keskiviikko 14. helmikuuta 2018

14. helmikuuta 2018



Petturin toisenlainen muotokuva


Amos Ozin Juudas ei olekaan tunnoton pahantekijä


Amos Oz: Juudas. Suom. Minna Tuovinen. Tammi 2018. 358 s.


Olemme tottuneet pitämään Uuden testamentin Juudas Iskariotia opetuslapsena, joka kavalsi Jeesuksen kolmestakymmenestä hopearahasta mutta ei kestänyt syyllisyyttään ja hirtti itsensä. Siitä lähtien Juudas on ollut kristityille petturin vertauskuva.

Israelilaisen, jo monesti nobelistiksi veikkaillun Amos Ozin (s. 1939) äskettäin suomennettu romaani Juudas tarjoaa kuitenkin aivan toisenlaisen näkemyksen nimihenkilöstään. Juudas on opetuslapsista se, jonka usko ja rakkaus Jeesukseen olivat väkevimmät.

Juudas suostutteli Jeesuksen lähtemään Jerusalemiin  ja uskoi viimeiseen asti, että mestari ei kuolisi vaan astuisi alas ristiltä. Että tänä päivänä Jerusalemissa tapahtuisi ihme, jonka jälkeen kuolemaa ei enää olisi. - - Ihme, jonka jälkeen tulisi taivaan valtakunta ja rakkaus yksin hallitsisi maailmaa.

Kun Jeesus kuitenkin kuoli ja ihmeistä suurin jäi toteutumatta, syyllisyyden ja pettymyksen rusentama Juudas riisti hengen itseltään. Juudaksen tragedia oli, että hän odotti Jeesukselta mahdottomia.


OZIN Juudas ei kuitenkaan ole historiallinen romaani, vaikka siinä paljon käsitellään Juudaksen henkilöä ja tekemisiä eri lähteiden valossa. Romaanin varsinaiset tapahtumat sijoittuvat vuosien 1959 ja 1960 vaihteeseen, ja tapahtumapaikka on ränsistynyt talo Rabbi Elbazin kujalla Jerusalemin länsilaidalla.

Kaksikymmentäviisivuotias Shmuel Ash jättää kesken yliopisto-opintonsa ja lupaavan tutkimuksensa Jeesuksesta juutalaisten silmin ja pestautuu keskustelukumppaniksi seitsemänkymppiselle invalidille Gershom Waldille. Pienen korvauksen lisäksi hän saa talosta käyttöönsä viistokattoisen ullakkohuoneen.

Shmuelin elämässä monet asiat ovat äkkiä muuttuneet. Konkurssin tehnyt isä ei voi enää avustaa häntä, tyttöystävä ilmoittaa menevänsä naimisiin entisen kumppaninsa kanssa, ja toverit uuden sosialismin kerhossa ovat joutuneet keskenään riitoihin ja seurue on hajonnut. Shmuelille sopii hyvin eristäytyä kaikista ja kaikesta ja antautua miettimään, miten aloittaisi elämänsä uudestaan.

Kolmas vanhan, syrjäisen talon asukkaista on neljäkymmentäviisivuotias, sensuelli Atalja, joka ennen pitkää osoittautuu Waldin pojan, Bab el-Wadin iskussa 1948 kuolleen Michan, leskeksi. Atalja vetää puoleensa Shmuelia, vaikka vanha Wald varoittaa nuorukaista tulevasta pettymyksestä.


HENKILÖASETELMAN perusteella voisi kuvitella lukevansa pian jännittävää ihmissuhdekuvausta. Toki Oz loihtiikin romaaniinsa mukavasti henkilöiden välisiä jännitteitä, mutta varsinaista tapahtumajuonta romaanissa on tuskin nimeksikään.

Tarinan daramaattisimmat tapahtumat ovat jo takanapäin, ja kirjailija on kiinnostunut ennen muuta Israelin politiikasta ja historiasta. Niitä romaanissa käydään läpi monin oppinein keskusteluin.

Yhdenlaisesta kannanotosta lienee kyse jo siinä, että Oz kuvaa romaaninsa nuorukaisen ja vanhuksen lähes karrikatyyreiksi ja toistelee heidän erikoisia piirteitään, vaikka henkilöt pian alkavat herättää myös myötätuntoa.

Herkästi kyynelehtivä Shmuel on kähärätukkainen ja pehkopartainen, vauvantalkille tuoksuva astmaatikko, jonka rinnuksilta löytyy usein ruoantähteitä. Wald on ensiesittelyssään kuin juutalaismiehen ikivanha pilakuva: epämiellyttävän näköinen ihminen, pitkä, kookas ja käyrä, kyttyräselkäinen, nenä terävä kuin janoisen linnun nokka ja leukapielet kuin viikatteen terät.

Ataljasta sentään annetaan miellyttävämpi ensivaikutelma sensuelleine liikkeineen ja tarkkaan valittuine asusteineen. Mutta ei ole sattuma sekään, että hennon orvokintuoksun lisäksi tämän viileän varautuneen ja ehdottoman naisen ympärillä leijuu puhtaan pyykin, tärkin ja silitysraudan hehkun tuulahdus.

Vaikka henkilöt vähitellen saavat lisävivahteita, heidän päätehtävänsä on toimia toisistaan poikkeavien Israel-näkemysten edustajina. Talon kolmen asukkaan lisäksi keskusteluihin tulee mielipiteillään mukaan myös talon jo kuollut omistaja Shealtiel Abrabanel, Ataljan isä, jolla edelleen on talossa salaperäinen, lukittu huoneensa.


ABRABANEL on ollut siionistien johtohahmoja mutta joutunut mielipiteidensä vuoksi välirikkoon Ben Gurionin kanssa, erotettu ja saanut petturin leiman. Hänkin on siis juudas, joka on uskonut mahdottomia kuvitellessaan, että

täällä on kuin onkin tilaa kahdelle kansalle ja että niiden on parasta elää rinnakkain ja limittäin toistensa kanssa ilman mitään valtiollista kehystä. Elää sekoittuneena yhteisönä tai kahden yhteisön yhdistelmänä, jossa kumpikaan ei uhkaa toisen tulevaisuutta.

Abrabanel on edustanut käsitystä, ettei siionismi voi koskaan toteutua arabien ja juutalaisten vastakkainasettelulla. Wald puolestaan  on varma, että siionismi ei tule toteutumaan ilman tuota vastakkainasettelua. Ataljan Wald väittää olevan isäänsäkin radikaalimpi ja edustavan käsitystä, että koko ajatus juutalaisten paluusta Israeliin perustuu vääryydelle.

Oz itse on sanonut kannattavansa kahden valtion mallia, mutta Juudas-romaanissa loppupäätelmä jätetään avoimeksi.


LUKIJA saa palestiinalaiskysymyksessä Shmuelin eli kuuntelijan roolin. Aktiivinen Shmuelista tulee, kun vanhan talon niukasti valaistussa kirjastossa siirrytään käsittelemään juutalaisten ja kristittyjen Jeesusta koskevia näkemyksiä.

Kriisiin ajautuneen Shmuelin hahmossa Oz tarjoaa jonkinlaisen uuden alun, uuden sukupolven mahdollisuuden pitkään jatkuneen Israel-Palestiina-konfliktin ratkaisemiseen. Samalla Shmuel ravistelee luutuneita käsityksiämme pääsiäisen tapahtumista ja panee miettimään vaihtoehtoisia tapoja tulkita maailmaa ennen ja nyt.

Kun juutalainen Shmuel kertoo suhteestaan Jeesukseen ja hänen universaalista rakkauden, anteeksiannon, armon ja laupeuden sanomastaan, ilosanomasta, hänen palava innostuksensa - samanlainen kuin hänen Juudaksensa innostus - liikuttaa paatuneintakin lukijaa. Minä olen ateisti. Minä en usko tippaakaan siihen, että Jeesus olisi Jumala tai Jumalan poika. Mutta minä rakastan häntä. Minä rakastan hänen sanojaan.

Taidanpa löytää noidenkin rivien välistä kirjailijan omia ajatuksia rauhantilan rakennuspalikoista.


Amos Oz. Kuva: Colin McPherson















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti