20. tammikuuta 2019


 

Mie-oon, mie-oon, mie-oon!


Johanna Laitilan esikoisromaani kertoo tornionjokivartisen Elsen kielellisestä ja seksuaalisesta heräämisestä väkevin kuvaryöpyin




Johanna Laitila: Lilium regale. Gummerus 2019. 350 s.



Ei ole ensimmäinen kerta, kun ihmettelen, miksi romaani alkaa niin mutkikkaasti, että kestää aikansa päästä jyvälle kirjan varsinaisesta juonesta ja vasta romaanin lopussa aloituksen mieli ratkeaa kokonaan.

Kehyskertomus kyllä paketoi tarinan mukavasti, kun lukija tavallaan pakotetaan - ajatuksissaan tai konkreetisti - palaamaan loppusivuilta uudelleen kirjan alkuun. Mutta avauksen hämäryys/salaperäisyys saattaa olla myös kirjaan tarttumisen este. Toivon sydämestäni, että Johanna Laitilan (s. 1986) vahva esikoisromaani Lilium regale  välttyy sellaiselta kohtalolta.


ROMAANI ALKAA  myyttisellä prologilla, ja sen ensimmäisessä luvussa ollaan Ruotsin Eskilstunassa vuonna 2018. Elisa-niminen nainen hoitaa vanhaa hiutuvaa äitiään, kun tämän luokse ilmestyy vieras Suomesta. Vasta romaanin toisessa luvussa alkaa hahmottua takakansitekstin lupaama tornionjokivartisen nuoren Elsen tarina, josta sitten kehkeytyykin verevä ja värikäs elämänkohtalo.

Arki on Liikajoen Kuuvanmäellä onnellista, kunnes Elsen lapsuus ja lämmin isäsuhde katkeavat julmasti sotaan. Sota tekee lopun luontoa ja tarinoita rakastavasta isästä, ja äidin mielenterveys romahtaa. Mummo ja Else lapsista vanhimpana hoitavat perheen taloutta parhaansa mukaan, mutta pian edessä on Lapin sota ja evakkomatka Ruotsiin.

Ruotsissa Else ystävystyy herr ja fru Rosendahlin tyttären Ingan kanssa, ja perheen häkellyttävän mittavassa kirjastossa ystävykset tutustuttavat toisiaan runouden, äidinkielensä ja ruumiinsa salaisuuksiin. Ennen pitkää Elsen on kuitenkin palattava kotiin Suomeen ja edessä ovat jälleen traagiset jäähyväiset, nyt rakkaalle "verisiskolle".

Tyttörakkaus saa Elsen elämässä huipennuksensa, kun hänelle tarjoutuu töitä apteekkarin talossa ja hän rakastuu apteekkarin kauniiseen Irina-vaimoon. Irinan kanssa Else vihdoin löytää omimman olemuksensa.
- - 
Tässä
Mie olen tässä
Else odotti, että häpeä nielisi hänet, mutta illalla sängyssä maatessaan Else tunsi, miten iho kihelmöi edelleen. Hän tunsi siinä paikkoja, joita ei ennen tiennyt hänessä olevan, kuin sen alla oleva pohjavesi olisi herännyt ja hänen epävireinen kehonsa olisi saanut äänen korjatun soittimen tavoin.
- - mie-oon, mie-oon, mie-oon.

Laitila kuvaa naisten intohimoista suhdetta yltiöpäisen romanttisesti, ja sen huuma ja kauneus korostuvat entisestään vertautuessaan Elsen Urho-enon väkivaltaan. Lähtökohdiltaan täysin erilaisten naisten suhde on kuitenkin alusta pitäen tuomittu katkeamaan, varsinkin kun vielä aika ja ympäristö sen kieltävät.


LILIUM REGALE, kuningaslilja, on uhkea puutarhakukka, mutta Laitilan romaanissa sen "hetteinen tuoksu" viestii myös menetyksistä ja surusta. Romaanissa tapahtuu paljon synkeitä asioita, ja monesti mieleeni nousivat tornionjokilaaksolaiset Timo K. Mukka ja Rosa Liksom.

