Tove Ditlevsen: Lapsuus


Lapsuus naamion takana 


Tove Ditlevsen: Lapsuus (Barndom 1967). Suom. Katriina Huttunen. S&S 2021. 142 s.


Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin. Se vain on siinä koko ajan ja kaikki näkevät sen yhtä selvästi kuin Kaunis-Ludvigin huulihalkion. Hän on samanlainen kuin Kaunis-Lili, niin ruma ettei voi kuvitellakaan että hänellä on koskaan ollut äitiä. Kaikkea rumaa tai onnetonta sanotaan kauniiksi eikä kukaan tiedä syytä. Lapsuudesta ei pääse pois, se tarttuu kuin haju. Sen huomaa muista lapsista, koska jokaisella lapsuudella on oma hajunsa.

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917-1976) omaelämäkerrallisen Kööpenhamina-trilogian ensimmäinen osa Lapsuus on sivumäärältään vaatimaton mutta puhutteleva ja kirjallisesti taidokas nuoren tytön kasvutarina. Maailman tietoon tämä kotimaassaan suosittu ja arvostettu kirjailija on päässyt vasta äskettäin, kun hänen trilogiansa ilmestyi englanniksi ja sai erinomaisen vastaanoton.

Suomeksi tuotteliaalta Ditlevsenilta on aiemmin ilmestynyt vain yksi romaani, sekin jo 1950-luvulla, mutta Lapsuuden suomentajan Katriina Huttusen käännös trilogian toisesta osasta on luvassa jo syksyllä, ja varmasti piakkoin saadaan suomeksi myös kirjailijan ongelmaisesta aikuiselämästä kertova päätösosa. 


LAPSUUS ALKAA SIITÄ, kun viisivuotias Tove katselee hiljaa ja varautuneena äitinsä aamuista istuskelua. Asutaan kerrostalossa työläisten kaupunginosassa Vesterbrossa. Isä on lähtenyt töihin ja isoveli Edvin kouluun. Nyt olisi hyvää aikaa äidin ja tyttären yhteiselle puuhastelulle, mutta ilmapiiri on, kuten tavallista, jännittynyt ja äidin silmät täynnä kylmää vihamielisyyttä.

Koko lapsuusaikansa aina rippijuhlaan saakka, johon romaani päättyy, tytär yrittää olla äitinsä mieliksi, mutta kaunis, kolea ja arvaamaton äiti tuntuu lähinnä odottavan hetkeä, jolloin pääsisi eroon tyttärestään. Lapsuuteni ärsyttää häntä yhtä paljon kuin minua, ja olemme onnellisia yhdessä vain silloin kun hän unohtaa sen olemassaolon.

Sosialisti-isäänsä Tovella on lämmin suhde. Isä on kuitenkin ajan miesten tavoin roolinsa vanki eikä osaa kuin vaivihkaa taputtaa tytärtään päälaelle ja sanoa: heh, heh. Kun isä joutuu työttömäksi, tilanne kotona kiristyy entisestään.

Romaanin pääkysymyksiä on, millä keinoin kasvava lapsi selviää syrjivästä ja mielivaltaisesta kohtelustaan. Kun vaikeneminen, vetäytyminen, näkymättömyys ja jatkuva tarkkailu eivät pelasta häntä nöyryytyksiltä ja lyönneiltä, hän keksii tekeytyä tyhmäksi ja pysyy roolissaan myös kodin ulkopuolella.

- - minun naamioni on tyhmyys, ja pidän aina huolta siitä ettei kukaan riisu sitä minulta. Annan suuni roikkua ja tuijotan ilmeettömänä eteeni. Kun sisälläni alkaa laulaa, varon erityisesti ettei naamiooni tule reikiä. Kukaan aikuisista ei voi tietää sydämeni laulua eikä mielessäni kiemurtelevaa sanojen köynnöstä.


ÄITI-LAPSI-SUHTEEN TARKASTELUN OHEEN nousee vähitellen tulevan kirjailijan hakeutuminen kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan. Runojen kirjoittaminen on tietysti osin terapeuttista ja pakokeino tylystä ympäristöstä, mutta ennen pitkää tyttö alkaa haaveilla myös runojensa julkaisemisesta.

Teini-ikäisen runotytön lyyriset purkaukset ovat naiiveja. Niiden avulla kirjailija pääsee kuitenkin näyttämään päähenkilönsä fantasioita ja osoittamaan, miten ulkomaailma suhtautuu kaikkeen siitä poikkeavaan. 

Romaanin minäkertoja ei analysoi, todistele eikä selittele. Hän rekisteröi ihmisiä, ympäristöjä ja tapahtumia nuoren itsensä havaintojen, kokemusten ja ajatusten kautta mutta on samalla läsnä myös aikuisena ja loihtii otoksillaan paljon laajempia kuin yksittäisiä henkilökohtaisia näkymiä ja yhteyksiä.

Nuoren Toven sisimmästä avautuvat hänen lapsen maailmansa lisäksi myös häntä ympäröivien aikuisten asenteet ja mielipiteet ja koko tuon ajan työväenluokan arvot ja elämäntapa. Näky ei ole mairitteleva, mutta Ditlevsen ei tunteile hyvässä eikä pahassa. Romaanin kieli pysyy yhtä objektiivisena, tarkkana ja samalla runollisena niin rujoissa kuin lempeissä kohtauksissa. 


KERROSTALOELÄMÄSTÄ, pihapiiristä ja lähikadun Istedgaden vilinästä piirtyy elävä ja häikäilemättömän realistinen kuva. Naapurit tappelevat, juoruilevat ja kyttäävät toisiaan, nuoret norkoilevat roskiksen nurkalla, ja lapset pitävät katua leikkipaikkanaan.

Kahviloiden edustoilla vetelehtii työttömiä, porttikäytävissä horjahtelee juoppoja, ja kun Tove ystävystyy pihan uuden tytön Ruthin kanssa, tyttöjen parasta hupia on käydä kaupoissa huijaamassa myyjiä ja varastamassa makeisia. Sukulaisistakin löytyy monenlaista rumaa ja surkeaa eläjää.

Kaksinaismoraali kukoistaa, ja kaikesta seksuaalisuuteen viittaavasta puhutaan vain vihjaillen. Erityisen tarkkoja ollaan naisen säädyllisyydestä. Avioton lapsi tuomitaan ankarasti, ja varsinkin tytön on turha haaveilla koulutuksesta. Hänen tehtävänsä on mennä ripillepääsyn jälkeen kotiapulaiseksi ja toivoa astelevansa pian vihille jonkun ammattimiehen kanssa.

Kuulostaa ahdistavalta, ja onkin sellaista. Mutta Ditlevsen kertomana jopa epätoivossa on jotain kirkasta ja kaunista.

Romaanin kertoja on surumielinen mutta ei vähimmässäkään määrin katkera, ja hänen nuoresta minästään säteilee ympäristön karuudesta ja ymmärtämättömyydestä huolimatta myös arkaa kiintymystä ja jonkinlaista hentoa uskoa tulevaan. Vaikeakin lapsuus on sentään ihmisen ainoa lapsuus.

Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunan ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan.

Haluan ehdottomasti lukea myös trilogian jatko-osat. 

Tove Ditlevsen. Kuva: Wikipedia

 


Kommentit

  1. Luin tätä kirjaa odotellessa tuon romaani mihin viittaat 'Lapselle on tehty pahaa'. Se on aika järkyttävä kuvaus seksuaalisen hyväksikäytön seurauksista.

    Olen katsonut parhaillaan YleTeemalla menossa olevaa italialaista sarjaa Loistava ystäväni, jossa on raadollista työläiselämän kuvausta Napolin kortteleissa. Samoja tunnelmia ja naiskohtaloita vähän myöhemmiltä vuosilta.

    VastaaPoista
  2. Hei Marjatta! En ole lukenut tuota vanhaa Ditlevsen-suomennosta, mutta ajattelin, että kylläpä kirjailija on ollut rohkea ja aikaansa edellä, kun on tarttunut jo tuolloin lapsen hyväksikäyttö -aiheeseen.

    Ferrante-sarja tosiaan sivuaa monessa Ditlevsenin Lapsuutta, ja toisaalta samanlaista äiti-lapsi-suhteen problematiikkaa kuin D:lla oli keväällä lukemassani Vivian Gornickin muistelmateoksessa Toisissamme kiinni.

    Lapsuus-romaani pani ajattelemaan vielä kerran myös Alex Schulmanin Eloonjääneitä - Schulmanin häviöksi. Ditlevsen näyttää, että kun kirjailija on taitava ja luottaa sanottavansa painavuuteen ja kielen ja tyylinsä toimivuuteen, hän voi rakentaa romaaninsa ihan perinteiseen tapaan. D:n lapsuuskuvaus toimii ja pitää otteessaan ilman sen kummempia jännitevirityksiä, erikoisia muoto- ja rakennekokeiluja ja hätkähdyttäviä loppuefektejä, eikö?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin! Turha kikkailu voi laimentaa kerronnan intensiteettiä.

      Ajattelin samaa, kun luin 'Lapselle on tehty pahaa' - tämä aihe jo silloin! Mielessäni kävi, ettei tämäkin olisi itse koettua.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Anna Soudakova: Varjele varjoani