepsiaa. Isän ja veljen jatkuvat väkivaltaiset yhteenotot tulehduttivat pahasti kodin ilmapiiriä.
Opettajauraa suunnitteleva Janet joutui itse parikymppisenä vuosikausiksi psykiatriseen sairaalahoitoon. Skitsofreenikoksi diagnosoitu ja sähköshokeilla hoidettu Frame pelastui täpärästi lobotomialta, kun juuri ennen operaatiota tuli tieto, että hän oli saanut esikoisteoksestaan merkittävän kansallisen kirjallisuuspalkinnon.
Hakeuduttuaan itse Englannissa ollessaan jälleen sairaalahoitoon kirjailija sai tietää, ettei sairastanutkaan skitsofreniaa. Häntä rohkaistiin jatkamaan kirjoittamista, joka oli jo osoittautunut hänelle parhaimmaksi tavaksi selviytyä järkyttävistä kokemuksista.
RIITTA JALOSEN ROMAANI Kirkkaus on kuitenkin fiktiota, ei Janet Framen elämäkerta. Se on taiteilijaromaani, ei sairaskertomus.
Kirkkaus kertoo herkän, lahjakkaan ja väärinymmärretyn päähenkilönsä ristiriitojen repimästä elämästä, jossa oleellista on kirjailijuus. Jälkisanoissaan Jalonen tunnustautuu päähenkilönsä sielunsisareksi.
Kirjoittaminen on Janet Framelle pelastustie ahdistavasta ympäristöstä omiin maailmoihin. Jalonen tunnistaa itseään päähenkilö-kertojansa kirjoitusprosessissa jopa käsin kirjoittamisen vaiheita myöten.
Kynä on jäänyt pöydälle ja muistivihko on sen vieressä. Molemmat katsovat minua ja odottavat, että ryhdyn taas kirjoittamaan, käsialasta tulee nyt pientä, ja mitä enemmän kirjoitan, sitä pienemmäksi käsiala käy.
Käsiala on eläin, sillä on tunnistettavat jäljet.
Annan jäljen tulla sellaisena kuin se haluaa, minulla ei ole siihen määräysvaltaa.
Janetin luomisvimmassa on voimaa ja mystisyyttä: Istun rauhassa, ajatuksilla on tapana tulla tyhjään, kuin kuoreen joka odottaa täytettä. En hae mitään kaukaa, kaikki tulee minulle sisältäpäin odottamatta, yhtäkkiä.
Samanmoisista lähtökohdista tuntuvat syntyneen monet Kirkkaus-romaaninkin väkevät ja ryöpsähtävät kohtaukset.
ROMAANI ALKAA siitä, kun Janet asettuu pitkän sairaalajakson jälkeen asumaan ja kirjoittamaan ystävänsä ja ymmärtäjänsä Frank Sargsonin pihamökkiin. Hän alkaa käydä läpi elämäänsä ja tuntojaan, ja sama sensitiivinen sisimmän seulonta jatkuu ulkoisen juonen edetessä.
Vähin erin takaumista alkaa tarkentua kuva omalaatuisesta punatukkaisesta tytöstä ja hänen kokemuksistaan ulkomaailmasta, perheestään ja ulkopuolisista. Jalonen kuvaa päähenkilönsä sisäistä maailmaa voimakkaasti myötäeläen, kuin itse Janetinsa sisällä asuen.
Romaanin henkilökuvaus on psykologisesti äärimmäisen tarkkaa. Muutamalla lähes huomaamattomalla eleellä tai repliikillä myös sivuhenkilöt paljastavat sisimpänsä ja osoittautuvat eläviksi ihmisiksi niin hyvässä kuin pahassa, sekä sairaaloissa että niiden ulkopuolella, kotona ja matkoilla.
Kuvaukset Seacliffin mielisairaalasta ovat järkyttävää luettavaa. Seacliffin jälkeen Ibitza ja Andorra tuntuvat paratiisilta, ja Lontoostakin löytyy ymmärtäjiä ja auttajia. Rakkaussuhteet jäävät lyhyiksi, mutta kiintymystä ensimmäiseen terapeuttiin John Moneyhyn eivät katkaise etäisyydet eivätkä vuodet.
Merkityksekkäin ihminen Janetin kirjallista uraa ajatellen on hänen äitinsä, jonka henkireikä köyhässä ja sotkuisessa huushollissa on runojen kirjoittaminen ja kaupustelu. Janet muistelee: - - rakensin lapsena ympärilleni kuoren, muuten olisin tukehtunut perheeni keskellä. Ensimmäiset sanat olivat syntyneet äidin vieressä, tihkuneet hänestä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi aikaa sanoille, vaan aika annettiin minulle. Vein sanat kuoren sisään.
Siellä kuoressa ne olivat tallessa, ja sieltä niitä sopi odotella aikanaan esiin.
JO NIMELLÄÄN Kirkkaus paljastaa, ettei se ole rankoista kohtauksistaan huolimatta raskas eikä musta tarina. Se on selviytymiskertomus, jossa kuljetaan vastuksista huolimatta kohti parempaa itsetuntemusta ja keveämpää ja kirkkaampaa huomista.
Jalosen kieli on kaunista ja kirkasta. Siinä on paljon symboleja ja vertauskuvia. Vertauskuvat ovat aina hyviä. Ne tekevät elämästä avaramman, sanoo Janet. Meri ja linnut ovat Janetin mielenliikkeiden vakiokuvastoa, ja esinesymboliikalla kerrotaan paljon eri henkilöiden mielialoista: isä ja säkkipilli, äiti ja sulalla koristettu hattu, Janet ja villatakki.
Jalonen on romaanillaan seurannut päähenkilönsä esimerkkiä uskollisesti ja vakuuttavasti: päästänyt kertomuksen pois pimeästä ja tuonut sen valoon, etsinyt ja löytänyt sanat. Riitta Jalosen Kirkkautta ja sen sanoja lukee korva tarkkana ja sydän arkana.
 |
| Kuva: Karoliina Ek |
Kommentit
Lähetä kommentti