tiistai 28. elokuuta 2018

28. elokuuta 2018




Isä, moon ny täälä


Peter Sandströmin pohdinnoissa pyykkinarullakin on paljon kerrottavaa



Peter Sandström: Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintoa (Mamma november. Åtta betraktelser). Suom. Outi Menna. Schildts & Söderströms 2018. 215 s.



Peter Sandströmin (s. 1963) jokainen suomennettu teos on ollut minulle suuri ilon aihe. Novellikokoelma Sinulle joka et ole täällä ilmestyi suomeksi 2012 ja romaanit Valkea kuulas ja Runeberg-palkinnon saanut Laudatur 2014 ja 2016. Vastikään julkaistu Äiti marraskuu sisältää novellistisia pohdintoja tai pohdiskelevia novelleja, miten vain, kirjan kertojan läheisten elämästä ja samalla kertojan omastakin elämästä ja on jälleen salaperäinen, askarruttava ja riemastuttava lukukokemus.

Kokoelman kahdeksassa pohdinnossa kertojana on kuten ennenkin fiktioon itsensä häivyttävä kirjailija Peter Sandström, ja autobiografinen linja jatkuu muutoinkin. Tapahtumat sijoittuvat edelleen Uudenkaarlepyyn ja Turun maisemiin, ja monet kokoelman henkilöistä vaikuttavat tutunoloisilta.

Kertojan pohdinnat näyttävät varsin avomielisiltä, mutta jotain hän aina jättää sanomatta tai piiloon. Tai sitten hän sanookin yllättäen jotain äskeisen asian vierestä, eksyy ja eksyttää. Ehkä juuri siksi novellien ennestään tutuilta tuntuvat ihmiset - isä, äiti, vaimo, poika, tytär, sisar - säilyttävät salaperäisyytensä ja kiinnostavuutensa, ikään kuin jäisivät kuitenkin paljastumatta.


KERTOJA KÄYTTÄYTYY kuin vakoilija. Hän katselee novelliensa keskushenkilöitä mielellään sivusta ja heidän tietämättään, kuin yrittäisi selvittää heidän arvoitustaan. Hän tarkkailee vaimoaan metsässä ja kadulla, kiikaroi pienen poikansa tuloa koulusta sen sijaan että menisi häntä vastaan, katselee tytärtään tämän maatessa hygienistin vastaanotolla, tarkastelee nukkuvan äitinsä kasvoja ja ihmettelee liiterissä touhuavan isänsä liikkeitä salaa laudoituksen raosta.

Ovi oli kiinni, mutta kurkistaessani seinänraosta näin isän. Hän seisoi polvillaan vanhan öljytynnyrin edessä, tekemättä mitään. Hänen päänsä oli hieman kumarassa, ja hän nojasi käsiä polviinsa. Näytti kuin hän olisi rukoillut alttarin ääressä. Isällä ei ollut tapana käydä kirkossa. Hän kävi liiterissä.

Samalla kertoja seuloo itseään, omia tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Hän ikään kuin mittaa läheisyyttään tai etäisyyttään hänelle rakkaisiin ja tärkeisiin ihmisiin. Hän matkaa ajassa edes ja takaisin, muistelee, havainnoi ja miettii tulevaa.

Vaikka novelleissa liikutaan pääosin valoisissa, kesäisissä maisemissa, niissä on silti aina annos surumieltä, kaiken katoavuuden tai ainakin vääjäämättömän muutoksen aavistelua.


SUKUPOLVIEN VÄLISET SUHTEET kiinnostavat Sandströmiä teoksesta toiseen. Uusi sukupolvi jättää aina ennen pitkää edellisen taakseen. Vanhempien osa on jäädä katsomaan, kun nuoret lähtevät. Kertoja erittelee omaa maailmalle lähtöään:

Hän [isä] katsoi minua, ja erotin hänen katseessaan huolen häivähdyksen, aivan kuin hän olisi ymmärtänyt että olin valitsemassa elämälleni tien joka ei tulisi olemaan helppo. Ehkei hän ollut ihan vielä valmis siihen. Ehkä hän ei halunnut päästää minua irti. Olisin voinut jäädä auttamaan häntä sammaleenpoistossa ja nurmikonhoidossa, pihakäytävien haravoinnissa, halkojen hakkuussa.

Vasta joutuessaan kantamaan huolta omista eroa tekevistä lapsistaan kertoja alkaa ymmärtää vanhempiaan ja yleensäkin vanhempien huolestujan ja pelkääjän osaa.

Monellakohan vastaanotolla tyttäreni tulisi elämänsä aikana käymään? Hoidattamassa hampaitaan, ehkä hermojaankin, ja hakemassa lainopillisia neuvoja. Värianalyyseissa, ortopedisissa tutkimuksissa, kuulo-, näkö- ja refleksitesteissä. Rankoissa kuulusteluissa lokakuisina öinä. Epäiltynä ryöstön suunnittelusta tai osallisuudesta ryöstöön. Kuulemassa tiedoksiantoja. Tai suruviestejä.

Novellien huoli ja haikeus johtuvat kuitenkin kiintymyksestä ja rakkaudesta, ja siksi pohdinnot eivät ole raskaita, saati ahdistavia. Sandströmin kertomuksissa kipeää tekee hellyys eikä pahuus, ja valo ja varjo läikehtivät elämässä tasaveroisina ja siihen kuuluen.


HENKILÖIDEN LISÄKSI kertoja havainnoi tarkasti myös ympäristöjä. Hän poimii luonnosta ja läheistensä elinpiiristä runsaasti ja monenlaisia yksityiskohtia. Usein esiin nostetut esineet ovat arkisia - pyykkinaru, partaveitsi, kukkavati, kirves jne. -  mutta viestivät enemmän kuin alkuun arvaakaan. Detaljien avulla Sandström rakentaa romaaniinsa tiheitä tunnelmia ja ilmapiirejä.

Välistä kertomusten kotoisuuden ja tuttuuden tuntu on niin voimallinen, että lukijana siirtyy kuin taiottuna samanlaisiin hetkiin omassa menneisyydessään... avasin oven, menin keittiöön ja halasin äitiä. Istuin pöytään, söin kaksi lusikallista puuroa ja pari mansikkaa. Kahvia hörppiessä juttelimme pienellä äänellä pienistä asioista, aamulehdessä kerrotuista tapauksista - -.
    Täälä kirijootethan notta postin jakoa meinathan vähentää kolmhen kerthan viikos, hän [äiti] sanoi.

Pohdinnoissa ei arvatenkaan puhuta paljon, ja repliikit ovat yleensä lyhyitä ja humoristisen töksähteleviä. Enempää ei ole tarvis sanoa. Oleellisin ja merkitsevin tapahtuu dialogin ulkopuolella, kuin ilmassa leijuen tai pääkopassa liikahdellen.

Pohdintojen kieli ei silti ole lainkaan absraktia. Sandström kirjoittaa ihastuttavan aistimuksellisesti ja keksii ja kehittelee jatkuvasti tuoreita, havainnollisia vertauksia kertojansa huomioiden ja mietteiden selvennykseksi. Käytössä ovat tiuhaan vähän kuin, ikään kuin, samaan tapaan kuin, aivan kuin -tarkennukset.

Kun novellien kertoja-kirjailija nauttii teostensa vedosten lukemisesta, Sandström kirjoittaa: viimeisten yksityiskohtien hiominen tuntui kuin pieneltä jälkiruoalta, ei liian makealta eikä liian raskaalta vaan juuri oikeanlaiselta, se oli kuin pieni vaniljajäätelöpallo ja päällä tuoreita vadelmia. - Mikä nautinto myös työvaiheen kuvauksen lukijalle!



Peter Sandström. Kuva: Marica Rosengård
RIEMULLISEKSI Äiti marraskuun tekee novelleihin upotettu absurdius. Pohdinnoissa on tämän tästä niin erikoisia ja kurittomia yksityiskohtia ja kohtauksia, etteivät niitä millään usko todeksi, ja silti niihin ihastuu ja heittäytyy ehdoitta: sisaren luvuton kissalauma, äidin varistensyöttömanööverit, satusedän Moppe-kelkan karkuretki, sianruho uimakaverina, äiti paistinpannuineen luomassa hotellihuoneeseen kodin tunnelmaa... Sandström osaa myös ilakoida!

Äiti marraskuun arvoituksellisuus ja monikerroksisuus sekä Sandströmin taiturimainen kieli tarjoavat lukijalle sen harvinaislaatuisen ilon, että kirjan voi ja haluaa lukea uudelleen ja taas uudelleen ja nauttia joka lukukerrasta.

Sandströmin Äiti marraskuu on kuin kokoelman Ikuisuus-nimisen pohdinnon vanha pyykkinaru,

täynnä puhdasta pyykkiä, vaatteita jotka lepattivat etelätuulessa, aina etelätuulessa aurinkoisina pyykkipäivinä, tyhjiä iloisesti heiluvia hihoja, täyteen puhallettuja paidanrinnuksia, reikäisiä sukkia, housuja jotka olivat menettäneet muotonsa ja sisältönsä. Pyykkinarulla oli paljon kerrottavaa, ja niin on Äiti marraskuullakin.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti