W. G. Sebald: Luonnon mukaan




 Löytöretkiä pimeyden ja valon ytimeen 


W. G. Sebald: Luonnon mukaan. Perusruno (Nach der Natur, Ein Elementargedicht, 1988). Suom. Kari Aronpuro. Palladium & Ntamo. 106 s.


Saksalaissyntyisen, Englannissa tutkijan- ja kirjailijanuran tehneen W. G. Sebaldin (1944-2001) jokainen suomennettu teos on tuottanut minulle suurta mielihyvää. Kiinnostava on ollut mm. Sebaldin tapa sekoittaa fiktioonsa dokumentaarista tai ainakin siltä näyttävää aineistoa, niin että teksti vaikuttaa esseemäiseltä silloinkin, kun kyse ei ole kirjailijan varsinaisista esseeteoksista.

Luetuimpia Sebald-suomennoksia lienevät Austerlitz (suom. 2002), Vieraalla maalla (suom. 2004) ja Saturnuksen renkaat (suom. 2010). Kaikki Sebaldin proosateosten suomennokset on tehnyt Outi Suominen.

Mutta Sebald ei ole vain prosaisti. Hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa oli runoelma Nach der Natur. Kun se tänä syksynä viimein ilmestyi suomeksi Luonnon mukaan -nimisenä, olen lukenut sitä innostuneena ja kiitollisena. Sebaldin runouden suomentajaksi on vaikea kuvitella  muuta kuin toista samanhenkistä lyyrikkoa, ja Kari Aronpurossa meillä on juuri sellainen.


TEOS MÄÄRITELLÄÄN otsikkonsa alla perusrunoksi, mutta Luonnon mukaan koostuu oikeastaan kolmesta pitkästä runosikermästä, joilla kaikilla on oma päähenkilönsä. Teoksen rakennetta onkin monesti verrattu kolmiosaisiin kirkkomaalauksiin triptyykkeihin, ja suomennoksen vaikuttava, kuin tähän kirjaan varta vasten maalattu kansikuva - Marra Lampi, Vihreä, 2009 - ohjaa samanlaisiin ajatuksiin.

Mielikuvaa vahvistaa se, että teoksen ensimmäisessä osassa ryhdytään käsittelemään taidemaalari Matthias Grünewaldin (n. 1470-1528) elämää ja maalauksia, joista tunnetuin on Isenheimin luostariin maalattu alttaritaulu. Vaikka kyseessä ei olekaan taidehistoriallinen erittely, koin tarpeelliseksi ja palkitsevaksi hankkiutua kirjan lukemista aloitellessani runoissa mainittujen taideteosten äärelle.

Kun löysin netistä Lindenhardtin alttaritaulun kaikkine detaljeineen, Musée Unterlindenista Isenheimin erikoisen alttarikonstruktion kuvat jokaista hurjaa yksityiskohtaa myöten ja Baselin Kunstmuseumista Kristuksen ristiinnaulitsemisen, Grünewaldin ja Sebaldin sielunmaisemat alkoivat avautua kaikessa koskettavuudessaan. 

Teoksensa toisessa osassa Sebald kulkee 1709-1746 eläneen tutkimusmatkailijan Georg Wilhelm Stellerin seurassa Vitus Beringin johtamalle Kamtšatkan tutkimusretkelle. Osa ei ole yhtä haastavaa luettavaa kuin Grünewaldista kertova, mutta tausta- ja erityisesti karttatiedot toivat siihenkin mukavasti liikkumatilaa.

Sebaldista itsestään kertova päätösjakso poikkeaa edellisistä henkilökohtaisuudellaan. Kirjailijan lukeneisuus on kuitenkin sitä luokkaa, että etsiskelin edelleen tietoja esimerkiksi kanttaiviikosta, munniharpusta ja Sutton Hoon venehaudasta, ja taidehistoriaankin oli syytä kurkistaa uudelleen, tällä kertaa Albrecht Altdorferin öljymaalaukseen Aleksanterin taistelu Issuksessa (1529).


GRÜNEWALDIN ELÄMÄNVAIHEISTA tiedetään varsin vähän. Sebald kertoo hänen surkeasta avioliitostaan juutalaisen Annan kanssa ja heidän 14-vuotiaan poikansa äkillisestä kuolemasta. Jonkinlaista vaihtelua taitelijan elämään toivat ilmeisesti muiden taiteilijoiden tapaamiset ja esimerkiksi vuoden 1502 auringonpimennys, josta Sebald tarjoaa vaikuttavan kuvauksen.

Kiinnostava on Sebaldin tulkinta Grünewaldin nimen taakse kätkeytyvän taidemaalarin Mathis Nithartin henkilöllisyydestä. Jos kyseessä oli tosiaan Grünewaldin mieskumppani eikä taiteilijan alter ego, episodi olisi ollut sentään yksi valoisa vaihe ihmisaran mestarin muutoin kovin ahdistavassa elämässä. 

Elämäntarinaa enemmän Sebald etsii Grünewald-runoissaan kuitenkin itse taiteilijaa - ja itseään. Kirjailija löytää Grünewaldin maalausten mieshahmoista toistuvasti samat kasvonpiirteet: Aina sama / lauhkeus, sama ahdingon taakka, / sama silmien epäsäännöllisyys, / verhoutuu ja viettää yksinäisyyteen.

Maalaukset ovat Sebaldille Grünewaldin taiteen ja häntä ympäröivän todellisuuden kohtaamispaikka ja kertovat luojansa lisäksi koko luomakunnan olemuksesta: tällaisena taiteilija näki maailman ja koki elämänsä. Grünewaldin maalaukset ovat täynnä kärsimystä ja sekasortoa, mutta ne ovat taidetta luonnon mukaan.

Sebald kirjoittaa: - - luonnossa ei vallitse / tasapainoa, vaan se tekee sokeasti häijyn kokeen / toisensa jälkeen kuin mieletön askartelija, joka heti / turmelee sen, minkä juuri on onnistunut luomaan. / Ainoa päämäärä on kokeilla niin pitkälle kuin suinkin, / versota, jatkaa itseään, istuttaa istuttamistaan, / myös meissä ja meidän avullamme ja / ja meidän päässämme syntyneiden koneiden avulla - -.


STELLERIN ELÄMÄKERTA on Grünewaldin elämäntarinaa juonellisempi ja päähenkilönsä vastoinkäymisistä ja traagisesta lopusta huolimatta myös valoisampi. Runoista huokuu katastrofien, kauhun ja kuoleman vastapainoksi seikkailuja kaipaavan nuoren miehen uskallusta ja kunnianhimoisen tutkijan vaivoista piittaamatonta peräänantamattomuutta ja välillä hitunen mustanpuhuvaa huumoriakin.

Matka on teologiasta luopuneelle ja luonnontieteille omistautuneelle Stellerille pakkomielle, joka sekä verottaa että palkitsee. Runoissa vuorottelevat aavemaiset kuvaukset kuukausikaupalla keskellä tyhjyyttä ajelehtivasta, hitaasti lahoavasta laivasta ja sen hupenevasta miehistöstä ja toisaalta intohimoisesta saksalaisesta kasvitieteilijästä, jolle jo kymmentuntinen Alaskan rannikolla on kuin paratiisissa oleskelua:

Häiriintymättä lähestyivät / eläimet Stelleriä, mustat ja punaiset / ketut, myös harakat, närhet ja varikset / kulkivat hänen kanssaan rannan tuntumassa. / Hän eteni / läpinäkyvässä pimeydessä / puiden välissä suorastaan leijuvin askelin / jalan paksuisella sammalpatjalla.

Sebaldin "arkistointimetodi", tapa luetella yksityiskohtia ja esimerkkejä, sopii erinomaisesti juuri Steller-osastoon. Mutta erityisesti minuun vaikuttaa kirjailijan tapa liikkua jatkuvasti jonkinlaisessa mystisessä tilassa, luonnollisen ja yliluonnollisen välimaastossa, ihmisen kaipaaman järjen ja järjestyksen ulottumattomissa ja täydellisesti luonnon näkyvien ja näkymättömien voimien armoilla.


KUN SEBALD VIIMEISESSÄ omaelämäkerrallisessa osassa siirtyy lähihistoriaan, vanhojen valokuvien pysähtyneistä tunnelmista ajaudutaan nopeasti sodan tuhojen keskelle. 

Lapsuuden tietämättömyys ja muutamat perhe-elämän fragmentit luovat runoihin hetkellisiä valonsäteitä, mutta kun Sebald siirtyy kuvaamaan Manchesterin teollisuustuhoja, ollaan jälleen kokoelman perusaiheen eli ihmisen aina tavalla tai toisella vääristyneen luontosuhteen äärellä.

Manchesterin näkyjen jälkeen Itä-Englannin rannikon historia, pastoraaliset maisemat ja vanhan myllyn rattaiden ja remmien idylli pikemminkin satuttavat kuin lohduttavat. Kun kertoja kysyy tyttäreltään: Lapsi, sano minulle, / onko sydämesi yhtä raskas / kuin minun, melkein näen nuo kaksi toisiaan katsovaa, tuuliselle rannalle ajautunutta hämmentynyttä hahmoa. - - kuka minulle sanoo, mitä? miten? / missä tai koska? 

Teoksen viimeinen runo, uni kertojan lentomatkasta Müncheniin katsomaan Altdorferin kuuluisaa taistelumaalausta etenee kuin vyöry. Lintuperspektiivistä tarjoutuva maantieteellinen näky laajenee myös ajallisesti, ja sama rajat ylittävä kokemus toistuu, kun kertoja museossa katselee maalausta.


KUVA LUMI- JA JÄÄHUIPPUISISTA vuorista kertautuu eri mantereilla ja teoksen osasta toiseen. Näky sekä pelottaa että lumoaa, torjuu ja kutsuu.

Miellän arvoituksellisen ja majesteettisen vuorikuvan runojen perussymboliksi luonnosta ja ihmisluonnosta. Sitä ymmärtämään ja hallitsemaan pyritään runoissa tinkimättömästi luomistyön, tutkimisen ja itsensä etsimisen keinoin. Hohdettaan nuo vieraat, houkuttavat huiput tarjoavat, mutta niiden valtaamisyritykset ovat tuhoon tuomittuja.

Jotain tärkeää katastrofien keskellä voi kuitenkin oppia, opitaan hitaasti hahmojen pienuudesta / ja sen ylle kaartuvasta / luonnon käsittämättömästä kauneudesta, / näkemään elämän tuo puoli, / jota ei ennen nähty. - Vai opitaanko sittenkään?

Minulle W. G. Sebaldin Luonnon mukaan on ollut löytöretki vailla vertaa!

W. G. Sebald. Kuva: Wikipedia


 



 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pirkko Saisio: Passio

Meri Valkama: Sinun, Margot

Delia Owens: Suon villi laulu