Iida Turpeinen: Elolliset

.

19. syyskuuta 2020

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät  

Mustien korppien koputus murskaa kaiken

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Atena 2020. 247 s. 

Jalkalampun pitsinen kupu luo sädekehän mummon päälaelle. Tämä istuu keinutuolissa ja lukee. Äiti vetää rinkelinmurut pöytäliinalta kämmeneensä. Isä ja vaari istuvat nurkkasohvalla ja polttavat piippujaan. Maria makaa pehmeällä turkkilaisella matolla, selailee suurta satukirjaa ja silittää Murka-kissaa. Alkukesästä 1936 viisi vuotta täyttänyt pikkuveli on jo nukkumassa.

Ja sitten, yhtäkkiä, leningradilaisen perheen ilta katkeaa koputukseen, jonka jäljiltä mikään ei ole enää entisellään. Ensin "mustat korpit" vievät isän, sitten vangitaan äiti luokkahuoneesta kesken oppitunnin, ja kohta Maria, Juri-veli, mummo ja vaari, kansanvihollisten ja lapset ja vanhemmat, ovat matkalla karkotukseen Uzbekistanin Taškentiin.

Stalinin ajan vainoista on viime aikoina kirjoitettu useampikin romaani, mutta Anna Soudakovan (s. 1983) esikoisteosta Mitä männyt näkevät en jättäisi sen varjolla lukematta. Soudakova käsittelee perheensä ja sukunsa tragediaa niin eläytyen ja hellästi, että hirmutöiden kauhistelun sijasta mielen täyttää syvä myötätunto ja ymmärtämys kaikkia vainoissa eloon jääneitä kohtaan.

TAPAHTUMIA KUVATAAN ensin Marian näkökulmasta, mutta jo Taškentissa näkökulma vaihtuu Juriin, romaanin varsinaiseen keskushenkilöön, kunnes romaanin loppuvaiheissa äänen saa toinen Maria, tätinsä nimen perinyt Juri-ukin lapsenlapsi.

Romaanissa kerrotaan tapahtumia monen sukupolven ajalta. Soudakova rakentaa romaaniaan episodeittain, mutta silti kertomus tuntuu ehjältä ja yhtenäiseltä. Välillä tarinan katkaisevat muutamat kirjeet ja dokumentit, jotka kuitenkin vain vahvistavat romaanin keskeistä sanomaa ja tunnelmaa: valhe on paljastettava ja tunnustettava, tapahtunut vääryys on oikaistava.

Tämä on väärinkäsitys, vakuuttaa isä, kun häntä tullaan pidättämään, ja vankilassa äiti sanoo Marialle silmät kyynelissä: Kaikki on valetta. Rakastamme teitä. Pidä huoli veljestäsi. Olkaa onnellisia. Sisarukset uskovat sinnikkäästi vanhempiensa syyttömyyteen, vaikka eivät uskalla Aurinkoisän eläessä julistaa uskoaan kenellekään. 

Taškentissa on niin paljon samanlaisen kohtalon kokeneita, että leningradilaisen kadunlakaisijaukon - oli kuulemma aiemmin erittäin arvostettu juristi - lapsenlapset sulautuvat hyvin kirjavaan joukkoon, mutta kun Juri ja Maria onnistuvat vihdoin 1944 palaamaan kotikaupunkiinsa, heidän henkilöhistoriansa aiheuttaa monenlaista torjuntaa, sättimistä ja hylkäystä.

Jatkuvien koettelemusten ja menetysten jälkeen Jurin elämään alkaa tulla valoa vasta traktoritehtaalla Petroskoissa. Rakkaus Tanjaan, karjalaisen äidin ja suomalaisen isän tyttäreen, kantaa eteenpäin ja antaa voimia vanhempien ja sukulaisten kohtaloiden selvittämiseen. Paljon kuitenkin ehtii vielä tapahtua, ennen kuin Turkuun asettuneet maahanmuuttajat Juri ja Tanja lähes puoli vuosisataa myöhemmin pyhittävät siviiliavioliittonsa torin laidan pienessä ortodoksikirkossa.

ROMAANIN KOHTAUKSET ovat täynnä elämää ja tunteita. Tarkoin valituilla ja oikeat hetkensä ja paikkansa löytävillä yksityiskohdilla Soudakova luo erilaisia tunnelmia lämpöisistä ja lempeistä tuokioista syvän surun maisemiin. Lapsen elämän ja maailman kuvaus onnistuu yhtä hyvin kuin vanhan ihmisen tyyneyden ja taipumisen tavoittaminen.

Venäläinen elämäntapa on vahvasti läsnä romaanin alusta alkaen. Viisivuotiaan syntymäpäiväsankarin ratsastaessa uudella keinuhevosellaan pitkin Nevski prospektia juhlapöydässä ruokalajit vaihtuvat yhä tuhdimpiin, maljapuheet keskeyttävät keskustelut, äidille huudetaan hurraata ja pienelle ratsastajalle toivotetaan terveyttä ja nopeaa kasvua. Ilmassa on jo epävarmutta, mutta pahin odottaa vasta kynnyksellä.

Paisuttelematta mutta tiukasti Soudakova kuvaa, millaiselta vanhasta Jurista tuntuu saada tieto ensin vanhempiensa rehabilitoinnista ja sitten teloituksesta Sardarmohin metsässä Karjalan tasavallassa. Pietarin Memorial-järjestön luetteloista löytyvät lopulta tutut nimet, ensin isä, sitten äiti, tätiä, setiä, serkkuja.

Tuttuja sukunimiä, siskon kauan sitten kuiskailemia etunimiä. Maria opetti hänet rakastamaan heitä ja murehtimaan heidän kohtaloitaan. Ne ovat nyt tässä, näissä kansissa. Heidän luunsa korkeiden mäntyjen suojassa, joiden latvat yltävät taivaaseen. Mama, papa, mama, papa.

Ei ihme, että romaanin lopussa Jurin lapsenlapsi Maria on kauhuissaan saadessaan tietää, kuinka venäläinen virkavalta yrittää nyt todistaa, että Sandarmohin metsässä lepääkin suomalaisten teloittamia venäläisiä sotilaita. Tiedämme, että samansuuntaisia Stalinin vainoja luutivia uutisia Venäjältä on saatu viime aikoina muitakin: paineet Memorial-järjestöä kohtaan ovat lisääntyneet ja Sandarmohin joukkosurmat paljastanut Juri Dmitrijev vangittu, ilmeisesti tekaistuin syyttein.

Mitä männyt näkevät on siis myös erittäin ajankohtainen romaani

ENITEN MINUA PUHUTTELEE Soudakovan romaanissa kuitenkin sen kaunokirjallinen anti: sisällön, muodon ja kielen vakuuttavuus.

Mitä männyt näkevät todistaa runollisen kauniisti perheen ja suvun tärkeydestä hyljeksityille, vainotuille ja kodeistaan ja kotiseuduiltaan häädetyille ihmisille. Eikä vain ennen vaan tänäkin päivänä.

Ihminen voidaan kiskoa irti fyysisiltä juuriltaan, mutta henkisistä juuristaan hän pitää kiinni viimeiseen saakka, ja silloin tärkeimmiksi kiinnikkeiksi muodostuvat kaukaisetkin sukulaiset, yhteisten muistojen rippeet ja oman kulttuurin pirstaleiden vaaliminen. Ja rakkaus.

Mitä männyt näkevät suorastaan tiukkuu rakkautta omaisiin, ja aika mukavaa on lukea siitäkin, miten onnekkaaksi Juri tuntee itsensä suomalaisen hyvinvoinnin keskellä, vaikka elää Tanjoineen varsin vaatimattomasti ja joutuu opettelemaan vaikeaa suomen kieltä, ennen kuin voi ajatellakaan työhön pääsyä.

Mutta nitševo, nitševo, kyllä se siitä.

Anna Soudakova. Kuva: Veikko Somerpuro