Svetlana Aleksijevits: Sinkkipojat

"Erikoisoperaatio" Afganistanissa 

Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat (Tsinkovyje maltšiki, 1991). Suom. Pauli Tapio. Tammi 2023. 431 s.

Valkovenäläisen, nykyään Berliinissä asuvan nobelistin Svetlana Aleksijevitšin (s. Ukrainassa 1948) romaani Sinkkipojat on niin rajua luettavaa, että iltamyöhäiseen en sitä suosittele. Pakolliseksi kyllä.

Aleksijevitš on kirjoittanut sodasta kaunistelematta ennenkin mm. romaanissa Sodalla ei ole naisen kasvoja (uusi laajennettu laitos ja suomennos 2017), mutta lukemisen tuskallisuus tuplaantuu, kun Sinkkipoikien sota eli Neuvostoliiton Afganistanissa vuosina 1979-1989 käymä "matalan intensiteetin konflikti" vertautuu jatkuvasti Ukrainassa paraikaa suoritettavaan "sotilaalliseen erikoisoperaatioon".

TOIMITTAJAKSI KOULUTTAUTUNEEN Aleksijevitšin ns. yhteisöromaanit on kaikki tehty samalla tekniikalla. Myös romaaninsa Tšernobylista nousee rukous (suom. 2000) ja Neuvostoihmisen loppu (suom. 2018) kirjailija on rakentanut äänittämistään dokumenteista suuren kuoron malliin. Sinkkipojissa kirjailija itse luonnehtii kirjoittamistapaansa:

Kirjat, joita kirjoitan, ovat samanaikaisesti sekä dokumentteja että ajankuviani. En kerää yksityiskohtia ja tunteita pelkästään ihmiselämästä vaan ajan hengestä kokonaisuudessaan, sen olemuksesta ja sen äänistä. En keksi tai sepitä mitään vaan koostan kirjani puhtaasta todellisuudesta. Dokumentti on sitä, mitä minulle kerrotaan, mutta dokumentti sisältää osittain myös minut taiteilijana, minun maailmankuvani ja tuntoni.

Aleksijevitš ei keksi eikä kuvittele. Hän kuuntelee, tarkkailee, valikoi, järjestelee ja rakentaa, mutta kaikkea sitä ohjaavat tunteet ja pienen ihmisen pienten tapahtumien tallentamisen halu ja sitä kautta syntyvän kokonaiskuvan hahmottaminen.

Kirjailija tunnustaa: Kirjasta toiseen minä teen epätoivoisesti yhtä ja samaa työtä: kutistan historiaa ihmisen kokoiseksi.

AFGANISTANIN DEMOKRAATTISEEN TASAVALTAAN lähti "täyttämään kansainvälistä velvollisuuttaan" yhteensä yli puoli miljoonaa neuvostosotilasta. Henkensä heistä menetti vähintään yli viisitoistatuhatta, ja satoja jäi kadoksiin. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että afganistanilaisia kuoli sodan aikana pitkälti toista miljoonaa, ja kuusi miljoona ihmistä joutui pakosalle. 

Valtaosa Sinkkipoikien haastateltavista on nuoria miehiä, jotka selvisivät sodasta kotiin kuka mitenkin vammautuneena. Suuri määrä on myös kaatuneita poikiaan surevia äitejä. Vaimoja ja sotaan osallistuneita naisia on vähemmän, mutta jokaisen ääni on Aleksijevitšin moniäänisessä romaanissa tärkeä. Kirjailija, kuoron johtaja, pysyy ääneti.

Vaikka haastateltavien joukossa on paljon niitäkin, jotka itse tahtoivat lähteä sotaan, monille Afganistaniin joutuminen tuli täytenä yllätyksenä. Valtaosa haastateltavista pettyi heti, kun pääsi perille. Kaikki oli toisin, kuin oli luvattu tai itse kuvitellut.

Vastassa ei ollutkaan auttajiaan iloisesti tervehtiviä ihmisjoukkoja, vaan vuorilla väijyviä "aaveita" ja kišlakeissaan asustavia arvaamattomia, vihamielisiä paikallisia, joista ei koskaan tiennyt, mitä he olivat edellisyönä tehneet tai suunnittelivat seuraavaksi tekevänsä. Tuttu upseeri, joka vasta oli ollut sairaalassa, tapettiin... Kaksi teltallista sotilaita viilleltiin kuoliaiksi... Yhdessä toisessa paikassa oli myrkytetty vesi... 

Ja ikään kuin hirvittävässä helteessä, surkeissa varusteissa, sairauksissa ja alituisessa kuolemanvaarassa ei olisi tarpeeksi, yleistä huvia omien joukossa oli alempien tolkuton simputtaminen. Ei siis ihme, että hasis, marihuana, sprii ja mitä nyt milloinkin oli saatavilla, tekivät kauppansa. Mitä väliä, kun huomenna voin olla jalaton, sokea, hullu tai kuollut.

HAASTATELTAVIEN KERTOMUKSET haavoittuneiden ja kuolleiden silpoutuneista ruumiista ovat kauhistuttavaa luettavaa, vaikka Aleksijevitš pyrkii ihan toisaalle. Sinkkipojat on väkivallattomuuden asialla ja taistelee vimmatusti sotaa ja sen ihannointia vastaan.

Kuolleita poikiaan itkevien äitien murhe kuuluu kovaa ja vetoavana. Haastatteluissa järkyttää mm. se, miten tunteettomasti kaatuneiden ruumiit toimitetaan heidän äideillensä ja miten uskollisesti äidit poikiensa hautoja vaalivat. Lisää tuskaa vammautuneille palaajille ja sureville äideille tuotti se, miten sotaan ruvettiin suhtautumaan sen pitkittyessä ja lopulta päätyttyä.

Jo sodan aikana sinkkiarkut ja haavoittuneet pyrittiin pitämään salassa, omat sotilaathan olivat julkisesti voittamattomia, mutta Gorbatšovin noustua valtaan 1985 Afganistanin miehitys alettiin tunnustaa virheeksi, josta oli päästävä eroon ja vaiettava.

Kun suuren isänmaallisen sodan hengessä kasvatetut ja Afganistanissa terveytensä tai henkensä menettäneet sankarit muuttuivatkin hylkiöiksi, "poliittisen laskuvirheen uhreiksi", se oli jo liikaa. En halua kuulla mistään poliittisesta virheestä! En halua tietää! Jos se oli virhe, niin antakaa minulle jalat takaisin...

Aleksijevitšin kertomatekniikan teho on siinä, että lukija  kuuntelee haastateltavia kuin olisi itse silmätysten heidän kanssaan. Puhujat kertovat vaiheistaan ja näyttävät tunteensa suoraan minulle, ja riveiltä ja rivien välistä luen, millaiset aatteet, arvot, asenteet ja roolit neuvostoihmiseen oli istutettu. Näin me teimme, koska näin meidät on opetettu/pakotettu tekemään.

AIVAN OMA TARINANSA on romaanin loppuun lisätty samalla tekniikalla toteutettu dokumenttikertomus Sinkkipoikia vastaan järjestetystä oikeudenkäynnistä ja siihen liittyneistä reaktioista. 

Kohta romaanin ilmestymisen jälkeen kirjailijaa nimittäin alettiin syyttää Afganistanissa toimineiden sotilaiden kunnian ja maineen loukkaamisista ja vilpillisestä ja vääristellystä tiedonkeruusta ja -käytöstä. Siitä, mitkä tahot Minskin oikeudenkäynnin taustalla olivat, voi jokainen lukija tehdä omat päätelmänsä, mutta niin absurdia luettavaa syytteet ja jutun käsittely tarjoavat, että oikeusvaltiossa elävän on niitä mahdoton käsittää.

Samalla oikeuskäsittely paljastaa, miten räikeästi totalitaarisessa järjestelmässä pyritään nujertamaan toisinajattelu, sananvapaus ja taiteellinen vapaus ja miten vaikea niitä on puolustaa järkipuheella. On karmivaa lukea kirjailijan viimeisessä oikeudenistunnossa pitämää puheenvuoroa ja todeta, kuinka menneisyyden toistaminen vain jatkuu ja jatkuu...

-- meillä ei ole kokemusta itsetutkiskelusta, sisäänpäin katsomisesta... Vastauksen löytämisestä itse... On helpompi juosta kadulle heiluttamaan samoja vanhoja punalippuja. Emme osaa elää ilman vihaa. Emme ole vielä oppineet sitä.

Svetlana Aleksijevitš. Kuva: Margarita Kabakova