Kirjareppu

  Menetetyn lapsuuden päättymätön läsnäolo   Vigdis Hjorth: Toisto (Gjentakelsen, 2023). Suom. Katriina Huttunen. S&S 2024. 160 s. Se minkä haluat unohtaa palaa luoksesi, vainoaa sinua niin elävästi että tuntuu kuin kokisit sen uudestaan, ja tunteesi ovat yhtä pakahduttavia ja hallitsemattomia kuin ne alkuperäisetkin, niin että luulet menehtyväsi niiden alle, ja siksi yrität vastustella paluuta, haraat sitä vastaan, mutta et pysty estämään sitä etkä suojautumaan kivulta joka sitä seuraa, ja siksi sinun on elettävä se uudestaan. Norjalaisen Vigdis Hjorthin  (s. 1959) pienoisromaani  Toisto on jo kolmas teos, jossa kirjailija kirjoittaa lapsuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Aiheen käsittely alkoi Perintötekijöissä  (suom. 2019) ja jatkui romaanissa  Onko äiti kuollut  (suom. 2021). Miksi kirjailija yhä uudelleen tarttuu samaan aiheeseen? Jatkuessaan alun sitaatti kertoo, että kun elää kipunsa uudelleen, se hellittää. Kipuilija löytää taas toimintakykynsä. Lisäksi asian kertaami

  "Älä takerru minuun!" Joel Haahtela: Marijan rakkaus. Otava 2024. 192 s. Tunnistin naisen jo kaukaa. Emme olleet nähneet toisiamme kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Hän seisoi Triesten asemalaiturilla ja odotti yöjunaa. Joel Haahtelan (s. 1972) uuden romaanin Marijan rakkaus  avauslause on niin tehokas, että se jää välittömästi mieleen, ja koko kolmen virkkeen alkujakso antaa heti kaiken tarpeellisen tiedon romaanin lähtöasetelmasta. Kertoja on viisissäkymmenissä oleva suomalainen kirjailija, jolla on nuoruutensa Prahan-matkalla ollut lyhyt rakkaussuhde serbialaisen Marijan kanssa. Marija kuitenkin katosi hotellista oudosti eikä sen koommin antanut itsestään minkäänlaista tietoa. Kun kertoja ja Marija osuvat Triestessä yllättäen samaan Rooman-junaan, on vihdoin tilaisuus selvittää Marijan katoamisen mysteeri. Haahtelalle tyypilliset kaipauksen ja etsimisen teemat jatkuvat. Vaikka juonellinen fokus on Marijan katoamisen syissä, varsinaisesti on kyse kertojan itsetutkiskelusta

  Lupa lumoutua, halu järkyttyä  Rita Felski: Kirjallisuuden hyödyllisyys (Uses of Literature, 2008). Suom. Jyrki Vainonen. Vastapaino 2024. 222 s. Kirjallisuuden hyödyllisyys ei vaikuta erityisen houkuttelevalta kirjan nimeltä, eikä Virginian yliopiston professorina työskentelevän  Rita Felskin  teoksen alkuperäinenkään nimi Uses of Literature ole se innostavampi. Kansiensa sisällä kirja kuitenkin tarjoaa kiinnostavan katsauksen siihen, miten lukijat ja tekstit kohtaavat toisensa. Kirja on kirjoitettu lähinnä kirjallisuuden tutkijoille, mutta sillä on antinsa myös tavalliselle lukijalle. Kirjoittaja lähtee jo liikkeelle ajatuksesta, että akateeminen lukutapa suhtautuu liian torjuvasti tavanomaiseen lukemisesta nauttimiseen. Pelätään, että sellainen syö tutkijalle tärkeää kriittistä asennetta. Tiukan vastakkainasettelun Felski kuitenkin torjuu. Hänen tarkoituksenaan on osoittaa, että erilaisilla lukutavoilla on paljon yhteisiä piirteitä, kunhan ne vain tunnistetaan ja tunnustetaan. Se

