31. tammikuuta 2019


Ihmisiä aatteensa raunioilla 


Uusin Aleksijevitš-suomennos pakottaa ajattelemaan, millaista on olla nykyvenäläinen 



Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia.  Suom. Vappu Orlov. Tammi 2018. 697 s.



Vuonna 2015 Nobelilla palkitun valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitšin  viime vuonna suomennettu romaani Neuvostoihmisen loppu  julkaistiin  venäjäksi 2013.  Sitä ennen Aleksijevitšilta  olivat jo ilmestyneet samanlaisella haastattelutekniikalla kirjoitetut romaanit Sodalla ei ole naisen kasvoja (1985; suom. 1988 ja uusi, laajennettu laitos 2017; Kirjareppu 11.6.2017) ja Tšernobylista nousee rukous (1997; suom. 2000, laajennettu laitos 2015; Kirjareppu 4.4.2016). 

Tšernobyl-teos, ensimmäinen Aleksijevitšini,  oli niin järisyttävä kokemus, että sen jäljiltä tiesin lukevani kaiken Aleksijevitšilta suomennattavan tuotannon. Päätös pitää edelleen.


NEUVOSTOIHMISTÄ eli Homo Sovieticusta, kuten Alexandr Zinovjev hänet nimesi samannimisessä satiirisessa teoksessaan (1986), on eritellyt kiinnostavasti myös Masha Gessen, Yhdysvaltoihin emigroitunut journalisti, jonka tietokirja Venäjä vailla tulevaisuutta - Yksinvaltiuden paluu ilmestyi sekin suomeksi viime vuonna. Gessen ja Aleksijevitš ovat molemmat vakuuttuneita siitä, että vuosikymmenien totalitarismi jätti venäläisiin jäljet, jotka eivät hevin häviä.

Minä olen neuvostoihminen, ja minun äitini on neuvostoihminen. Me rakensimme sosialismia ja kommunismia. Lapsille opetettiin: kaupankäynti on häpeä eikä raha tuo onnea. Ole rehellinen ja anna elämäsi synnyinmaalle - se on kalleinta mitä meillä on. Koko elämäni olin ylpeä siitä, että olin neuvostoihminen, mutta nyt se on ikään kuin häpeä, ikään kuin olisit jotenkin ala-arvoinen ihminen.

Näin tilittää yksi Svetlana Aleksijevitšin haastateltavista ja kyselee onnettomana ja hämmentyneenä, mitä hänen maalleen ja kansalleen on tehty.

Haastateltavina on eri-ikäisiä miehiä ja naisia, naisia kuitenkin enemmän. Välistä kirjailija haastattelee erikseen vanhempaa ja hänen aikuista lastaan, välistä hän kulkee toreilla tekemässä lyhyitä pikahaastatteluja tai istuu iltaa isommassa joukossa ja antaa ihmisten purkaa tuntojaan keskustellen ja väitellen. Elämästään ennen ja jälkeen perestroikan ja glasnostin tekevät selkoa niin moskovalaiset kuin sen ulkopuolella elävät aina rajaseutujen asukkaita myöten.

Aleksijevitšilla on taito tallentaa ja stilisoida haastatteluista aidon ja rehellisen tuntuisia, järkyttäviä ja samalla myös rosoisen runollisia. Ympäristöjä ei kuvata, mutta kaikessa karuudessaan ja köyhyydessään nekin hahmottuvat haastateltavien puheista. Kauneutta ympäröivään ankeuteen tarjoavat muistot nuoruudesta, rakastumisista ja kesäisestä luonnosta väreineen ja tuoksuineen.


ALEKSIJEVITŠIA luettuaan ei enää ihmettele, miksi venäläiset haikailevat menneen perään. Haastattelut osoittavat, että neuvostoajan kokeneet ja omaisiaan diktatuurin mielivallassa menettäneet tunnustavat kyllä vanhan järjestelmän karmeudet, mutta kun nopeasti kadonneen toiveikkaan välikauden jälkeen sinnitellään entistäkin puutteellisemmissa oloissa, vanha komento alkaa vaikuttaa väistämättä oikeammalta ja oikeudenmukaisemmalta.

Kapitalismin kurimukseen syösty neuvostoihminen tuntee tulleensa pahasti petetyksi. Haastateltava toisensa perään kertoo, kuinka innostuneesti ensin Gorbatšovin ja sitten Jeltsinin demokratia- ja uudistuslupaukset otettiin vastaan - olin valmis tarttumaan vaikka rynnäkkökivääriin ja ampumaan kommunisteja - , mutta kuinka sitten kävikään.

Se oli katastrofi... Kysymys kuuluu: Mitä me halusimme? Pehmeää sosialismia... ihmiskasvoista... Mitä meillä on? Kaduilla vallitsee kova kapitalismi. Ammunta. Erottelu. Roistot kipusivat huipulle... trokarit ja rahanvaihtajat kaappasivat vallan...

