Salli Kari: Vedestä ja surusta

 

Elämää arvaamattomuuden armoilla 

Salli Kari: Vedestä ja surusta. Siltala 2024. 227 s.

Luopumisen ja rajallisuuden tarina, sattumanvaraisen ja vääjäämättömän kilpaleikki. Ei mitään sen traagisempaa. Tämä ei ole mikään ainutlaatuinen kertomus. Tämä toistuu joka hetki, jokaisella hengenvedolla.

Ote on helsinkiläisen teatterilavastajan ja kokonaisvisualistin Salli Karin (s. 1986) esikoisromaanista Vedestä ja surusta, sen loppupuolelta. Irrallaan katkelman saattaa vaikuttaa vähättelevältä mutta kyse on suhteellisuuden- ja tilanteentajusta. Tällaisia sairaskertomuksia on paljon, ja silti jokainen surutyö on kokijalle ainoa laatuaan.

Salli Karin pieni romaani kasvaa paljon kertojansa kokemusta laajemmaksi ja yleisemmäksi. Vedestä ja surusta kertoo nuoren ihmisen sairastumisesta mutta on kaikenikäisten samastuttavissa. Se on elämän murenemisen, menettämisen ja uudelleen kokoamisen tarkastelua, ja se kaikki kerrotaan tarkoin ja herkin havainnoin ja kauniilla, pelkistetyllä kielellä.

Vaikka ilmassa on surua, Salli Karin romaanin lukeminen tuntuu hyvältä.

ROMAANIN ALUSSA 34-vuotias kertoja saapuu kahdeksi kuukaudeksi Islantiin, saaren keskiosassa sijaitsevaan taiteilijaresidenssiin Gullkistaniin. Hän on ilmoittanut tulevansa vuorenrinteelle kasvaneeseen pikkuruiseen kylään lähinnä kirjoittamaan, mutta oikeastaan hän haluaa selvitä lopullisesti kokemastaan traumasta.

Käy ilmi, että nainen on sairastunut 27-vuotiaana pahanlaatuiseen rintasyöpään. Tutkimusten, leikkausten ja hoitojen prosessointi on edelleen puolitiessä, vaikka paraneminen on sujunut hyvin. Olen selvinnyt säikähdyksellä. Niin kai sanotaan, kun jäädään henkiin. Mutta kuinka selvitä siitä säikähdyksestä? Jospa ratkaisu löytyisi kirjoittamisesta.

Tarina etenee kahdessa aikatasossa. Kertoja asuu majapaikassaan kolmen muun residenssivieraan kanssa ja välillä paikalle ilmestyy myös tilan vuokraaja. Vähitellen, kaukana kotoa ja puolisosta, muistot alkavat nousta esiin ja saada kirjallista elintilaa, vaikka se tuntuu pelottavalta, kuin kertomalla kutsuisi kaiken tapahtumaan uudelleen.

Aikatasojen yksinkertainen, säännöllinen vuorottelu toimii hyvin. Islanti-jaksot arkisine jutusteluineen ja rutiineineen ovat rauhoittava vastapaino intensiivisille sairastumis- ja hoitojaksoille. Kipu ja suru tulevat syvältä mutta eivät vaadi suurta ääntä, ja ympärillä avautuva erikoinen luonto ottaa vastaan kertojan tunnetilat ja resonoi niitä vuoroin hellästi ja väkevästi.

ISLANTI ON YMPÄRISTÖNÄ ollut meillä viime aikoina vahvasti esillä erityisesti Satu Rämön dekkarisarjan ansiosta. Minulle kuitenkin tuli Salli Karin romaanista mieleen Vilja-Tuulia Huotarisen parin vuoden takainen Drive-in. Huotarisen ja Karin tavassa kertoa on samanlaista vähäeleisyyttä ja liioittelemattomuutta, ja kummankin kirjailijan romaanissa miljööllä on selvästi metaforinen ja hoitava merkityksensä.

Huotarisella keskiössä on geologia; Drive-inissa tarkkaillaan maankuoren ja ihon alla, näkymättömissä, tapahtuvia murtumia ja siirtymiä. Myös Vedestä ja surusta -romaanissa kivillä on tärkeä rooli: kylän maisemaa ja residenssin arkea puhkoo näkyvästi musta vuori oikukkaine polkuineen, vaarallisine lohkareineen ja salaperäisine luolineen. 

Mutta kuten nimikin antaa ymmärtää, oleellisin elementti Karin romaanissa on kuitenkin vesi kaikissa olomuodoissaan ja kaikkine liikkeineen. 

Koko saari on veden ympäröimä, ja vettä tulee myös taivaalta. Sitä puhkeaa maasta ja tihkuu välistä salaa silmistäkin. Sitä löytyy lähteinä ja järvinä ja valuu vuoren rinteillä puroina, jokina ja putouksina. Ja kun kaupan ja hostellin ohella kylän ainoat nähtävyydet ovat kylpylä, uimala, järvi ja kolme kuumaa lähdettä, ei ihme, että uiminen ja kylpeminen ovat olennainen osa residenssielämää.

Vesi tyynnyttää ruumiin ja mielen. Se näkyy myös romaanin kielessä. Hetken olen veden liike. Olen kohoaminen, olen putoaminen, olen ryöppy. Olen tyyni, olen rengas, olen peili. Olen kirkas, olen syli, olen tumma. Veden upottava huoma, veden hukuttava helma.

En ihmettelisi, jos Salli Kariltakin Huotarisen tavoin ilmestyisi myös lyriikkaa.

SAIRAUDESTA KERTOVISSA LUVUISSA kieli on lakonisempaa. Kertoja rekisteröi ympäristöään ja itseään toteavasti mutta samalla mielialansa ja olotilansa paljastaen. Kielen kuvallisuus ja aistimellisuus tekevät tilanteista konkreetteja ja koskettavia.

Olen sängyssä kapaloituna sitein kuin vastasyntynyt ja vastasyntyneen lailla pihalla. Ympärillä uusi avaruusasema, heräämöksi kutsuttu tällä kertaa. Mutta mille planeetalle minut on tuotu? Silmien edessä on paksu sumu, hoitaja kehottaa pysymään valveessa. - -  Pyydän vettä, mutten saa juoda, suuhun tungetaan sitruunanmakuista tikkua. Kummallista kiusaa.

Romaanissa on sivuja vain reilut kaksisataa, mutta niitä lukee kiirehtimättä. Lyhytvirkkeinen, runollinen tyyli pakottaa hidastamaan etenemistä, ja kertojan ajatukset kiteytyvät usein päätelmiksi, joita jää miettimään pitemmäksikin aikaa.

Vieraillessaan Vestmannasaarilla Islannin etelärannikolla kertoja pohtii, mikä saa ihmiset aina palaamaan takaisin luonnonvoimien tuhoamille kotisaarille, elämään jatkuvan arvaamattomuuden ympäröiminä, vuoroin tulen, tuulen ja veden armoilla ja aloittamaan aina sitkeästi alusta uudelleen.

Kun hän jatkaa: Vestmannalaiset ovat oppineet elämään järistysalueella. He selvisivät säikähdyksestä, ymmärrän hänen puhuvan myös itsestään. Jälleenrakentamisen  ja -rakentumisen ihme tapahtuu myös ihmisessä.

Salli Kari. Kuva: Laura Malmivaara