Anna Soudakova: Varjele varjoani

Pietarilaisesta kommunalkasta turkulaiseen kerrostaloon

Anna Soudakova: Varjele varjoani. Atena 2022. 277 s.

Häiden jälkeen Georgin äiti pakkasi tavaransa muutamaan matkalaukkuun ja muutti ystävänsä datšalle Hatsinan lähelle. Vera puolestaan muutti yhden matkalaukullisen kanssa hänen tilalleen huoneeseen, joka löytyi käpykahvaisen oven takaa. Seitsemän neliömetrin kotiin, joka oli täynnä piirityksen jälkeisistä raunioista löytyneitä huonekaluja ja tavaroita.

Eletään vuotta 1982. Geotieteilijä Georgi ja taidehistoriaa opiskeleva inkeriläistaustainen Vera aloittavat yhteiselämänsä asuntolaksi muutetussa vanhassa yläluokkaisessa huoneistossa Leningradin sydämessä. Kun Georgi on tutkimusmatkoillaan,Vera joutuu olemaan paljon kahdestaan pian syntyvän tyttärensä Ninan kanssa, mutta yhteisöstä löytyy ystäviä ja auttajia.

Neuvostoliiton hajoamisen myötä elämä kuitenkin vaikeutuu entisestään, ja kun presidentti Koivisto toivottaa inkeriläiset tervetulleiksi Suomeen, pariskunta päättää noudattaa kehotusta ja muuttaa Pietariksi muuttuneesta kotikaupungistaan Turun Varissuolle. Kommunalkan ahtaus ja alituinen niukkuus jäävät taakse, mutta uusi maailma on vieras ja nöyryyttävä.

ESIKOISROMAANISSAAN Mitä männyt näkevät (2020) Anna Soudakova (s. 1983) käsitteli isoisänsä raskaita vaiheita kansanvihollisiksi tuomittujen vanhempien lapsena. Romaanissa sivuttiin jo Suomeen-muuttoteemaa, mutta Soudakovan toisessa kirjassa Varjele varjoani maahanmuuttajuus on pääteema ja ylisukupolvinen kokemus.

Romaanin neljä päälukua sijoittuvat vuosille 1988, 1995, 2001 ja 2022. Ensimmäisessä ollaan vielä Venäjällä, toisessa eletään turkulaisessa lähiössä. Kolmannessa keskiöön nousee lukiossa vanhojenpäiväänsä viettävä Nina, ja viimeisessä pääluvussa hänellä on oma perhe ja uudenlaisia haasteita synnyinmaansa suunnalta.

Soudakova ei kuitenkaan kuljeta tarinaansa suoraviivaisen kronologisesti, vaan romaani etenee episodeittain ja puoliksi takaumin. Rakenne toimii, ja jännite syntyy pitkälti juuri katkelmallisuudella.

ROMAANIN ULKOINEN JUONI on varsin maltillinen. Dramaattisen revittelyn sijaan Soudakova keskittyy päähenkilöidensä tunteiden ja mielentilojen erittelyyn. Suhde ympäristöön on ihmisen hyvinvoinnin kannalta oleellinen asia, ja ympäristöt ovat silmiinpistävän elävästi kuvattuja.

"Mahtailevaa" Pietaria kuvataan paitsi katu- myös kattotasolta. Soudakova on taitava poimimaan merkityksellisiä yksityiskohtia, liikuttiinpa ulkona tai sisätiloissa, toriostoksilla tai Veran työpaikalla Venäläisen museon Benois-siivessä. Sama pätee Suomi-miljöissä.

Aistimellisimmin Soudakova kuvaa kuitenkin kommunalkansa arkea ja juhlahetkiä.

Kun Vera valmistaa rapistuneessa yhteiskeittiössä, Omenatarhassa, rakkaalle Georgilleen borssia ja munuaispataa, eri työvaiheita seuraa kuin kohta itsekin saisi jotain lautaselleen. Ja kun pääsen iltateelle huoneiston alkuperäisen omistajan Maria Andrejevnan asuntoon, olen kuin keskellä Tšehovin näytelmää: hapsuisia lampunvarjostimia, koristeommeltuja liinoja, valokuvia, ikoneita, kirjoja...

Nostalgian vastakohtana on kuitenkin aina ruma todellisuus. Vainoista ja pakkosiirroista vaietaan, mutta ne tihkuvat esiin ihmissuhteissa. Käsillä oleva yhteiskunnallinen muutos on katastrofaalinen, mutta sitäkin siedetään. Sinnitellään ja yritetään sopeutua, kunnes työn ja ruuan puute panevat pakosti miettimään jotain muuta vaihtoehtoa.

VERAN JA GEORGI joutuvat kokemaan kaksi kertaa peräjälkeen, millaista on, kun kaikki ympärillä on äkkiä vierasta. Ensin se tapahtuu Pietarissa, sitten Turussa. Ei ollut aikaa tottua. Tutut asiat olivat yhtäkkiä vanhentuneita ja ummehtuneita, niiden tilalle salamannopeasti tulleet maut, värit, arvot olivat kummallisia ja vieraita.

Pietarin sekasorron ja niukkuuden jälkeen suomalaista järjestystä ja tavarapaljoutta on mahdoton käsittää ja hallita. Kaikki tuntuu nurinkuriselta, omituista on jopa vieraiden ihmisten ystävällisyys, ja kun Vera tapaa maanmiehiään, heidän käytöksensä ja käsityksensä vaikuttavat suomalaisessa ympäristössä kotoisen sijasta karkeilta ja vanhanaikaisilta.

Nuoren Ninan mutkattomalta vaikuttava sopeutuminen on toki helpottavaa mutta ei ongelmatonta sekään. Kielivaikeudet ja työelämän tylyys syövät koulutettujen vanhempien itsetuntoa. Monet asiat on annettava lapsen hoidettaviksi, ja uuden kotimaan kasvatuskäsitykset sotivat opittujen kanssa.

Niinpä kahden kulttuurin välissä rimpuilu jatkuu myös Ninan elämässä. Vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, jokin selittämätön huoli ja vieraus eivät ota hellittääkseen edes aikuistumisen myötä. Avioliitto suomalaisen Ossin kanssa vaikuttaa onnelliselta ja lapset voivat hyvin, mutta Nina tuntee olevansa kuin varjo, joka kuihduttaa kaiken ympärillään. Ikuinen muukalainen.

PIDÄN KOVASTI Anna Soudakovan suorasta mutta kiihkottomasta tavasta tarkastella venäläisen ja suomalaisen elämänmuodon eroja. Kirjailija ei tunne mitään tarvetta jyrkkiin vastakohta-asetteluihin vaan antaa tapahtumien ja tekstin virrata kuin omia aikojaan. Melankolinen tyyli ottaa nopeasti omakseen, ja Soudakovan kaunis, ilmeikäs kieli ihastuttaa.

Vaikuttavan romaanista tekee myös nykyinen maailmantilanne. Miten monta kertaa jouduinkaan pysähtymään ja miettimään tämän päivän maahanmuuttajien tuntoja ja kantamuksia. Onko minulla minkäänlaista käsitystä siitä, millaista on elämä jatkuvassa ulkopuolisuudessa ja koti-ikävässä?

Anna Soudakovan Varjele varjoani -romaanin kaltainen kaunokirjallisuus antaa meille mahdollisuuden saada siitä tunteen tasolla edes jonkinlainen aavistus.