  Kaksi kaunista pienoisromaania Irlannista  Claire Keegan: Nämä pienet asiat (Small Things Like These, 2021). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2023. 116 s. Claire Keegan: Kasvatti (Foster, 2010). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2024. 83 s. Irlantilainen kirjailija  Claire Keegan  (s. 1968) tuli minulle tutuksi ensin elokuvan kautta.  Keeganin maanmies  Colm Bairéad  on ohjannut hänen  Kasvatti -romaanistaan pääosin iirinkielisen elokuvan nimellä  Hiljainen tyttö. Se  palkittiin  Berliinin elokuvajuhl i lla 2022 ja sai hyvän vastaanoton myös Suomessa. Hauska sattuma oli, että kun innostuneena vastikään suomennetusta Kasvatista tartuin viime vuonna suomeksi ilmestyneeseen  Nämä pienet asiat  -romaaniin, selvisi, että siitäkin on jo elokuva.  Filmin on romaanin alkuperäisellä nimellä ohjannut belgialainen   Tim Mielants,  ja  se esitettiin Berliinin elokuvajuhlilla aivan äskettäin. Ymmärrän hyvin molempien romaanien filmatisoinnin. Tarinat ovat itsessään selkeitä ja etenevät suoraviivaisesti.

  Kun merkitystä on vain vain selviytymisellä ja rakastamisella  Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. 215 s. Olen hereillä. Heräsin siihen, että sierain vihelsi. Minun ei tarvitse valvoa. Kaikki ovat unessa. Voin mennä nukkumaan vaikka heti. Ja kuitenkin olen hereillä. Joel hengittää rauhallisesti, samoin Maria. Vauvan hengitystä en kuule. Silti vauva hengittää. Meillä ei ole mitään hätää. Ei mitään hätää, ja aina hieman hätää. Harry Salmenniemi  (s. 1983) jatkaa autofiktion hengessä myös toisessa romaanissaan Sydänhämärä. Romaani kertoo pienen perheen elämää rajusti ravistelevasta vuodenvaihteesta niin intensiivisesti ja tunteisiin käyvästi, että sen kertojan hätä ja huoli tarttuvat lukijaankin. Perheessä odotetaan piakkoin tapahtuvaa toisen lapsen syntymää, kun kaksi- ja puolivuotias esikoinen Joel sairastuu diabetekseen ja joutuu sairaalaan. Vanhemmat ovat äkkiä aivan uudessa tilanteessa. Isä asettuu sairaalaan poikansa kanssa, että äiti voisi hiukan levätä, mutta kohta äit

  Riisivanukas ja totuuden hetki  Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa (Bröd och mjölk, 2022). Suom. Laura Kulmala. Gummerus 2024. 267 s. Ruskistunut pinta oli kuin ohut nahka pehmeän sisuksen päällä. Se halkesi, kun työnsin veitsen vanukkaaseen. Leikkasin ensin tyttärelleni ja sitten itselleni. Nappasin haarukallani oitis pikku palasen ja työnsin sen suuhuni. Tyttäreni katseli minua, kun aloin syödä, ja tunsin riisivanukkaan haalean lämmön leviävän sisälleni. Karolina Ramqvistin (s. 1976) muistelmateoksen Leipää ja maitoa  minäkertoja asuu tyttärensä kanssa kahden. Tytär on päiväkodissa, ja kertoja on päättänyt valmistaa hänelle isovanhempiensa herkkuruokaa riisivanukasta. Kertoja kuvittelee, miten ihastunut tytär on yllätyksestä, mutta kun tyttö ei suostu edes maistamaan vanukasta, äiti menettää malttinsa ja ruokailusta tuleekin katastrofi.    Samantyyppisiä kohtauksia on varmasti näytelty jokaisessa lapsiperheessä. Ramqvistin muistelmassa kuvattu tapahtuma on kuitenkin käänteentekevä