Ann-Luise Bertell: Ikuinen kaipuu

 


Unelmista, niiden lakastumisesta ja versomisesta 


Ann-Luise Bertell: Ikuinen kaipuu (Glöm bort din saknad, 2022). Suom. Vappu Orlov. Tammi 2022. 238 s.


Se oli muta. Miten se imi minua sisäänsä. Maailma oli täynnä mutaa, kaikkialla minne katseeni käänsin oli ruskeaa ja märkää ja tahmeaa. Seisoin polvia myöten mudassa ja katselin typertyneenä ympärilleni. Miten maa saattoi olla niin sitkeää ja tahmeaa, eikö kukaan tulisi pelastamaan minua?

Kohta kahdeksan vuotta täyttävä Marlene seisoo isoäitinsä pihassa Pohjanmaalla ja ihmettelee, mihin hän oikein on joutunut. Maria-äiti ja Rikard-isä ovat päättäneet palata Kanadasta takaisin Suomeen, jossa kaksostyttäret Marlene ja Susan eivät ole koskaan käyneetkään. Täällä perheen on tarkoitus aloittaa uudelleen alusta, vanhoilla juurilla ja lähellä tärkeitä ihmisiä.


IKUINEN KAIPUU on  kolmas osa pohjalaisen Ann-Luise Bertellin (s. 1971) sukutrilogiasta. Se on sisarteos sarjan aloittaneelle, viime keväänä suomennetulle Ikävän jälkeen -romaanille. Siinä Bertell kuvaa Marian lähtöä Kanadaan, hänen siirtolaisvuosiaan siellä ja vanhuuttaan Vöyrillä.

Kirjailija on painottanut kaikkien romaaniensa sepitteellisyyttä. Silti lähtökohdat niiden syntymiselle löytyvät hänen sukuhistoriastaan. Ensimmäinen ja kolmas osa pohjaavat äidinpuoleiseen sukuun, keskimmäisessä osassa Oma maa kirjailija kuvaa isänsä sukua.

Sarjan kaikki romaanit ovat kuitenkin itsenäisiä teoksia, ja niitä voi lukea aivan missä järjestyksessä tahansa. Kirjamittelöissä ovat kunnostautuneet erityisesti sarjan ensimmäiset romaanit, mutta viimeinen osa Ikuinen kaipuu on minusta vähintään yhtä hallittu ja ehyt. Erityisesti pidän kirjailijan tavasta viedä tarinaansa eteenpäin lyhyin, tiivistunnelmaisin kohtauksin. 


ROMAANIN TAPAHTUMAT sijoittuvat 1950-luvulle. Sota on ohi mutta vaikuttaa edelleen. Sotaa kokematon Rikard tuntee olevansa jo senkin vuoksi kyläläisten silmissä ulkopuolinen, mutta se ole ainut syy hänen syrjimiseensä.

Kotipuoleen omaa taloa varten lähetetyt rahat ovat oudosti hävinneet. Veljellä on kyllä komea pytinki kotitilan parhaalla paikalla, mutta Rikardille lähelle jokea pykätty pienempi talo on pahasti puolitekoinen ja toistaiseksi evakkoperheen asuttama. Kun pankista luvattu paikkakin näyttää kerta toisensa jälkeen luisuvan käsistä, Rikardin on pakko ryhtyä maatöihin ja joutua niitä osaamattomana naurunalaiseksi.  

Tilannetta ei paranna hänen vaimonsa kyseenalainen maine ja käytös. Ikuisessa kaipuussa meillä on jälleen yksi erinomainen esimerkki Aksel Sandemosen teoksessaan Pakolainen ylittää jälkensä (1933) muotoilemasta Janten laista. Pohjanmaalainen pikkukylä vastaanottaa paluumuuttajansa täsmälleen samanlaisella kaikki luulot karsivalla asenteella, ja syy on tietysti ihan tulijoissa itsessään.

Mitäs tulevat tänne hienostelemaan nauhakengissään, pitseissään ja brodeerauksissaan, kiharoineen ja vookeineen. Ja lapsetkin puhuvat vain englantia. Älä luule, että olet jotain, äläkä luule, ettemme tietäisi, mitä salailet. Minne se kolmas tytär jäi, se, jonka isä ei suinkaan ole sama kuin näiden nuorempien?


PÄÄHENKILÖ ON kuitenkin romaanin minäkertoja Marlene, jonka vaiheita ja näkemyksiä tarina seuraa noin kahdeksan vuotta.

Marlene kokee itsensä alusta pitäen ulkopuoliseksi ja poikkeavaksi. Laivalla sattunut haaveri vaikeuttaa hänen liikkumistaan, ja kauniin, säyseän ja hyväkäytöksisen sisaren rinnalla hän tuntee olevansa ruma ja huonotapainen. Niinpä hän vetäytyy kuoreensa, tarkkailee ja seuraa piilosta, mitä ympärillä tapahtuu.

Lasten asema, kohtelu ja kohtalot ovat olleet näkyvästi esillä Ann-Luise Bertellin edellisissäkin romaaneissa, mutta ehkä aikuisten välinpitämätön suhtautuminen lasten huoliin näkyy kaikkein selvimmin juuri Ikuisessa kaipuussa. Kun kysymyksiin ei vastata, niitä on etsittävä vakoilemalla, kuvittelemalla ja arvuuttelemalla.

Puhumattomuus vaivaa romaanissa myös aikuisten välisiä suhteita. Kyläyhteisö käyttäytyy häijysti, kun ei saa uteliaisuuttaan tyydytetyksi, ja sukulaissuhteet pysyvät kylminä ja etäisinä, kun vaikeista asioista ei keskustella. Marlene pohtii tilannetta: Kun on liian paljon sanottavaa, tai liian paljon on jäänyt sanomatta, ei voi noin vain aloittaa jostakin. Tuntui olevan vaikka kuinka paljon aitoja, piikkilankoja, esteitä, jotka piti ensin raivata tieltä.

Ainoa aikuinen, jonka seurassa Marlene saa olla oma merkillinen itsensä, on äidinäiti, parantajankin taitoja hallitseva mummu, joka toimii omassa kylässään ruumiinpesijänä. Mummusta Marlene löytää sukulaissielun muutenkin kuin biologisesti. Heidän hoitaessaan yhdessä ruumiita arkkukuntoon, tunnelma on seesteinen ja arkisen luonnollinen. Kertoja miettii:

Kuljin mielelläni mummun mukana, minua jotenkin veti siihen. - - Mummu ja minä olimme tulleet tuntemaan toisemme hyvin. Hän kertoi siitä mitä teki ja miten hän teki sen, hän puhui ihmiselämästä. Ehkä minä olin mummulle läheisempää sukua kuin äidille, en tiennyt varmasti.


RUUMIILLISUUS NOUSEE romaanissa esille tämän tästä ja monella tavoin. Ruumiit tai sairaan sukulaispojan Sigurdin hitaasti kuihtuva olemus herättävät Marlenessa tiedon- ja ymmärtämisen halua eivätkä suinkaan kauhua tai edes vastenmielisyyttä, ja kun hän seuraa piilostaan kahden tutun nuoren rakastelua, yhtenä motiivina siinäkin on ymmärtää, miten kaikki tapahtuu.

Oman seksuaalisuuden herääminen on kiinnostavaa, mutta outo halu myös hämmentää. Olenkohan tässäkin asiassa jotenkin poikkeava? Puhumattomuuden ilmapiirissä monet askarruttavat asiat pyrkivät ilmoille fyysisinä tuntemuksina, kipuina ja ahdistuksena.

Isällä on tärkeä rooli Marlenen elämässä, mutta ennen kaikkea Ikuinen kaipuu on romaani tytöistä ja naisista ja heidän välisistä suhteistaan. Kirjailija tavoittaa hienosti tyttöjen ystävyyssuhteiden jännitteet ja häilyvyyden, ja samanlaista psykologista tarkkuutta on äiti-tytär-suhteiden kuvauksissa.


OLENNAINEN TUNNETILA kaikkien keskeisten henkilöiden käytöksessä on kaipuu. Se voi olla epätoivoista jonkin tulevan ja paremman odotusta tai pakahduttavaa ikävää saada mennyt takaisin. Se kalvaa sisintä kuin rastas, joka istuu keskellä ihmisen rintaa ja nokkii nokkimistaan sydäntä, kiskoo nokallaan palasia irti.

Marlenelle kaipuu merkitsee halua uskaltautua ulos ahdistavan ympäristön jatkuvasta kontrollista, päästä omilleen ja päättämään elämästään itse. Vapautua mudasta, jättää taakseen armottomasti tulviva joki ja nousta ilmaan kuin syksyn viimeinen kurki.

Ann-Luise Bertellin symboliikka on lähes osoittelevaa mutta toimii hyvin. Ikuinen kaipuu on kiinnostava kasvutarina kaikille perinteisestä kerrontatyylistä nauttiville. 

Ann-Luise Bertell. Kuva Frank Unger



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pirkko Saisio: Passio

Meri Valkama: Sinun, Margot

Delia Owens: Suon villi laulu