11. kesäkuuta 2017





Sielun sotahistoriaa


Svetlana Aleksijevitšin kollektiiviromaanissa saavat äänen toisen maailmansodan rintamanaiset


Svetlana Aleksijevits: Sodalla ei ole naisen kasvoja. Suom. Pauli Tapio. Tammi 2017. 417 s.


Mikäli pari vuotta sitten vaikuttui Svetlana Aleksijevitšin yhteisöromaanista Tšernobylista nousee rukous (Kirjareppu 4.4.2016), kirjallisuusnobelistin uusinkin suomennos Sodalla ei ole naisen kasvoja on varmasti vahva lukuelämys. Jälleen kyseessä on haastatteluihin perustuva kollektiiviromaani, elämän äänistä koostettu romaani, kuoroteos.

Nyt kokemuksistaan kertovat yli kaksisataa toiseen maailmansotaan osallistunutta neuvostotyttöä ja -naista. Kirjailijan seitsemän vuoden aikana eri puolilta entistä Neuvostoliittoa keräämä dokumenttiaineisto on kuitenkin huomattavasti suurempi.

Viidensadan haastattelun jälkeen en enää pitänyt lukua.- -  Tähysin pohjattomaan kuiluun tavoitellen ymmärrystä. Nyt ajattelen tietäväni jotain, mutta kysymyksiä minulla on entistä enemmän ja vastauksia vähemmän.

Yksi asia on kuitenkin selvä. Sodalla ei ole naisen kasvoja ei ole perinteinen sotakirja. Aleksijevitš ei kerro sodasta; hän kertoo ihmisestä sodassa, siitä, mitä ihmiselle sodassa tapahtuu. Aleksijevitš luonnehtii kirjailijanlaatunsa: Olen sielun historioitsija.



YLEENSÄ AJATTELEMME, että naiset tekivät sodassakin ns. naisten töitä: keittivät ruokaa, pyykkäsivät ja hoitivat haavoittuneita. Neuvostoliiton lähes miljoonan sotaan osallistuneen naisen joukossa oli kuitenkin suuri määrä myös tarkka-ampujia, konekiväärimiehiä, sillanräjäyttäjiä ja tiedustelijoita, miinanraivaajia, partisaaneja ja vastarintataistelijoita, lentäjiä ja ilmatorjuntamiehiä upseereja ja rivisotilaita.

Toki haastateltavien joukossa on paljon rintamilla lääkintätehtävissä työskennelleitä, mutta hämmästyttävän usein muistelija kertoo halunneensa sotaan miesten rinnalle, tositoimiin. Halusimme sotia... En empinyt hetkeäkään... Kaikilla oli vain yksi toive: kunpa pääsisi rintamalle...

Miten tällainen joukkoinnostus on ymmärrettävissä?

Nuorten tyttöjen sotimishalu selittyy paljolti ikävuosilla ja ajattelemattomuudella, mutta yhtä merkittävä ja haastatteluissa toistuva syy on kasvatus ja yleinen ilmapiiri. Neuvostoihminen oli aatteen ihminen. Olemme sitä sukupolvea, joka uskoi, että elämässä on jotain ihmishenkeä suurempaa. On synnyinmaa ja suuri aate. Sen edestä oltiin valmiit vaikka kuolemaan.

Sota tietysti näytti nopeasti raa'at kasvonsa, eivätkä haastateltavat alkuun päästyään siloittele kokemuksiaan. Naiset kuitenkin kertovat sodasta eri tavoin kuin miehet. Kirjailija täsmentää:

-- naisten muisti on sodassa kaikkein valovoimaisin tunteiden ja kivun tallettaja. -- Miehet piiloutuvat historiaan ja faktoihin, sota kiehtoo heitä toimintana, erilaisten ideoiden ja pyrkimysten vastakkainasetteluna, mutta naiset ovat tunteiden vallassa. Miehiä myös valmistetaan lapsesta saakka siihen, että he saattavat joskus joutua ampumaan. Naisia ei sellaiseen opeteta... Heitä ei ajatella sellaiseen työhön... Ja niin he muistavat eri asioita, he muistavat toisella tavalla.



NAISET MUISTAVAT tuoksuja ja värejä. He muistavat yksityiskohtia ja välähdyksiä. Useimmiten ne ovat järkyttäviä, mutta välistä myös arkisia ja hassujakin. Sota ei pysty sammuttamaan naisten kauneudenjanoa. He keksivät aina tilaisuuden tullen jotain, jolla hitusen laittautua ja tuntea olevansa hetken verran nainen.

Haastattelut järkyttävät ja liikuttavat. Kertojia kohtaan alkaa tuntea samanlaista hellyyttä kuin kirjailija. Alkaa ymmärtää, että sodassakin eletään. Vaikka sota on ennen kaikkea hirvitävän raskasta työtä ja alituista murhaamista, se on myös tavallista elämää: sodassakin laulettiin, rakastuttiin ja laitettiin papiljotteja hiuksiin.

Seksuaalista väkivaltaa tai holtittomuutta tarinoista ei juuri löydy. Sellaisista asioista ei haluta puhua? Sen sijaan monet kertovat, kuinka lähtivät sotaan yhdessä miehensä kanssa tai solidaarisuuttaan jo sotimassa olevaa miestään tai isää kohtaan. Haluttiin olla tasavertaisia - ja pärjättiin hyvin.

Sodasta paluu osoittautui kuitenkin odottettua vaikeammaksi, enkä tarkoita vain sodan aiheuttamia fyysisiä ja psyykkisiä vammoja, vaikka naiset kertovat niistäkin.

Sen sijaan hämmästyin, kun kertomuksessa toisensa perään korostuu, miten huonosti sodassa olleita naisia kohdeltiin rauhan tultua. Sodassa naimisiinmenoikään varttuneet tytöt olivat vihdoin valmiita perustamaan perheen ja aloittamaan siviilielämän, mutta rintamatytöt eivät yllättäen kelvanneetkaan vaimoiksi ja miniöiksi. Sodan jälkeen meillä naisilla alkoi toinen sota. --  Miehet jotenkin vain hylkäsivät meidät. Eivät tottuneet meihin. - Miksihän? Siinä on lukijalle lisää miettimisen aihetta.



RAKENNAN TEMPPELIÄ TUNTEISTAMME... Toiveistamme ja petymyksistämme. Unelmistamme. 

Aleksijevitšin näkemys kirjastaan poikkeaa rajusti kirjan kohtauksia aiemmin siivonneen sensorin näkemyksestä: Kuka tällaisten kirjojen jälkeen enää sotaan lähtee? Teidän primitiivinen naturalisminne halventaa naisia. Sankarinaisia. Lokaatte heidät.

Sodalla ei ole naisen kasvoja julkaistiin vasta 1985 Gorbatšovin tultua valtaan. Sitä ennen sitä pidettiin liian sodanvastaisena. Suomeksi teos saatiin 1988, mutta tänä vuona suomeksi saatu uusi laitos on kirjailijan itsensä uudelleen muokkaama ja laajentama.

Sota on suuri arvoitus, eikä Aleksijevitš yritäkään ratkaista sitä. Hän haluaa vain tehdä siitä ihmisen kokoista ja näköistä, antaa naisilleen mahdollisuuden muistaa ja muistella, sillä vaikka muistaminen on kauheaa, unohtaminen on vielä kauheampaa.

Puhuttelevampaa muistomerkkiä kirjan naisille ja rauhan asialle on vaikea kuvitella.

Svetlana Aleksijevitš. Kuva: Margarita Kabakova









Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Anna Soudakova: Varjele varjoani