Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät

 

Elämää kolonialismin kurimuksessa 

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät (Afterlives, 2020). Suom. Einari Aaltonen. Tammi 2022. 339 s.

Vuoden 2021 kirjallisuuden Nobelin sai Sansibarissa syntynyt mutta Britanniaan poliittisena pakolaisena emigroitunut ja englanniksi kirjoittava Abdulrazak Gurnah (s. 1948). Gurnahin syntyessä Sansibar oli Britannian siirtomaata mutta itsenäistyi 1960-luvulla. Itsenäistymistä seurasi kuitenkin vallankumous, ja olot olivat pitkään rauhattomat vielä yhdistyneen Tansanian tasavallan syntymisen jälkeenkin. Joutuessaan jättämään kotimaansa Gurnah oli 18-vuotias. 

Postkoloniastisen kirjallisuuden professorina toiminut tuottelias kirjailija sai ansaitsemaansa huomiota vasta palkitsemisensa myötä. Nobelistin ensimmäinen romaanisuomennos Loppuelämät on tuoreinta, parin vuoden takaista ja ilmeisesti hyvin tyypillistä Gurnahia. Ainakin siihen sopivat hyvin palkintokomitean kiitokset "tinkimättömästä ja intohimoisesta tunkeutumisesta kolonialismin vaikutuksiin sekä pakolaisen kohtaloon kulttuurien ja maanosien välisessä kuilussa".

ROMAANIN TAPAHTUMAT sijoittuvat Saksan Itä-Afrikkaan, nykyisten Burundin, Ruandan ja Tansanian alueille. Saksan keisarikunta valloitti siirtomaan 1880-luvulla ja menetti sen ensimmäisessä maailmansodassa Britannialle ja Belgialle.

Siirtomaahallintoa leimanneet korruptio, ryöstely ja raakuus aiheuttivat jatkuvia kapinoita ja verisiä yhteenottoja, joiden kukistaminen oli pääsääntöisesti siirtomaaisännän säälimättömien Schutztruppe-joukkojen käsissä. Joukkojen johto koostui vapaaehtoisista saksalaisista, mutta rivisotilaat askarit värvättiin alkuperäisväestöstä.

Askareiksi ryhtyvät myös Gurnahin romaanin nuorukaiset Hamza ja Ilyas. Hamza pakenee soturiksi sietämättömiä oloja, Ilyas värväytyy, koska hänellä on saksalaisisännistä myönteisiä kokemuksia. Hamza ja Ilyas eivät kohtaa koskaan, mutta heidän ja Ilyaan sisaren Afyan kohtalot liittyvät toisiinsa varastonhoitaja Khalifan suojissa.

Ensin Khalifa auttaa orpoja Ilyasta ja Afyaa, ja Ilyaan värväydyttyä Schutztruppeen hän ottaa huolehtiakseen tämän sisaresta. Kun Hamza, orpo hänkin, ilmestyy sodan jälkeen kaupunkiin, Khalifasta tulee myös hänen pelastajansa.

Khalifan toiminta ja vaatimaton koti ovat romaanissa eräänlainen kaiken keskus, kaikki tärkeimmät henkilöt yhdistävä tekijä. Romaanin tapahtumat lähtevätkin liikkeelle juuri Khalifasta: Khalifa oli 26-vuotias, kun hän kohtasi tukkukauppias Amur Biasharan.

Intialaisen isän ja afrikkalaisen äidin poikana Khalifa on yksi esimerkki Itä-Afrikan rannikkoseudun etnisestä moninaisuudesta. Hänen työtehtäviensä avulla lukija saa tietoa satamakaupungin vilkkaasta liike-elämästä ja kauppatavaran laillisista ja laittomista reiteistä ja järjestelyistä. 

Tukkukauppias Amur Biasharalle kaikki asiat ovat liikeasioita, myös orvon (!) sisarentyttären naittaminen Khalifalle. Mutta ei Khalifakaan ole vain omaa etuaan ymmärtämätön hyvis. Hän pitää puoliaan ankarassa työelämässä myös kyseenalaisin keinoin, ja välistä jopa kummeksuin hänen ärhentelyään ja epäkohteliasta kielenkäyttöään.

KHALIFAN SUOJATEISTA eniten tilaa saa Hamza. Ilyas on tapahtumissa mukana enemmän kadoksissa olevana kuin aktiivisena toimijana, ja oikeastaan hänen vaiheensa ja valintansa jäävät tarinan päätyttyäkin osin käsittämättömiksi.

Romaanin järkyttävintä luettavaa ovat Hamzan askarvuodet synkän ja ylimielisen saksalaisen Oberleutnantin henkilökohtaisena palvelijana. Kirjailija ei säästele lukijaansa kuvatessaan, miten askareista tehdään taistelijoita ja millaista jälkeä he jättävät kylään toisensa perästä.

Oberleutnant ojentaa Hamzaa: Olemme ottamassa omistukseemme sen, mikä vahvemman oikeudella kuuluu. Meillä on vastuksinamme takapajuinen ja sivistymätön asujaimisto, ja ainoa tapa hallita täällä on kylvää ihmisiin ja heidän Liliputmajestät-sultaneihinsa kauhua ja nuijia heidät tottelevaisiksi. Schutztruppe on instrumenttimme. Samoin sinä.

Nöyryyttävistä lähikuvista ja -kohtauksista siirrytään välillä laajakuviin verisistä taisteluista, hävityksestä ja painajaismaisista vetäytymisistä. Välistä kirjailija ikään kuin astuu tarinansa ulkopuolelle ja jakaa tietoa myös suoraan. On kuin hän näin vakuuttaisi: tämä ei ole vain tarina, tätä on tapahtunut.

Ja tapahtuu, eikä sodissa traumatisoituneista ja kodittomiksi jääneistä hamzoista ole edelleenkään pulaa.

Hamzan toipuminen on hidasta ja tuskallista, mutta onneksi kirjailija tohtii lääkitä häntä myös rakkaudella. Hamzan ja Afyan, kahden kovia kokeneen nuoren ihmisen, kohtaamiset ovat hellyttäviä ja tapanormiston vuoksi omalla tavallaan jännittäviäkin, onhan talon emännän syntien kirjassa [naisen] yhtä raskauttavaa ylipäätään puhua miehelle kuin sopia salatapaamisesta hänen kanssaan. 

TUNTEMATTOMAN KOHTAAMINEN ja hyväksyminen on aina jonkinmoinen haaste mutta erityisesti silloin, kun ihminen on etniseltä taustaltaan erilainen. Hamzan henkilöhahmossa kirjailija kuvaa ihmistä, jota kohdellaan kaltoin ja nöyryytetään sekä omien että vieraiden keskuudessa ja juuri silloin, kun hän on haavoittuvimmillaan eli lapsi ja nuori.

Pääteemojensa ohessa Gurnah nostaa esiin opiskelun tärkeyden selviytymisen ja paremman elämän ratkaisevana tekijänä. Afya pääsee pahoinpitelijältään turvaan kirjoitustaitonsa avulla, ja vaikka Oberleutnantin Hamzalle pitämät saksantunnit Schillereineen vaikuttavat enemmän öykkäröinniltä kuin opetukselta, ennen pitkää ne osoittautuvat erinomaisiksi eväiksi työelämässä etenemiseksi.

Gurnahin romaani tavallisista ihmisistä ja heidän pienestä elämästään häikäilemättömän sorron ja väkivallan keskellä on paljolti rankkaa luettavaa, mutta tarina etenee elämöimättä. Kolonialismin vaikutusten lisäksi Gurnah keskittyy usein kuvaamaan henkilöidensä ympäristöjä, elämäntapoja, kanssakäymistä ja käsityksiä, ja saan paljon kiinnostavaa tietoa kulttuurista, johon en juurikaan ole aiemmin tutustunut.

Saan tietää, mitä ihmiset syövät, miten asuvat ja kuinka ja keiden kanssa viettävät vapaa-aikansa. Käyn Hamzan mukana töissä ja moskeijassa. Istun iltaa Khalifan kuistilla kuuntelemassa miesringin kiistelyjä, ja Afyan ystävättärien luona kuulen naisten juttuja. Vietän ramadania, olen mukana vihkiseremoniassa ja synnytyksessä, ja kun talossa turvaudutaan uskonoppineeseen, mgangaan ja henkiparantajaan, seuraan henkeä pidätellen, onko heistä apua sairastuneille. 

Romaanin swahilinkieliset sanat eivät välttämättä aina avaudu mutta eivät haittaakaan lukemista. Minusta ne jopa jollain lailla tarjoavat tuntumaa siitä, millaista on olla ulkopuolella, yrittää ymmärtää ja päästä sisälle. 

Olisi mukava kuulla suomentaja Einari Aaltosen ajatuksia Abdulrazak Gurnahin Loppuelämät-romaanin varmasti haastavasta mutta onnistuneesta suomennostyöstä.   

Abdulrazak Gurnah. Kuva: Mark Pringle