Mielleyhtymiin vaikuttaa myös Elsen ja hänen lähipiirinsä murre. Rovaniemeläislähtöinen Johanna Laitila kertoo kirjassa puhuttavan hänen äitinsä murretta, ja kirjailija hyödyntääkin henkilökuvissaan "äidinkieltään" todella tehokkaasti. Murteellisella puhekielellä on lisäksi tehtävänsä romaanin tuhlailevan runsaan kuvakielen selkeänä vastapainona ja kohtuullistajana.

Elsen suhde kieleen ja kielenkäyttöön kulkee romaanissa sekä temaattisena että rakenteellisena elementtinä. Elselle kielellinen herääminen on yhtä voimakas kokemus kuin ruumiillinen.

Jo isä on johdattanut Elsen heidän yhteisillä luontoretkillään myyttien ja tarinoinnin maailmaan. Elsen ja isän yhdessä luoma tarusto risteili juurten ja sanojen rihmastona syvällä metsässä ja joen rannoilla,  - - ja isän tarinat olivat lihaa Elsen ympärillä ja virtasivat hänen suonissaan kuin veri.

Ruotsissa kieli alkaa elää Elselle uudella tavalla, kun hän ja Inga opettavat toisilleen äidinkieltään. Else oppii ruotsin sanoja moniaistimellisesti. Sanat eivät ole vain Ingan kosketuksia hänen ihollaan - huvvvud, läppar, annsikte, munnen, kyss -, ne tuntuvat myös suussa, maistuvat ja tuoksuvat. Fan on kuivaa, karkeaa vehnäjauhoa kitalaessa, ja kvinna tuoksuu kuin iho auringonpaisteen jälkeen.


MONIAISTIMELLISUUS ja erilaisten aistihavaintojen häikäilemätön yhdistely leimaavat Johanna Laitilan romaanin runsaskuvaista tyyliä yleensäkin. Edith Södergranin runous ja erityisesti hänen Tähdet-runonsa kulkevat mukana romaanin päähenkilön elämän eri vaiheissa useassa tehtävässä, ja runo tuntuu korreloivan myös Laitilan tyyliin.

Romaanin kuohuva kuvallisuus ja sen henkilöiden korostunut tunteellisuus, vaistonvaraisuus ja aistillisuus tuovat monesti mieleen myös Katri Valan 1920-luvun runouden. Assosiaatiooni saattaa toki vaikuttaa myös romaanin eksoottinen nimi. Nykyprosaisteista Laitila lähestyy tyylillään Katja Kettua.

Laitilan kuvakieli on kuitenkin niin ylenpalttista, että välistä sanottava uhkaa hukkua kuvarunsauden alle. Valtaosin kuvasto toimii erinomaisesti, ja metaforat ja vertaukset ovat tuoreita, persoonallisia ja vaikuttavia, huomattavan usein myös ruumiillisia. Mutta välistä kuvaluetteloihin tuskastuu ja kielikuvien joukkoon lipsahtaa jokin ristiriitainen tai outo ilmaus. (Luin tosin oikolukematonta ennakkokappaletta.)


NIIN KIINNOSTAVA TARINA ja vahva kirjallinen taidonnäyte Lilium regale on, että tästä esikoiskirjailijasta kuulemme varmasti lisää. Lyhytlauseisen, lakonisen tyylin suosijoille Laitilan proosa lienee liian rehevää, mutta runollisen virtuositeetin nautiskelijat riemuitsevat:

Näinä äärettöminä kesäpäivinä lihava aurinko tirisi taivaalla eikä laskenut kuukausiin. Se retosteli aamuyöstä myöhään iltaan saakka, kuumotti ja kieriskeli iholla. Kasvihuoneen seinät hikoilivat huurussa, ja ilma sisällä tuoksui tukahduttavan tahmealta, tomaatin rehevältä lihalta, kurkun vetiseltä vihreydeltä ja tiineeltä, kuumalta mullalta, joka seisautti hengityksen. - -

Johanna Laitila. Kuva: Marek Sabogal


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit