Maria Turtschaninoff: Suomaa

 

Näin meistä tuli juurettomia 

 

Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord, 2022). Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi 2022. 371 s.

Muuan sotamies valtakunnan länsiosasta oli palkaksi uskollisesta palveluksestaan päässyt kruunun torppariksi. Hän purjehti meren yli vastaperustettuun Kokkolan kaupunkiin, vaelsi pitkin joenvartta ja tuli pieneen kylään. -- Kaukana pitäjän itäisimmässä kolkassa oli maa, joka oli sotamiehen raivata viljeltäväksi. Hän tiesi, että tupa hänen täytyisi rakentaa itse, mutta se ei häntä haitannut.

Maria Turtschaninoffin (s.1977) ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani, sukutarina Suomaa, alkaa 1600-luvulta ja päättyy meidän päiviimme. Runsaasti lukijoita ja käännösoikeuksia kerännyt romaani ei kuitenkaan ole ihan tavanomainen sukusaaga. 

Yritin aluksi pitää henkilöistä lukua jopa jonkinlaista sukupuuta tehden, kunnes huomasin projektini mahdottomuuden.

Päärooli romaanissa on maatilalla, Nevabackalla. Tilaa asuttavat ja hoitavat ihmiset vaihtuvat ja unohtuvat vuosikymmenten kuluessa, mutta tila pysyy, vaikka lopulta elinkaarensa on silläkin.

Samalla, kun lukee isäntäväen ja palkollisten joukosta poimittuja, toisiinsa löyhästi liittyviä elämäntarinoita, seuraa kuin huomaamattaan, mitä tapahtuu tilan ulkopuolella lähiyhteisössä ja yhteiskunnassa laajemmaltikin. Suomaata lukiessa voi käydä läpi maamme historiaa ihastuttavan ihmisläheisesti ja vaivattomasti.

Ensin muutokset ovat hitaita ja melkein näkymättömiä, mutta vähitellen ne alkavat erottua selvemmin myös siksi, että romaani etenee ripeästi ja aukkoisesti. Ei kaikkea ole tarpeen kertoa; tärkeintä on seurata, mistä tullaan ja mihin ollaan menossa.

NEVABACKAN HISTORIA alkaa sen perustajan Mattsin ja salaperäisen metsänneidon hänelle synnyttämän Henric-pojan elämästä, ja monenmoisia miehiä esiintyy romaanissa senkin jälkeen. Miehiä useammin pääosassa ovat kuitenkin naiset ja tytöt: Estrid, Brita, Ingrid, Kristina, Sofia, Magdalena, Alina, Ottilia, Stina...

Yksi elämän perusasioista on sopivan elämänkumppanin löytäminen. Romaani tarjoaa sekä arkaa rakkautta että katkeria pettymyksiä, kiintymystä, kumppanuutta ja ikuista kaipuuta. Turtschaninoff tavoittaa naistensa mielialat herkästi ja laidasta laitaan, mutta eivät romaanin miehetkään ole tunteettomia. Monesti mietinkin, kuinka samanlaisina ihmiset toiveissaan, tunteissaan ja ihmissuhteissaan pysyvät vuosisadasta toiseen.

Turtschaninoff käy läpi henkilöidensä kohtaloita niin myötäeläen, että heihin on helppo samastua. Erityisen hyvältä tuntuu, kun  tapahtumia seurataan myös lasten näkökulmasta. Esimerkiksi vammaista pikkuveljeään hoitava Ingrid mielikuvitusolentoineen ja vaarinsa hoivissa varttuva "vahinkoeläin" ja "käenpoika" Ottilia jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

Jos kuitenkin joutuisin valitsemaan henkilöistä kiinnostavimman, se olisi Nevabackan orpo renkipoika Ant.

Ahkeroituaan päivät tilan töissä hän piirtelee iltaisin karttoja tutuista ympäristöistä: teistä, kylän tapahtumista, marjapaikoista, säistä, eläinten kulkureiteistä ja metsäpaloista. Niin sympaattinen nuori, lähes puhumaton Ant on, että kun on hänen vuoronsa lähteä sotimaan, en millään hennoisi saattaa häntä kuorma-auton kyytiin.

ELÄMÄ MAATILALLA  on tietysti jatkuvaa työtä ja huolta toimeentulosta. Turtschaninoff kuvaa ihmistensä askareita asiantuntevasti mutta varoo kuormittamasta lukijaa liikaa. Vastoinkäymisiä riittää, kun huonojen säiden ja nälkävuosien lisäksi kylää koettelevat sotimiset ja kulkutaudit. 

Henkilöiden suhtautuminen vaivalla viljeltyihin perintömaihin ja sukupolvelta toiselle siirtyviin rakennuksiin on kuitenkin vain yksi romaanin suurista teemoista. Toinen samanlainen on ihmisten luontosuhteessa tapahtuvat muutokset.

Ymmärrän hyvin, että romaanin ruotsikielinen nimi Arvejord (Perintömaa) on suomennoksessa vaihtunut Suomaaksi. Nevabackan tilasta jonkin matkan päässä sijaitseva puuton Haltianeva on jo fyysisenä ympäristönä vaikuttava, ja ympäröivine metsineen se on mittari ja symboli kaikelle sille, miten ihminen on eri aikoina kohdannut luonnon ja kohdellut sitä. 

Vaatii taitoa ujuttaa henkilöiden elämänkohtaloihin metsäluonnon kaikki mahdolliset uhkat, lahjat ja mahdollisuudet niin hienosti, kuin se Suomaassa tapahtuu, ja tilan töiden ja toimien tapaan kirjailija kuvaa luontoaankin kaikki aistit valppaina. Linnuilla on romaanissa paljon ja vertauskuvallista merkitystä, ja suolla kasvava arvoituksellinen orkidea on romaanin teeman ja rakenteen kannattelijana kerrassaan hieno oivallus. 

MUTTA SUOLLA on myös näkymätöntä elämää. Sillä on omat lakinsa ja haltiansa, joita pitää kohdella kunnioittavasti. Pitkään neva pitää puoliaan tuhoa vastaan, mutta sitä mukaa kun ihmiset hylkäävät vanhat tapansa ja uskomuksensa, sille alkaa käydä huonosti. Luonto menettää maagisuutensa, ja siitä tulee sieluton tutkimuksen ja hyötykäytön kohde.

Samaan tahtiin pirstoutuu myös yhteisö ja hajaantuu pitkin maata ja maailmaa, niin että lopussa ränsistynyt Nevabacka on tyhjillään ja sen omistaja katselee metsäänsä riistakameran välityksellä kotonaan Töölössä. Metsä tulee hänen asuntoonsa.

Kirjailija kuitenkin käsittelee luontoteemaansa nykytilanteessakin hienovaraisesti ja henkilöidensä mielialoja kuunnellen. Entä jos metsää ei hakattaisikaan? Ei edes hoidettaisi? Entä jos ihminen katoaisi. Jos ei enää olisi ihmisiä viljelemässä maata ja kaatamassa puita ja päättämässä. Kaipaisiko tämä paikka meitä?

Helsinkiläistynyt Stina kuvittelee, kuinka Haltianevaa ympäröivät ojat kasvavat umpeen ja vedenpinta nousee ja kaatuneet puut makaavat maassa ja hyönteiset lisääntyvät ja palokärki mässäilee tuulenkaatojen toukilla ja kovakuoriaisilla. - -

ROMAANIN PERUSTEKSTI on niin miellyttävää, että hetken vastustelin, kun kirjailija välillä siirtyy kirje- ja päiväkirjamuotoon. Tekstilajia vaihtamalla päästään kuitenkin paremmin sisälle kirjoittajien maailmaan, ja alun ja lopun proosarunoksi asetellun kehystarinan teho piilee paljolti juuri sen tiiviissä runomuodossa.

Maria Turtschaninoffin Suomaa on romaani, josta jokainen ikään ja sukupuoleen katsomatta voi löytää itseään ja samalla miettiä omaa luontosuhdettaan ja sitä, kenen likkoja tai poikia syntyjään on. 

Maria Turtschaninoff. Kuva: Veikko Somerpuro