Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Apartheid ja kirjoittamisen pakko


Deborah Levy: Mitä en halua tietää (Things I don't Want to Know, 2013). Suom. Pauliina Vanhatalo. S&S 2021. 125 s.


Brittiläisen Deborah Levyn (s. 1959) muistelmatrilogian avausosan Mitä en halua tietää alaotsikko kertoo, että kirja on kirjoitettu vastauksena George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun Miksi kirjoitan? -nimiseen esseeseen. Orwell nimeää siinä kirjoittamiselleen neljä perussyytä: poliittiset, historialliset, egoistiset ja esteettiset tarkoitusperät. Näitä syitä vasten Levy peilaa oman kirjoittamisensa motiiveja ja nimeääkin kirjansa luvut niiden perusteella.

Levyn teos kulkee kahdessa aikatasossa. Ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa kirjailija on Mallorcalla tarkoituksenaan selvittää tutussa, vaatimattomassa vuoristopensionaatissa ajatuksiaan ja päästä taas kiinni kirjoittamiseen. Keskimmäisissä luvuissa hän kuvaa lapsuuttaan Etelä-Afrikassa Johannesburgissa ja Durbanissa ja nuoruuttaan Pohjois-Lontoon Finchleyssa, jonne perhe muutti kirjailijan ollessa 15-vuotias.

Pohdiskelevan ensimmäisen luvun jälkeen siirtymä lapsen näkökulmaan ja esseetyylistä kaunokirjallisempaan kerrontaan tuntuu melkoiselta hypyltä, mutta tyylinvaihdokseen tottuu nopeasti ja Pauliina Vanhatalon käännös seuraa hyvin kerronnan muutoksia.


KIRJAN ALUN MOTTO on Orwellin Eläinten vallankumouksesta (1945): Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Siihen tiivistyy Mitä en halua tietää -kirjan tematiikka. Juuri tasa-arvosta, sen vääristymistä ja sen puuttumisesta Levyn muistelmissa on enimmiltään kyse.

Etelä-Afrikan laillistettu rotusorto astuu valkoisen juutalaislapsen elämään rajusti ja konkreetisti, kun hänen isänsä pidätetään. Isä on kuulunut kiellettyyn ANC:hen, Afrikan kansalliskongressiin, ja joutuu vuosiksi vankeuteen.

Levy kertoo isän dramaattisesta pidättämisestä tiiviisti ja tunteilematta, mutta sen jälkeinen hiljainen kohtaus on täynnä pakahduttavaa murhetta: 

Tunnen jonkun silittävän hiuksiani. Marian suuret ruskeat kädet peittävät nyt kasvoni ja hänen kämmenensä painautuvat poskiani vasten. Maria on pitkä zulu-heimon nainen, jonka taskujen kätköissä on sitkeitä ja pitkulaisia, vahapaperikääreisiä Pinkie-makeisia. Mariakin itkee ja sanoo: "Jos ei usko apartheidiin, voi joutua vankilaan. Sinun täytyy olla urhea tänään ja huomenna. Monien lasten täytyy olla urheita, koska heidänkin isänsä ja äitinsä on viety pois."

Marian repliikin omakohtaisuus ei vielä avaudu isäänsä itkevälle tytölle, mutta vähin erin ja varsinkin opittuaan lukemaan hän alkaa kiinnittää yhä enemmän huomiota mustien asemaan ja kohteluun: Tämä pysäkki on VAIN MUSTILLE. TÄMÄ UIMARANTA ON VARATTU YKSINOMAAN VALKOISEEN ROTUUN KUULUVILLE.

Kun kertoja joutuu koulussa ilmenneiden ongelmien vuoksi muuttamaan kummitätinsä luo ja löytää talon portinpielestä mustille tarkoitetun varoituskyltin ASEELLINEN VASTAUS, hänelle selviää, etteivät valkoiset epäröi käyttää etujensa suojelemiseksi myös väkivaltaa. 


KIRJAN HENKILÖKUVAT rakentuvat muutamista ulkoisista yksityiskohdista, joilla kirjailija paljastaa lisäksi henkilöidensä sisäisen maailman. Kummitädin auto on hopeanhohtoinen, nahkaistuiminen "avaruusalus", sedällä on lieskoja heijastava lasisilmä, pariskunnan ainokaisen, barbieta muistuttavan Melissan tunnusmerkki on mehiläispesäkampaus, ja hänen salainen intialainen poikaystävänsä rehvastelee käärmeennahkakengissä.

Symboleita vilisee tekstissä muutenkin: liukuportaat, piano, jota ei koskaan soiteta, sulava lumiukko, häkkiin suljettu undulaatti, Englannin kodin kannettomat purkit... Usein Levy kirjoittaa vääryyksiä esiin myös vaikuttavin vastakohdin.

Kun rantaelämästä nauttivien valkoisten joukossa puikkelehtivat mustat jäätelönmyyjät kävelevät kuumalla hiekalla paljain jaloin, soittavat kelloa ja huutavat: "Eskimoita, suklaajäätelöitä, eskimoita", eriarvoisuus näkyy, kuuluu ja tuntuu. Samalla tilannetta pahentaa se, että nuori minäkertoja alkaa tiedostaa olevansa osa poliittista sortojärjestelmää tai ainakin hyötyvänsä siitä itsekin.

Toisaalta Levy antaa rohkeasti ja uskottavasti minäkertojansa olla myös kevytmielinen varhaisteini, romanttinen hupakko, joka odottaa innolla päivää, jolloin uskaltaa 17-vuotiaan Melissan tavoin tupakoida ja tehdä O-kirjaimen muotoisia rinkuloita riisiltä tuoksuvassa ilmassa ja kuljettaa pientä sormea komean miehen paidankalvosimen alla.

Samaa ihastuttavaa itseironiaa Levy viljelee sittemmin kuvatessaan lontoolaisessa kuppilassa lautasliinoihin raapustelevaa ja eksentrikkoa esittävää 15-vuotiasta minäänsä. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa tyttö haluaa poiketa tavanomaisesta ja vaikuttaa älykkäältä. Hän haluaa olla kirjailija!


ROTUSORRON LISÄKSI Levy nostaa kirjassaan esiin naisen ja erityisesti kirjoittavan naisen eriarvoisuuden. Äitiyden mukanaan tuomat ristiriidat näkyvät kirjan muidenkin naisten kuin minäkertojan elämässä, eikä kirjoittajan mielestä uusi vuosituhat ole tuonut naisten tilanteeseen parannusta, mieluummin päinvastoin.

Usein Levyn huomio kiinnittyy ympäristön kielenkäyttöön: millaista on naisten leikkikenttäkieli, miten valkoinen isäntä puhuttelee mustaa palvelijaansa, mitä löytyy "rivien väleistä" jne. Tärkeää tulevaa kirjailijuutta ajatellen on löytää oma äänensä, ja Levyn kirjassa se tapahtuu sekä sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti.

Oleellinen rooli "ääneen puhumisessa" on luostarikoulun sisar Joanilla, joka rohkaisee oppilastaan ilmaisemaan ajatuksiaan rehellisesti ja pelkäämättä, ja omalla tavallaan samaan suuntaan pikku ystäväänsä johdattaa Melissakin: Tunnusta toiveesi, älä anna maailman nujertaa itseäsi!

Afrikasta lähtiessään nuori kertoja haluaa ensin unohtaa siellä kohtaamansa vääryydet ja muistaa enintään muutaman hyvän hetken: Marian siemailemassa iltaisin maitotiivistettä pikkuverrannan portailla, lämpimät afrikkalaiset illat, tähtien kirkkauden.

Mutta ennen pitkää hänen on tunnustettava, ettei hänestä ole kirjailijaksi, ellei hän - Orwellin tavoin - halua nähdä ja muistaa tosiasioita ja näyttää ne maailmalle. Vain siten hänellä on jonkinlainen mahdollisuus saada aikaan muutosta - ja olla oma itsensä.


DEBORAH LEVYN Mitä en halua tietää sisältää pieneen sivumääräänsä nähden hämmästyttävän paljon ja monenlaista mietittävää. Mutta pidän myös Levyn taloudellisesta ja silti havainnollisesta ilmaisusta.

Selatessaan kirjansa alussa muistiinpanojaan puolalaisen näyttelijän ja ohjaajan Zofia Kalinskan teatterikäsityksestä Levy kertoo pitäneensä hänkin kirjoitustyössään jo kauan sisältöä muotoa tärkeämpänä. Mutta Levy tuntee omakseen Kalinskan toisenkin ohjeistuksen:

Kun ihminen pelkää toiveidensä ääneen lausumista, hän pyrkii nujertamaan ne epäröinnillä. Levy sanoo kokevansa kirjoittamisen mielekkääksi saadessaan luoda "epäröinnin kertomuksia", ts. saadessaan avata lukijalleen henkilöidensä kamppailua pitkäaikaisten toiveittensa kanssa.

Tätä pyrkimystä silmällä pitäen Mitä en halua tietää -muistelma avautuu hieman toisenlaisesta kuin orwellilaisesta näkökulmasta.

Deborah Levy. Kuva: Sheila Burnett


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Delia Owens: Suon villi laulu

Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto

Pertti Lassila: Venetsia