Kun neuvostoihmisen vanha arvomaailma osoitettiin valheelliseksi, vääräksi ja tuomittavaksi ja tilalle tyrkytettiin uutta itsekeskeistä ja materialistista elämäntapaa, ristiriita oli musertava. Tuntuu oikeastaan luonnolliselta, että haastatteluissa puhutaan paljon psyyken ongelmista ja itsemurhista. Ihmiset ovat menettäneet historiansa... jääneet ilman uskoa... Mitä heiltä sitten kysyykin, silmissä on tyhjyys.



NOSTALGIA tuo edes jonkinlaista lohdutusta. Neuvostoihmiselle toisen maailmansodan voittaja on Neuvostoliitto ja suurin kansanjuhla on voitonpäivä. Neuvostoihminen on kasvatettu isänmaan sankariksi, ja häneen on jo lapsena juurrutettu ajatus itsensä uhraamisesta maansa hyväksi. Venäläinen haluaa elää jotakin varten. Hän haluaa olla osallisena suuressa asiassa.

Haastatteluissa toistuu ihmetys nykytilanteeseen joutumisesta, imperiumin kutistumisesta, mehän sentään voitimme sodan? Suurvallan hajoamisen myötä on kadonnut myös yhteisöllisyys, me-henki, salaiset keittiökokoontumiset kiinnostavine keskusteluineen. Koko maa eli keittiöissä... Istumme jonkun luona, juomme viiniä, kuuntelemme lauluja, juttelemme runoista.

Tämän tästä nousee esiin aiemmin itsestään selvänä pidetty kirjojen, kirjailijoiden ja kirjallisuuden arvostus. Sen paikan ovat nyt haastateltavien mielestä ottaneet markkinatalous ja arvoton länsimainen viihdeteollisuus. Olimme lukeneet vaunullisen romaaneja, mutta elämä ajoi potkuilla ja korvapuusteilla toiseen suuntaa. Lopettakaa turhanpäiväiset illanistujaiset ja älylliset keskustelut! Rahantekoon keinolla millä hyvänsä!


MITÄ PITEMMÄLLE Aleksijevitšin romaania lukee, sitä vakaammin alkaa uskoa erään haastateltavan analyysiä venäläisestä ihmisestä, kun hän sanoo: Venäläinen ei ole rationaalinen, ei kaupallinen, hän voi lahjoittaa pois viimeisen paitansa, mutta toisinaan myös varastaa. Hän on vaistonvarainen ja ennemmin tarkkailija kuin toimija, pystyy tyytymään vähään.

Niukkuudesta ja suoranaisesta hädästä kärsivät romaanissa kaikki koulutuksesta riippumatta. Naiset kuitenkin vaikuttavat olevan miehiä sitkeämpiä. He raahaavat harteillaan kotia, lapsia ja vanhoja sukulaisiaan. Ja miehiä. Ja koko maata. Katkerinakin naiset sinnittelevät ja muistelevat haaveellisina nuoruutensa rakkauksia.

Toki miehetkin muistelevat elämäänsä joskus osunutta onnea, kauniita - aina kauniita! - naisia ja rakkautta, mutta tarinoissa toistuvat toistumistaan särkyneet avioliitot, miesten väkivaltaisuus ja tolkuton juopottelu. Muuan haastateltavista toteaa, että venäläisellä naisella ei ole koskaan ollut normaalia miestä. Kaikki he ovat joko sodassa tai vankilassa vammautuneita väärinymmärrettyjä sankareita tai kärsimyksiinsä uponneita uhreja.

Välistä romaania lukiessa käy mielessä, eikö vähempikin määrä haastateltavia olisi riittänyt. Ei olisi.

Aleksijevitšin romaanit ovat moniäänisiä kuoroteoksia. Romaanihenkilöiden suuresta joukosta löytyy pyhimyksiä ja roistoja, uhreja ja pyöveleitä, hulluja ja hupakkoja, mutta pääteemaa kuljettavat ihan tavalliset ihmiset huolineen ja murheineen. Aineistonsa runsaudella Aleksijevitš huolehtii siitä, että kuorossa kaikki ääniryhmät kuuluvat väkevinä, kirkkaasti ja tasapainoisesti ja romaanin kokonaisvaikutelma on ehyt, vakuuttava ja vaikuttava.

Ja silti tämän tästä katse pysähtyy ja korva tarkentuu johonkuhun yksittäiseen "kuorolaiseen" ja mielen valtaa syvä myötätunto: Ennen minä ymmärsin meidän elämäämme...sitä miten me elämme...Mutta nyt en ymmärrä...en ymmärrä.

Svetlana Aleksijevitš. Kuva: Margarita Kabakova

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit