Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

 


"Nähdyn läpi katson näkymättömään" 


Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut. Teos 2021. 234 s.



Kirjoittaminen tekee ajatukset näkyviksi. Mikä puhutaan, se unohdetaan. Mikä luetaan, se säilyy. Ja siinä on kirjoituksen paras ja pelottavain puoli. Näin sanoo Leena Krohn (s. 1947) esseekokoelmansa Mitä en koskaan oppinut jälkisanoissa ja lisää, että itse on uskaltautunut kirjoittamaan ajattelemattomuuttaan.

Kiitän kirjailijaa hänen "ajattelemattomuudestaan". Leena Krohnin ajatusten ja kielen kylvystä olen aina noussut virkistyneenä ja hyvillä mielin. Niin tälläkin kertaa.


UUDEN ESSEEKOKOELMAN AIHEISSA on Krohnia lukeneelle paljon tuttua, mutta ei vähääkään tarpeetonta. Krohn perustelee samoihin aiheisiin palaamisen sillä, että elämän parhaat kysymykset ovat ratkaisemattomia ja ikuisia.

Toisaalta ajassa elävä joutuu vastatusten myös ajankohtaisten kysymysten kanssa, eikä kirjailija tahdo sivuuttaa niitäkään. Leena Krohn on ottanut osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun kirjailijantyönsä alusta alkaen ja esittää nytkin mielipiteitään ajan ilmiöistä rohkeasti ja kirkkaasti. Hyväksy tai hylkää, mutta perustele kantasi. 

Kirjansa pääluvuista ensimmäisessä Aika herätä kirjailija kuitenkin - vastoin aiempia päätöksiään - palaa menneisyyteensä ja antaa samalla minunkin muistella omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, eri ikäkausien naamiaispukuja. 

Aluksi Krohn esittelee nuoruutensa neljä tärkeää lausetta, neljä uskontunnustustaan, ja kertoo niiden sidoksista teoksiinsa. Niiden jälkeen avautuvat lapsuus- ja nuoruuskokemukset tarjoavat lisää avaimia hänen ajatteluunsa ja tuotantoonsa.

Jos kirjailijaksi kasvetaan kiduttamalla, kuten Krohn kirjoittaa, niin sellaista kasvualustaa tulevalla kirjailijalla on kyllä ollut. Toisaalta esseet tuovat näkyville myös suorastaan jääräpäisesti omia polkujaan etsivän ja tarkasti ympäristöään havainnoivan nuoren ihmisen. Koulunkäynti on tuskaa, mutta tiedonjano sammumaton.


KIRJAILIJAN VARHAISISTA lukuelämyksistä johtaa kiinnostavia lankoja häntä edelleen askarruttaviin aiheisiin ja teemoihin. Ajan olemusta puntaroi jo Viktor Rydbergin kuvakirjan vanha tonttu, johon Krohn kertoo tutustuneensa kolmivuotiaana. Myöhemmin Thomas Mannin Taikavuoren käsitykset ja pohdinnat ajasta johtivat teini-ikäisen lukijansa jopa pieniin mentaalisiin kokeisiin.

Hauskaa luettavaa ovat kirjailijan muistot ja lainaukset 1940- ja 1950-luvun Kotiliesi-lehtien tarjoamasta ajankuvasta, ja huvittuneena luin myös otteita 1970- ja 1980-lukujen Kulttuurivihkojen taidekäsityksistä.

Nautin tavasta, jolla kirjailija sitoo nuoruuskesiensä lukumuistot niitä ympäröivään kustavilaiseen maisemaan, luontoon, ihmisiin, askareisiin ja tapahtumiin. Itsekin menneestä heltyneenä Krohn kyselee Volter Kilpeä lainaten:"Vuodet, rikkaat vuodet, päivät, kultaiset, onnenrikkaat päivät, oletteko tosiakin?"

Toisaalta samanlaisella tarkkuudella ja herkkyydellä Krohn kuvaa myös kaupunkimaisemaansa, sen kerroksellisuutta ja siinä tapahtuvia muutoksia. Havainnot saattavat olla hyvinkin pieniä ja arkisia, mutta niistä voi avautua odottamattomia näköaloja:

Olen oppinut paljon lätäköistä. Lätäkkö on antanut minulle lukuisia oppitunteja havaitsemisen perusperiaatteista ja ennen kaikkea siitä, mikä havaitsemisessa on olennaisinta: valitsemisesta. Minä valitsen, mitä valitsen.


NÄKY JA HEIJASTUS, valve, uni, tosi, kuviteltu ja tuntematon. Leena Krohnin tuotannossa aistein havaittavan ja havatsemattoman raja on häilyvä ja arvoituksellisuus läsnä kaikessa ympärillämme.

Luonto tarjoaa lukemattomine yksityiskohtineen jatkuvasti uutta ihasteltavaa ja ihmeteltävää. Mistä moinen kauneus ja suunnitelmallisuus ja miksi? Leena Krohn osaa siirtää kokemuksensa myös lukijalle. Krohnin ansarissa minäkin tunnen hiljentyväni olemisen tuntemattomuuden, sen puhtaan selittämättömyyden äärellä.

Esseissä saavat runsaasti tilaa kysymykset minuudesta, tietoisuuden syntymisestä, kehittymisestä ja olemuksesta. Aihepiiri on vaikea, ja teoriat tietoisuudesta vaihtelevat. Yhden esseistä Krohn on otsikoinutkin Mitä en tiedä tietoisuudesta.

Tiedon hämäryys, jopa tavoittamattomuus, ei kuitenkaan sulje pois tutkimisen halua ja iloa. Tietoisuus ja todellisuus, kieli ja tietoisuus, tietoisuus ja arvot, koneälyn tietoisuus, tietoisuus ja kuolema... Krohn lähestyy aihetta monelta suunnalta ja kiitosta ansaitsevan havainnollisesti mutta aina inhimillisen tiedon rajallisuuden tunnustaen:

Noukimme aistimusten kuohusta tietoisuuden säilöön vain muutaman pisaran. Inhimillisen tietoisuuden kaistanleveys on kapea kinttupolku. Aivot valitsevat, mutta ennen kaikkea torjuvat. Niiden tärkein tehtävä on karsiminen eikä vastaanottaminen.


AJANKOHTAISISSA KANNANOTOISSAAN Krohn on ehdottomampi. Kulttuuripersoonat korvanneille somepersoonille, tubettajille ja bloggareille ei kirjailijalta kiitosta heru, ja pahuuden kaupitseminen saa hänen ehdottoman tuomionsa.

Kiinnostavia ovat kirjailijan ajatukset vaikkapa sukupuolen vapaasta valitsemisesta tai äskettäisestä roolituksia koskevasta teatterikiistasta. Krohn esittää useita esimerkkejä sanan ja ajatuksen vapauden viimeaikaisista rajoittamispyrkimyksistä eikä pidä ilmiötä suotavana silloinkaan, kun mielipiteet eivät ole yleisesti tai tieteellisesti hyväksyttyjä. Mielipiteitä, joihin ei sisälly solvauksia eikä väkivaltaan kehottamista, pitäisi voida esittää [aina] pelotta.

Esseekirjansa lopussa kirjailija palaa jälleen yhteen pääteemoistaan: ihmisen ja hänen ympäristönsä suhteeseen. Globaali eriarvoisuus kasvaa, ja sivilisaation ja luonnon välirikko näyttää lopulliselta ja korjaamattomalta. Kirjailija on huolissaan.

Mutta vielä voimme tavoitella tietoa, tutkia ja ihastella, ihmetellä ja haltioitua. Siinä tehtävässä Leena Krohnin esseet ovat mainio kenttäopas. Samalla kannattaa varautua Krohn-kirjojensa kertaamiseen, niin koukuttavasti kirjailija viittaa esseissään aiempaan tuotantoonsa.

Leena Krohn. Kuva: Heli Sorjonen



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto