tiistai 24. maaliskuuta 2015

24. maaliskuuta 2015

Merkillistä menoa Hannu Väisäsen tyyliin



Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia. Otava 2015. 287 sivua.



Oulusta Karibianmeren Guadeloupeen, sieltä New Yorkin Brooklyniin ja Manhattanille ja edelleen Pohjois-Carolinan Winston-Salemiin. Kevättalvisen Kouvolan jälkeen vuorossa ovat Ranska ja Japani - Toulon, Pariisi, Kobe ja Osaka -, kunnes matkanteko päättyy "tähtipölyyn" vaatimattomassa punatiilitalossa Pariisin esikaupunkialueella.

Hannu Väisänen ei totisesti ole jämähtänyt paikoilleen. Omaelämäkerrallisilla Antero-romaaneillaan runsaasti lukijoita ja kehuja kerännyt kuvataiteilija ja kirjailija on asunut vuodesta 1989 Ranskassa mutta matkustellut paljon ja viime aikoina erityisesti Japanissa. Reissaaminen näkyy myös Väisäsen äskettäin ilmestyneessä kokoelmassa Piisamiturkki ja muita kertomuksia.

Nimikertomusta ei sellaisenaan kirjasta löydy, mutta piisamiturkilla on kyllä merkittävä rooli heti alkajaisiksi. Liikkeelle nimittäin lähdetään anteromaisesti Oulusta ja kertojan ensimmäisen äitipuolen ja hänen turkkinsa onnettomasta kohtalosta. Kokoelman loppuun sijoitettu tarina kertojan puolisolle poikasena tärkeästä Nelli-tädistä toimii oivallisena parina aloitusnovellille ja sitoo teoksen kaikki värikkäät kertomukset taitavasti yhteen.


HENKILÖGALLERIA-käsite on Piisamiturkki-kokoelman yhteydessä sananmukaisesti paikallaan. Tuntuu todella siltä kuin vaeltaisi henkilökuvista koostuvassa taidenäyttelyssä. Tuossa pienikokoinen, piisamiturkkiaan sivelevä nainen lukemattomine viilipurkkeineen, tuossa beigenvärinen eläkeläismies oopperatähtikuvineen ja pornokasetteineen, sitten pahvilaatikoidensa tapainen ja näköinen kauppias ei-minkään-värisessä takissaan ja tuolla vähän edempänä alaleukansa nielaissut, ärtyneeltä vaikuttava kassaneiti harakka sylissään. - Muutama tarkka siveltimenveto, ja henkilöt ovat edessämme kuin eläisivät.

Tekee mieli ajatella, että he todella ovatkin olemassa. He ovat kirjailijan joskus ja jossain tapaamia ihmisiä, tavalla tai toisella outoja ja siksi mieleen jääviä, siis erinomaista materiaalia luovalle ihmiselle. Keitä he oikein ovat? Mitä heille on tapahtunut? Miten heidän tarinansa jatkuu? Ennen pitkää muistikuvat alkavat elää taiteilijan aivoissa omaa elämäänsä, sepitteellistyä ja vaatia kirjaamista.

Verbaalisuudessaan Biisamiturkin novellit eivät mielestäni yllä Väisäsen ensimmäisten romaanien yltäkylläisyyteen, mutta rönsyilyssään tarinat ovat lyömättömiä. Koskaan ei tiedä, mihin erinäisten mutkien kautta lopulta päädytään. Tarinoiden arvaamattomuudessa on jotain yhtä epäloogista ja usein yliluonnollistakin kuin unissa, ja silti ne vaikuttavat realistisilta. Ns. maagiseen realismiin viittaa paikallisuutensa takia näkyvimmin kertomus Guadeloupen ihmeestä, mutta yllättävin novelleista on kuitenkin Japaniin sijoittuva Aika.

Aika-nimiseen naarashaukkaansa järjettömästi rakastuvasta asuntokauppiaasta kertova tarina tuo tietysti mieleen Boccaccion ikivanhan Metsästyshaukan. Jos tuo klassikkonovelli on ollut kirjailijan ajatuksissa, niin ainakin hän on päivittänyt sen ihailtavan persoonallisesti. Monikerroksisuudessaan, asiantuntevuudessaan ja humoristisuudessaan tarina on mitä mainioin kulttuurimatka niin maantieteellisesti kuin ajallisesti, ja sama pätee toiseenkin Japaniin sijoittuvaan novelliin Nukkemestari, joka tutustuttaa lukijansa vuosisatoja vanhaan nukketeatteriperinteeseen, bunrakuun.


KOKOELMAN KERTOMUKSET sivuavat kaikki jollain tapaa taidetta. Näkyvimmin esille pääsevät Väisäselle läheisimmät kuvataide ja ooppera, mutta silmiinpistävän usein tarinoissa kiinnitetään huomio myös arkkitehtuuriin.

Talot ja tilat viestivät voimakkaasti niissä asuvista ihmisistä ja ansaitsevat siksi tulla tarkoin kuvatuiksi, mutta niillä on erinomaista käyttöä myös juonen kuljetuksessa ja merkitysten luojina. Asia todentuu mm. kokoelman viimeisessä Ilotulitus-novellissa. Chambordin linnan pienoismallin kylpiessä neljänkymmenen tähtisadetikun loisteessa kertoja kehottaa katsomaan sen viimeiseksi ilokseen rakentaneita vanhuksia:

"Katsokaa miten kauniita he ovat tuossa, ikivihreällä sohvallaan, pienoismallista, sen sadoista pienistä ikkunoista ja kapean vallihaudan vedestä lankeavassa valossa. Kukaan ei ole koskaan nähnyt Chambordin linnaa näin ehjänä ja ilotulituksen kaunistamana, ei edes Frans ensimmäinen."

Tuollaista mielentilaa kutsutaan haltioitumiseksi.


tiistai 17. maaliskuuta 2015

17. maaliskuuta 2015


Minkkitarhan nousu ja tuho



Karin Erlandsson: Minkkitarha (Minkriket). Suom. Taija Mård. Schildts & Söderströms 2014. 319 sivua.



"Lars-Mikael rakasti minkkien hajua. Hänen isänsä satsasi niihin kylällä ensimmäisenä. -Näillä me kääritään rahaa, poika! Evert sanoi."

Ja poika uskoo, jättää turhan opiskelun ja jatkaa isänsä jäljissä. Mutta kun päästään 1960-luvulta 1990-luvulle, suhdanteet ja turkistarhaukseen suhtauminen ovat kovasti muuttuneet eikä Lars-Mikaelin tytär Tanja enää välitäkään haista loppuikäänsä minkeille.


KARIN ERLANDSSONIN (s. 1978) esikoisromaani Minkkitarha on tänä vuonna yksi Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaista. En ihmettelisi, jos ehdokkuuteen olisi vaikuttanut myös tarinan tapahtumaympäristö, sillä ainakaan minun kohdalleni ei ole aiemmin osunut turkistarhauksen ympärille rakennettua romaania.

Erlandssonin sukupolviromaani Pohjanmaan turkistarhoilta tarjoaa runsaasti tietoa ja herättää ajattelemaan tarhaajayrittäjän arkea muultakin kuin kettutyttöjen kannalta. Silti se on tietysti ennen kaikkea kaunokirjallinen teos. Se on kertomus ensin isän ja sitten hänen poikansa perheen tasapainoilusta riskialttiin elinkeinon ja perheonnen välillä.

Evert ja Lars-Mikael ovat molemmat hyvin sympaattisia henkilöhahmoja. He tekevät perheensä eteen kaiken voitavansa, mutta aikaa heillä ei valitettavasti ole juuri muille kuin minkeille.

Lars-Mikaelin äiti, noususuhdanteesta nauttimaan pääsevä Marianne, sopeutuu osaansa minkkitilallisen vaimona hyvin, kun taas Lars-Mikaelin vaimon Kristinan asettuminen minkkifarmille on jo mutkikkaampaa. Vastoinkäymisten lisääntyessä ja toimeentulon kaventuessa pienen perheen ristiriidat kasvavat kasvamistaan, niin että lopulta tilanteen ratkaisee vain katastrofi.


PERHEONNI riippuu kuitenkin muustakin kuin suhdanteista. Erlandsson kirjoittaa Lars-Mikaelin huomanneen jo varhain, että hänen äitinsä ja isänsä sopivat hyvin yhteen. "Jopa heidän naurunsa sointuivat toisiinsa." Itse Lars-Mikael ei yrityksistään huolimatta pysty vastaamaan vaimonsa odotuksiin, ja pettymykset ajavat puolisot yhä kauemmas toisistaan.

Romaanin erinomainen kansikuva minkkipariskunnasta kertoo paljon kirjan sisällöstä. Tarhaajat ja minkit ovat toistensa kaltaisia, tiukasti toisiinsa sidoksissa ja toistensa armoilla. Molemmat elävät omissa häkeissään, hyvin tai huonosti, ja juuri siinä on romaanin temaattinen ydin.

Mariannelle minkit ovat kuin vangille vartijat: ne rajaavat liikkumatilan minimiin ja eristävät maailmasta. Kun puoliso viettää kaiken aikansa "varjotaloilla" eli kasvatushäkeillä, minkkiturkki on huono lohduttaja. Äidin paha olo purkautuu ikävästi tyttäreen, jolle isä neuvoo oikeaa suhtautumista: "Sinun pitää käsitellä häntä kuin minkkiä, paksut hanskat kourassa."


PARHAIMMILLAAN Erlandsson on tarhaajiensa arjen kuvaajana. Muutoin varsin  niukkaa ilmaisua käyttävä kirjailija kirjoittaa minkkien elinkaaresta väkevän aistimuksellisesti, jopa groteskisti, ja tarhaajayhteisöstä hän löytää sekä solidaarisuutta että huumoria.

Muutamilla osuvilla yksityiskohdilla tarina laajenee yksityisestä ja yhteisöllisestä yhteiskunnalliseksi. Erlandsson näyttää, miten olennainen tekijä turkistarhaus on seudun hyvinvoinnille. Kun tarhaajilla menee huonosti, koko seudun  hyvinvointi järkkyy.

Tietynlainen sirpaleisuus on romaanissa varmasti harkittu kerrontaratkaisu, ja muutamat temaattisesti irrallisilta vaikuttavat kohtaukset lienee kirjoitettu ajankuvan vahvistamiseksi.

Sitä kuitenkin jäin miettimään, miten tarpeellista oli pönkittää vankkaa pääteemaa muistisairaus- ja hedelmättömyysmotiiveilla, ahdistus ja masennus kun tulevat ilman niitäkin vakuuttavasti perustelluiksi. Paikoin päänvaivaa tuottivat myös ilmeisesti suomennoksesta johtuvat kielelliset hämäryydet.

Kaikkiaan Karin Erlandssonin esikoisteos on kiinnostava lukukokemus: erilainen ja silti yleispätevä, vuoroin pehmeä ja karhea - kuin Mariannen upouusi minkkiturkki Lars-Mikaelin poskea vasten jouluaaton jumalanpalveluksessa.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

7. maaliskuuta 2015


Kävelemällä mielenrauhaan



Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James. Suom. Sari Karhulahti. Gummerus 2015. 333 sivua.

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki. Suom. Hilkka Pekkanen. WSOY 2014. 327 sivua.



Varhain eräänä aamuna 82-vuotias Etta Vogel jättää kirjeen miehelleen Otolle ja lähtee kävelemään Kanadan Saskatchewanista kohti Atlanttia. Etta ilmoittaa haluavansa nähdä meren, mutta on matkantekoon syvempiäkin syitä.

Kanadalaislähtöisen Emma Hooperin vasta ilmestynyt esikoisteos Etta ja Otto ja Russell ja James tuo heti mieleen viime vuonna suomennetun hyvin samantyyppisen karkumatkan, englantilaisen Rachel Joycen esikoisromaanin Harold Fryn odottamaton toivioretki.

Harold Fry, äskettäin eläköitynyt myyntiedustaja, saa yllättäen postia parinkymmenen vuoden takaiselta työtoveriltaan Queenie Hennessyltä. Nainen ilmoittaa olevansa saattohoidossa ja kirjoittavansa hyvästelläkseen.

Harold laatii Queenielle lyhyen kirjeen mutta päättääkin kävellä postilaatikon ohi ja saman tien Englannin eteläkärjestä Queenien luokse Skotlantiin. Hän nimittäin uskoo, että kävelemällä hän pystyy pelastamaan Queenien.

Tietysti Haroldilla on myös henkilökohtaiset syynsä pitkään vaellukseen. Etan tavoin hänelläkin on painolastinaan purkamattomia traumoja ja kätkettyjä tunteita. Kyse ei kuitenkaan ole salatusta rakkaussuhteesta vaan pikemminkin hellyydestä ja Haroldin mieltä kalvavasta monenlaisesta syyllisyydestä.


RACHEL JOYCEN päähenkilön Haroldin leimallisin piirre on kiltteys eli pelkuruus, jota hänen vaimonsa Maureen on aina osannut hyvin pönkittää. Kun passiivinen Harold vihdoin uskaltaa irrottautua apeasta ja yksitoikkoisesta elämästään ja ryhtyä hänet itsensäkin yllättäviin tekoihin, hän ravistaa hereille myös ilottoman vaimonsa.

Patikoidessaan surkeilla purjehduskengillään kohti pohjoista Harold patikoi oikeastaan itseensä ja ympärillään uudesti syntyvään maailmaan. Kohdatessaan yhä uusia arjen ihmeitä ja tutustuessaan mitä erikoisimpiin ihmiskohtaloihin hän alkaa ymmärtää pienten asioiden tärkeyden ja löytää itsestään uskomattomia voimavaroja. Samalla hidas eteneminen pakottaa hänet käymään läpi muistoja, joihin hänellä ei ole ollut aiemmin rohkeutta tarttua.

Myös kotona odottava Maureen joutuu tekemään matkaa itseensä ja epätoivoisiin kuvitelmiinsa. On pakko ihastella, miten hienosti Rachel Joyce on ratkaissut avioparia kohdanneen tragedian vähittäisen raottumisen ja lopullisen paljastumisen. Uskaltauduttuaan vihdoin kasvotuksin surureunaisten muistojensa kanssa Harold tuntee niin suurta huojennusta, että alkaa pelätä niiden kadottamista.


EMMA HOOPERIN Otolle vaimon lähtö tulee yhtä yllättäen kuin Haroldin katoaminen Maureenille. Kumpikaan lähtijöistä ei lähde kuitenkaan vihassa. Etta lohduttaa Ottoa: "Älä ole huolissasi. Yritän muistaa tulla takaisin."

Niinpä Otto jää odottelemaan ja opettelee yksinolon lisäksi leipomaan ja taiteilemaan. Naapuritilaa yksinään asuttava Russell saa pian taas tuttuun tapaan Etan resepteillä leivottuja lämpimäisiä, ja ennen pitkää Oton ja Etan piha alkaa täyttyä uuden itetaiteilijan paperimassaeläimistä.

Mutta toisin kuin Joycella Hooperin romaanissa on kyse selvästä kolmiodraamasta. Ei aikaakaan, kun Russell hermostuu Etan odotteluun ja lähtee huolissaan sananmukaisesti hänen jäjilleen. Alkaa kolmen lapsuuden- ja nuoruudenystävän ja naapuruksina vanhenneen ihmisen matkanteko taaksepäin ja kohti nuoruudessa tehtyjä kipeitä valintoja.

Menikö kaikki niin kuin piti? Talloiko velvollisuus rakkauden? Sekoittiko sota suhteet?

Kirjailija jättää rivien väliin runsaasti mietittävää. Etan ja Oton kirjeenvaihdolla on romaanissa tärkeä tehtävä, niin sotakirjeillä Oton taistellessa vapaaehtoisena Euroopassa kuin keittiön pöydälle kertyvillä kirjeillä Etan vaeltaessa teillä tietymättömillä.

Salaperäisyyttä ylläpitää myös Etan vaelluskumppani, puhuva kojootti James. Sen nimittäin voi tulkita monella tapaa, varsinkin kun väsymyksen lisäksi myös dementia tekee tepposiaan Etan aivoissa.

Hooperin romaanin yksinkertainen ja lämmin dialogi on aluksi kuin Nalle Puhista, mutta vähitellen romaanin sävy tummenee, vaikka kirjailija pitääkin huolen myös hyväntahtoisen huumorin säilymisestä. Kun Haroldin matka taittuu keskellä kansanliikettä usein satiirinkin keinoin, Etan vaatimattomamman vaelluksen aiheuttama mediamylläkkä selfie-intoilijoineen on lähinnä hupaisaa.

Hooperin ja Joycen romaanien keskinäinen arvottaminen on mahdoton tehtävä. Molemmat tarjoavat taitavasti jännittävää myötäelämistä ja elämänkokemuksellista arkiviisautta - omalla tavallaan. Kannattaa siis astua sekä Harold Fryn purjehduskenkiin että Etta Vogelin urheilutossuihin ja ottaa askel ja sitten toinen...

tiistai 3. maaliskuuta 2015

3. maaliskuuta 2015


Merete Mazzarellan kanssa hirviön pauloissa



Merete Mazzarella: Sielun pimeä puoli - Mary Shelley ja Frankenstein (Själens nattsida). Suom. Raija Rintamäki. Tammi 2014. 245 sivua.


"-- en ole ikinä ollut vähääkään kiinnostunut hirviöistä, saati sitten koettanut perehtyä niihin - en ennen kuin eräänä kauniina päivänä jouduin Frankensteinin hirviön pauloihin."

Tähän tapaan aloittelee Merete Mazzarella uusinta kirjaansa Sielun pimeä puoli. Itse voisin sanoa aivan samoin. Ja Mazzarellan tavoin minuakin alkoi kiehtoa erityisesti Frankenstein-romaanin kirjoittaja Mary Shelley.

Miten ihmeessä 19-vuotias nainen keksii melkein kaksisataa vuotta sitten ruveta kirjoittamaan romaania tiedemiehestä, jonka ihmiskokeen tulos on edelleen mitä elinvoimaisin myyttinen hahmo, ja samalla romaania, jonka kysymykset tieteen keksintöjen vaaroista ovat edelleen mitä ajankohtaisimpia?


MAZZARELLA aloittaa tutkimusretkensä Mary Shelleyn (1797-1851) värikkäistä elämänvaiheista.

Kun isä oli anarkismin edelläkävijä ja äiti feminismin uranuurtaja, Maryn kasvuympäristö ei arvatenkaan ollut ihan tavanomainen. Mutta äidistään heti synnyttyään orvoksi jäänyt tyttö osasi kyllä itsekin tehdä elämästään myrskyisen, sillä tavattuaan naimisissa olevan runoilijan Percy Bysshe Shelleyn tuolloin 16-vuotias Mary oli tuota pikaa pakenemassa rakastettunsa kanssa ulkomaille.

Idea Frankenstein-romaanista syntyi Genevejärven rannalla 1816 toisen kuuluisan ja pahamaineisen runoilijan lordi Byronin ympärille kokoontuneen seurueen innostamana. Eräänä iltana kauhuromantiikalla itseään viihdyttävät jäsenet päättivät kirjoittaa kukin oman kummitusjuttunsa, ja muutamaa iltaa myöhemmin Mary sai itselleen aiheen näkemästään karmeasta valveunesta.

Frankenstein: uusi Prometheus ilmestyi useiden hylkäysten jälkeen anonyymisti ja pienenä painoksena 1818, mutta pian siitä tehtiin teatteriversioita, joilta ei katsojia puuttunut.


EI HAITTAA, vaikka Mary Shelleyn romaani olisi jäänyt lukematta ja mielessä olisivat vain siitä tehdyt elokuvaversiot. Mazzarella tarjoaa kyllä romaanista tarpeeksi tietoa sitä eritellessään. Samalla ymmärtää, miten paljon elokuvat karsivat ja vääristävät alkuperäisen tarinan aineksia.

Elokuvaversiot näyttävät tiedemies Frankensteinin luomuksen ulkopuolelta, kauhua ja iljetystä herättävänä hirviönä. Romaani sen sijaan puhuu Olennosta ja tarjoaa lukijoille kaksoisperspektiivin: romaanihenkilöiden silmissä pelkästään kammattova Olento alkaa muuttua ihmismäiseksi, kun hänen annetaan kertoa itse itsestään.

Silloin hänet voikin Mazzarellan tavoin nähdä isäänsä kohti kurottavana ja julmasti torjuttuna lapsena, joka luojansa hylkäämänä etsii epätoivoisesti yhteyttä muihin, kunnes alkaa itsekin pitää itseään hirviönä. Mazzarella kertoo Percy Shelleyn selittäneen vaimonsa romaanin sanomaa: "Jos ihmistä kohtelee huonosti, hänestä tulee paha."

Mazzarella liittää Frankensteinin ja Olennon myös sittemmin runsaasti hyödynnettyyn kaksoisolentoteemaan ja Freudiin. Mazzarellan mukaan Mary ymmärsi jo paljon ennen Freudia, että sielulla on pimeä puolensa, jonka tiedostamattomuus voi koitua tuhoisaksi. Frankenstein ei suostu näkemään pyrkimyksissään mitään arvelluttavaa ja hylkää armotta epäonnistuneen luomuksensa eli käyttäytyy itse kuin hirviö.


KIINNOSTAVINTA Mazzarellan tutkimuksessa on kuitenkin se, miten paljon hän löytää yhtenevyyksiä Frankenstein-romaanin ja Maryn elämän ja ajatusten väliltä. Mazzarella osoittaa vakuuttavasti, miten romaanin teemat - hyvä ja huono vanhemmuus, uhrautuminen ja itsekeskeisyys, lojaalius ja petos - olivat kirjoittajankin elämässä jatkuvasti toistuneita ristiriitoja.

Percy Shelley halusi mitä ilmeisimmin olla "uusi Prometheus", ihmiskunnan hyväntekijä ja edistyksen airut. Ihanteeseen pääseminen edellytti elämää sukulaissielujen yhteisössä ja kaikenlaisista sidonnaisuuksista vapautumista. Shelleyn pariskunnan vaiheita lukiessa mieleen nousee väistämättä 1960-luvun hippikulttuuri.

Naisille ja lapsille tuo elämänkokeilu oli kuitenkin monella tavalla raskas. Shelleyn ja Byronin frankensteinilaiset visiot ja narsistinen kaikkivoipaisuus jyräsivät sokeasti alleen heidän lähimpiensä toiveet ja tarpeet. Kun lisäksi ottaa huomioon, millaisen määrän läheistensä kuolemia Mary Shelley kohtasi elämänsä aikana, tuntuu ihmeelliseltä, että hänen psyykensä sen kaiken kesti.

Mazzarella arvelee, että Olentoon Mary kirjoitti paljon itseään, kärsimäänsä vääryyttä ja tuntemaansa syylisyyttä. Hänhän oli mielestään virhe syntymästään saakka: väärää sukupuolta ja äitinsä hengen riistäjä. Shelleyn mukaan lähtiessään hän joutui isänsä kieltämäksi ja aiheutti osaltaan Shelleyn vaimon ja oman sisarensa kuoleman. Lapsistaan hän sai pysymään hengissä vain yhden, ja mustasukkaisuudestaankin hän tunsi häpeää.

Mazzarellan kirjaa lukiessa tulee ajatelleeksi, että ehkä juuri Frankenstein-romaani pelasti Maryn. Se auttoi häntä tutkimaan niitä sielunsa pimentoja, joita hänen oli mahdoton tuoda päivänvaloon.

Merete Mazzarellan kiinnostava, antoisa ja lukijaystävällinen tutkimusmatka Mary Shelleyn maailmaan osoittaa hienosti, mitä annettavaa kirjoilla ja kirjallisuudentutkimuksella on tänäkin päivänä ihmisyyttä ja inhimillisyyttä koskevissa keskusteluissa.