José Eduardo Agualusa: Yleinen unohdusteoria

 

Tapahtui Angolan itsenäistyessä... 

José Eduardo Agualusa: Yleinen unohdusteoria (Teoria geral do esquecimento, 2012). Suom. Arto Rintala. Aporia 2024. 187 s.

Jos minulla olisi vielä tilaa, ja hiiltä, ja käyttökelpoisia / seiniä, voisin kirjoittaa yleisen unohdusteorian. // Huomaan muuttaneeni koko asunnon valtaisaksi / kirjaksi. Kun viimeinenkin kirjaston kirja on poltettu, / kun minä itse olen kuollut, vain ääneni jää. // Näissä huoneissa kaikki seinät puhuvat minun suullani.

Tietoni Angolan historiasta ja kirjallisuudesta olivat olemattomia, ennen kuin sain käsiini angolalaisen, nykyisin Mosambikissa asuvan José Eduardo Agualusan (s.1960) romaanin Yleinen unohdusteoria. Arto Rintalan portugalista suomentama teos on sivumäärältään vaatimaton, mutta siihen mahtuu hämmästyttävä määrä tapahtumia ja ihmiskohtaloita.

Alkusanoissa kerrotaan romaanin päähenkilön olevan vuonna 2010 85-vuotiaana kuollut portugalilainen Ludovica Fernandes Manon ja tarinan perustuvan hänen henkilökohtaisiin teksteihinsä ja piirroksiinsa. Niistä kirjailija on rekonstruoinut taiteilijan vapaudella todella erikoisen elämäntarinan ja samalla kappaleen Angolan sekasortoista ja veristä itsenäistymishistoriaa.

Saattaa kuitenkin olla aiheellista ottaa ennakkoonkin hiukan selvää Angolasta, ennen kuin sukeltaa Ludovican eli Ludon vaiheisiin ja hänen elämäänsä kietoutuvien ihmisten kirjavaan joukkoon. Myös keskittymistä Yleinen unohdusteoria kieltämättä vaatii.

ROMAANI ALKAA LUANDASTA 1975. Sisarensa Odeten hoivissa elänyt Ludo joutuu jättämään Portugalin ja muuttamaan Angolan pääkaupunkiin, kun sisar avioituu angolalaisen kaivosinsinöörin Orlandon kanssa. Hetki on huono. Satoja vuosia Portugalin hallinnassa ollut Angola on vihdoin itsenäistynyt mutta pitkään kestävän sisällissodan kynnyksellä. 

Vallasta ja maaperän rikkauksista - öljystä ja timanteista - kamppailevat kolme merkittäväksi noussutta vastarintataistelijoiden ryhmää, ja kun konfliktissa ovat mukana vielä Neuvostoliitto, Kuuba, Yhdysvallat, Zaire ja Etelä-Afrikan apartheid-hallitus, tilanne on äärimmäisen mutkikas.

Entiset vallanpitäjät hankkiutuvat kiireen kaupalla pois maasta. Orlandolla on syynsä viivytellä lähtöä, ja niinpä hän ja Odete eräänä iltana katoavat koskaan löytymättä.

Lapsesta asti jonkinlaista agorafobiaa sairastanut Ludo on täysin omillaan luksusasunnossa Kadehdittujen Talon ylimmässä kerroksessa. Siitä alkaa hänen lähes kolmekymmentä vuotta eli koko Angolan konfliktin ajan kestänyt ulkomaailmasta eristäytymisensä ja fyysinen ja psyykkinen selviytymistaistelunsa.

Onko selviytyminen ylipäänsä mahdollista? Onko romaani puhdasta fiktiota, kuten Agualusa alkusanoissaan tähdentää? Ainakin kirjailija pyrkii monella tavalla todistamaan, kuinka tämän viisikymppisen, vanhenevan naisen fyysinen hengissä pysyttely oli kuin olikin mahdollista. Siinä yksi Yleisen unohdusteorian ulkoisen juonen jännittävistä tasoista.

VÄHINTÄÄN YHTÄ MIELENKIINTOISTA seurattavaa on Ludon psyykkinen ja sosiaalinen pärjääminen. Sellaiseen pystyy ainoastaan todella kekseliäs, sitkeä ja peloton nainen.

Yleinen unohdusteoria on eräänlainen robinsonadi, mutta muutakin. Agualusa hyödyntää näkyvästi myös rikosfiktion aineksia. Varastettujen ja kätkettyjen timanttien perässä liikkuu monenlaista saalistajaa, eikä Ludo selviä asuntoonsa pyrkivistä roistoista ilman asetta ja jopa murhaa. Tilanne rauhoittuu, kun hän keksii muurata oven edustan kokonaan umpeen ja talon tyhjentyneet huoneistot alkavat täyttyä maan alkuperäisväestöstä.

Ihan vailla tietoa ulkomaailmasta Ludo ei sentään joudu elämään. Radio tarjoaa uutisiaan, niin kauan kuin riittää sähköä, ja ikkunoista ja kattoterassilta hän tekee satunnaisia havaintojaan talon ja kadun tapahtumista. Neljän aikaan aamulla nousin terassille. Yö nieli tähtiä kuin kaivo. // Näin avolava-auton ajavan ohitse ja se oli lastattu / täyteen ruumiita.

Pitkään Ludon ainoa ystävä eristyksissä on albiino saksanpaimenkoira Haamu, mutta oma hyötynsä tai hupinsa hänellä on muutamasta muustakin eläimestä, kuten tanssivasta virtahevosta, kirjekyyhkystä ja hänen Che Guevaraksi ristimästään apinasta.

Ehkä Ludon pelastumisen kannalta ratkaisevimpia tekijöitä ovat kuitenkin hänen  tutustumisensa seitsenvuotiaaseen pikkuvarkaaseen Sabaluun ja rakkautensa kirjoihin ja kirjoittamiseen.

VÄVYN LAAJA JA TASOKAS KIRJASTO on tärkeä ajankulu ja henkireikä yksinäiselle naiselle. Kun kaikki muu poltettava loppuu, Ludon yksityiset kirjaroviot saavat toimia myös lämmön lähteinä. Helppoa kirjojen tuhoaminen ei niitä rakastavalle kuitenkaan ole. Kirjojen palaessa Ludo tuntee myös vapautensa hiipuvan.

Aivan kuin hän olisi tuikannut planeetan tuleen. Poltettuaan Jorge Amadon hän ei enää palaisi Ilhéusiin tai Sao Salvadoriin. Poltettuaan Joycen Ulyssiksen hän menetti Dublinin [ja] Tres Tristes Tigresin mukana paloi vanha Havanna. Ainoaksi lohduksi jää enää oma kirjoittaminen.

Kirjoittamalla Ludo ilmaisee itseään ja dokumentoi ympäristönsä tapahtumia eli kommunikoi mahdollisuuksiensa mukaan. Kun vihkot ja kynät loppuvat, on siirryttävä kirjoittamaan hiilellä seiniin ja ruvettava säästelemään myös kieltä, leikkaamaan adverbeja ja pronomineja. 

Kirjallisuus ja kieli saavat romaanissa runsaasti huomiota. Mieleeni nousivat monesti Latinalaisen Amerikan kirjailijat ja maaginen realismi. Toisaalta Agualusan rohkeus ja taito sekoittaa vallattomasti eri tyylilajeja ja siirtyä vaivatta vaikkapa lyyrisestä ilmaisusta banaaliin arkipuheeseen virkistää omaperäisyydellään.

En voi kun ihastella kirjailijan kykyä yhdistää koomista ja traagista, kun ärisevä äijäporukka istuu pelaamassa korttia vanhassa juottolassa ja toteaa olevansa kreikkalaisen tragedian kuoro. Kansallinen omatunto. Sitä me olemme. Kommentoimme varjoista murhenäytelmän kulkua. Huudamme varoitusta, jota kukaan ei ota todesta.

PERINTEINEN KERRONTA SAA KYYTIÄ myös romaanin rakentelussa. Lyhyehköt luvut vaikuttavat aluksi irrallisilta ja sattumanvaraisilta. Lopulta kaikki henkilöt vaihtuvine identiteetteineen ja tapahtumat erilaisine näkökulmavaihdoksineen nivoutuvat kuitenkin niin ehjäksi tarinaksi, että romaanin päätös saattaa vaikuttaa jopa kaavamaiselta.

En tiedä, miten ja miksi kirjailija on päätynyt kerronnallisiin ratkaisuihinsa, mutta minusta ne toimivat hyvin. Sisällissota on aiheena siinä määrin rankka, että sen karmeuksista lukee mielellään vain välähdyksinä. Ludo katselee kadun tapahtumia ylhäältä kuin jokin myyttinen olento, ja hänen näkönsä samentuminen kertoo minulle tilanteen sotkuisuudesta.

Romaanin ihmiskohtalot  ovat yksi toisensa jälkeen tuurista kiinni. Pääasiassa miehiä olevat sivuhenkilöt, rikolliset, sotilaat ja pikkupäälliköt, turvautuvat jatkuvasti väkivaltaan mutta ovat absurdeja. Henkilötarinoista heijastuu sekä maassa vallitseva kaaos että ihmisen sitkeä halu pysytellä hengissä keinolla millä tahansa.

Monet kääntävät takkiaan tilanteen mukaan. Ludossa tapahtuu selkeää yhteiskunnallista heräämistä.

Ludon hankkiutuessa peloissaan eristyksiin hänen rasistiset käsitykset ovat ymmärrettävästi vielä voimissaan, mutta kun omat ruokavarastot hupenevat, mustien laittamat sotkut alkavat tuoksua hyviltä, ja kriisitilanteissa valkoinen erakkonainen saa parhaimmat ideansa seuraamalla afrikkalaisten naapureidensa elämäntapaa.

HISTORIAN LISÄKSI YLEINEN UNOHDUSTEORIA tarjoaa tietoa Angolan kulttuurista ja luonnosta.

Pääsen tutustumaan mm. mucubaleihin eli paimentolaisheimoon, jonka tanssirituaalista maalattua, vävyn hankkimaa akvarellia Ludo pitää ensin kammottavana: lauma villejä, jotka juhlivat - mitä lienee ilouutista tai hyvää ennettä.  Yksinäisyydessään nainen alkaa kuitenkin kiintyä maalauksen elegantteihin hahmoihin, ja taulun kohtalosta kertoessaan kirjailija pääsee esittelemään jälleen kerran taianomaisia tarinointitaitojaan ja sitä myöten käsiksi mucubalien elämäntapaan ja järkyttävään kohteluun.

Romaanin lempeä loppuratkaisu on kieltämättä satumainen. Mielestäni se kuitenkin sopii José Eduardo Agualusan historiaa ja myyttejä yhdistelevään kerrontaan. Kyse lienee myös siitä, että afrikkalaisessa kulttuurissa hyvä tarina on uskottavuutta tärkeämpi? 

Maailma on tuonkin seinän takana. Voisiko siihen tehdä reiän? miettivät Ludo ja Sabalu romaanin loppupuolella. He tarvitsevat konkreettia hakkua, mutta vähintään yhtä tehokas työkalu laajentaa maailmankuvaansa on Yleinen unohdusteoria. Kannattaa kokeilla.

PS. José Eduardo Agualusalta on aiemmin suomennettu pienoisromaani Menneisyyden myyjä (suom. Pirkko Valkama, Kampus Kustannus, 2015).