20. maaliskuuta 2020


Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa 

Vahinkolapsia ja vahinkovanhempia 


Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa. Gummerus 2020. 302 s.



  "Yhteensä siinä on 206 luuta ja niin on teissäkin, jokaisessa", opettaja sanoi ja taivutteli minun kättäni niin kuin muovista lelua.
   "On pitkiä luita, lyhyitä luita, litteitä luita ja epäsäännöllisiä luita", se jatkoi ja katsoi oppilaita. Ne istuivat siellä, räpsyviä silmiä ja soluja, katsomo täynnä.
     Opettaja ei huomannut: tästä puuttuivat kuuloluut, kaksi sormenkärkeä, sesamluut ja vasen pikkuvarvas. Eikä se sanonut: ihmisessä saattoi olla ylimääräisiä luita, käsissä tai jaloissa, esimerkiksi, tai ylimääräiset kylkiluut, niitä ei vain erottanut ulkoapäin.

Alvarilla oli syntyessään kaksi ylimääräistä sormea. Kun ylimääräiset pikkusormet poistettiin, niistä  näkyi enää pienet nystyt. 12-vuotias Alvar on toinen Wilhelmiina Palosen (s. 1993) esikoisromaanin 206 pientä osaa päähenkilöistä. Toinen, Helli, elää nuoruuttaan lähes sata vuotta aiemmin eli 1920-luvulla.

Välillä, kuten alun katkelmassa, ääneen pääsee myös salaperäinen luuranko, joka seuraa Alvaria koulusta hänen kotiinsa. Romaanihenkilöksi häntä ei kuitenkaan voi enää laskea. - Vai voiko? Kannattaa pysyä tarkkana.


WILHELMIINA PALOSEN 206 pientä osaa on omintakeinen ja kieleltään taidokas esikoisromaani. Tarinan fantasiaosuus ei ole pelkästään leikkiä vaan myös vakavasti otettava, pelottava ja välistä jopa julma osa tarinaa.

206 pientä osaa kertoo ei-toivotuista raskauksista kahdesta näkökulmasta. Alvar on nykyaikainen vahinkolapsi, Helli 1920-luvun vahinkovanhempi. Alvarin ja Hellin tarinat vuorottelevat romaanissa suorastaan säntillisesti, mutta ratkaisu tuntuu oikealta.

Tarinoilla ei perusteemansa lisäksi vaikuttaisi pitkään aikaan olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Lukija tietysti odottaa, milloin ne kohtaavat, ja siinä juuri onkin yksi romaanin jännitteen hienouksista! Palonen hyödyntää onnistuneesti arvoituksellisuuden ja pienten, välähdyksenomaisten paljastusten mahtia. Hän luottaa lukijaansa, jättää hänelle tilaa miettiä lukemaansa ja tehdä siitä omia päätelmiään.


ALVAR ELÄÄ yksinäistä lapsuuttaan oikeushammaslääkärinä työskentelevän yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Äiti on paljon töissä maailmalla ja kotonakin poissaoleva. Naimisissa olevaan isään Alvarin siteet ovat löyhät, eikä äidin välinpitämättömyys ole omiaan lujittamaan niitä edes isän sairastuttua.

Helli puolestaan on vakavaraisen ydinperheen lukiolaistyttö. Kun hän huomaa tulleensa raskaaksi eikä rakastettu selvästikään halua kantaa vastuutaan, hän turvautuu epätoivoissaan laittomaan aborttiin. Seuraukset "sikiön ulosajamisesta" ovat tuhoisat.

Romaanin henkilökuvaus on pätevää sivuhenkilöitä myöten. Alvar ja Helli ovat sympaattisia ja molemmat erinomaisen uskottavia.

Palonen kuvaa yhtä huolellisesti Alvarin suhteita ikätovereihinsa kuin vanhempiin. Kun ei oikein tiedä paikkaansa perheessä eikä toveripiirissä, on paras pysytellä sivussa ja hiljaa. Lemmikkirotta tyydyttää puuttuvan läheisyyden- ja kosketuksentarpeen, ja luuranko tarjoaa hurjia iltasatujaan kuin irvokasta vertaistukea: jollakin on sentään mennyt vielä pahemmin vai...

Hellin asiat tuntuvat ensin olevan Alvariin nähden kunnossa, vaikka luurankoja löytyy hänenkin kotinurkistaan. Hellin tyttömäinen ihastuminen optikkoliikkeen nuorukaiseen on juuri niin äkkinäistä, takertuvaa ja sinisilmäistä, kuin ensirakkauden on tapana olla. Ja samalla kohtalokasta.

Palonen kuvaa rangaistustaan kärsivän Hellin ahdingon väkevän aistimellisesti mutta vähääkään mässäilemättä, ja sama tunteiden tarkka annostelu pätee Alvariin. Usein henkilöiden mielialoista ja ajatuksista joutuu ottamaan selvää heidän käyttäytymisensä tai havainnointinsa perusteella, ja se pakottaa lukemaan tekstiä huolellisesti ja ajatuksella. 


KUN ROMAANIA lukee hitaasti ja intensiivisesti, sen aluksi irrallisilta vaikuttavat palat alkavat asettua paikoilleen kuin luut Alvarin luurankokaverissa tai hänen äitinsä katastrofialueilla tekemissä  oikeuslääketieteellisissä tutkimuksissa.

Romaanin kerronta on erinomaisen havainnollista. Samalla Palonen näyttää selvästi mieltyneen tiettyjen motiivien ja symbolien hyödyntämiseen. Luiden ja luunpalojen lisäksi romaanista löytyy paljon sirpaleita, eivätkä ne ole suinkaan onnen enteitä. Huomattavan usein henkilöiden tarkkailun kohteena on myös ihmisruumis.

Henkilöidensä tekemistä realistisista huomioista Palonen liukuu kuin varkain syvemmälle. Kun Helli katselee saunassa erilaisia naisruumiita, hän tuntuukin tunkeutuvan niissä elettyyn elämään, ja kun Alvar istuu sairaalassa nukkuvan isänsä vieressä, hän oikeastaan tutkiikin elossa olemisen olemusta.

Se oli suuri, kun se makasi siinä. Rannalle ajautunut valas. Keho, jonka sisällä kaikki toimi vielä niin kuin kokonaisessa kaupungissa, valot paloivat, suonissa virtasi veri kaikkialle, kaukaisimpiinkin sormien ja varpaiden päihin, ja sydän jyskytti kaiken keskellä.


WILHELMIINA PALOSEN 206 pientä osaa on karu tarina rakkauden särkymisestä ja sirpaleista. Mutta vaikka romaani kertoo haavoista, mustista kohdista ja pimeistä paikoista, se ei jätä toivottomuuteen, sillä niissäkään ihminen ei ole aivan yksin, siellä on jo joku, on ollut jo pitkään?

Ja vieläkin löytyy rakkautta. On vain rohkeasti asetuttava alttiiksi aristaville asioille, lämmölle ja huomiolle, kosketuksille ja kirvelylle. Siedätyshoitoon.

Wilhelmiina Palosen kirjailijanura on alkanut todella lupaavasti!

Wilhelmiina Palonen. Kuva: Marek Sabogal

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit