Elizabeth Strout: Olive, taas

 

Hienosti menee, Olive Kitteridge!

Elizabeth Strout: Olive, taas (Olive, Again, 2019). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2021. 355 s.

Myönnän olevani epäluuloinen, kun suureen suosioon ja myyntimenestykseen yltäneeseen romaaniin ilmestyy yllättäen jatko-osa. Voiko jatko-osa olla enää yhtä nautittava? Sehän saattaa jopa vesittää aiemman lukukokemuksen?

Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin (s. 1956) romaanin Olive Kitteridgen (2008, suom. 2020) nimihenkilö on kuitenkin niin omalaatuinen ja valloittava persoona, että tuntui pelkästään hyvältä päästä uudemman kerran hänen seuraansa.

 

UUDESSA KIRJASSAAN Olive, taas Elizabeth Strout jatkaa eläköityneen matematiikanopettajansa tarinaa seitsemänkymppisestä eteenpäin. Ensimmäisen miehensä Henryn kuoltua Olive avioituu uudelleen Harvardisssa professorina toimineen Jack Kennisonin kanssa. Kahden lesken yhteiselämä on ehkä syvän rakkauden sijasta pikemminkin läheisyyden hakua ja pakoa yksinäisyydestä, mutta ottaen huomioon Oliven kulmikkuuden ja Jackin snobbailuherkkyyden liitto onnistuu yllättävän hyvin.

Strout kertoo Olivensa elämästä samalla tekniikalla kuin aiemmin. Romaaniksi luonnehdittu kirja koostuu kolmestatoista erillisestä tarinasta, joista vain osassa Olive on pääroolissa. Muissa kirjailija esittelee Mainen Crosbyn muiden asukkaiden elämää ja kohtaloita, ja Olive esiintyy niissä sivuroolissa tai vilahtaen.

Kerrontaratkaisu tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden pikkukaupungin ilmapiirin, ihmissuhteiden ja luokkaerojen tarkasteluun. Samalla kirjailija pääsee asemoimaan Oliven hänen yhteisöönsä ja katselemaan häntä ulkopuolisten silmin. Entinen opettaja ei ole näkymätön eläkkeelläkään, ja monilla on hänestä sangen selkeä mielipide.

Jotain pehmenemistä olen kuitenkin Stroutin vanhenevassa nimihenkilössä havaitsevinani. Rehellisyyden nimiin vannova ja suorapuheinen Olive pystyy ehkä hiukan paremmin suodattamaan sanomisiaan ja välistä jopa vaikenemaan huomioistaan.

Ikääntyminen pakottaa Oliven arvioimaan myös omia tekemisiään, ja vähitellen hän uskaltaa tunnustaa - hyvin olivemaisesti - , että hänen käytöksessään, etenkin suhteessa ensimmäiseen aviomieheen ja poikaan, olisi kyllä ollut parantamisen varaa

Olive huokasi syvään. " - - Mutta kuten sanoin, en ollut hänelle erityisen kiltti ja se vaivaa minua nyt. Joskus minusta tuntuu - hyvin harvoin, mutta joskus - että minusta on tullut pikkuisen - ihan pikkuisen - parempi ihminen, ja minua harmittaa ettei Henry saanut minulta hyvyyttä osakseen."

Herttaista vanhusta Strout ei ruumiinrakenteeltaan ja luonteeltaan kolhosta sankarittarestaan silti kirjoita; kyllä Olive on edelleen Olive, toisaalta hirveän hauska ja samalla entistäkin sympaattisempi.

MINUA VIEHÄTTÄVÄT Oliven mutkattomuus, käytännöllisyys ja arkinen elämänviisaus. Hienostelu, kaksinaamaisuus, ylimielisyys ja ihmisten luokittelu, rasismista puhumattakaan, saavat häneltä kipakoita kommentteja. Mutta kun tarkkasilmäinen Olive tunnistaa lähimmäisensä olevan heikoilla, hän rientää oitis tämän tueksi, rupattelemaan tai kuuntelemaan, eikä suinkaan uteliaisuudesta vaan siksi, että niin ihmisen kuuluu tehdä.

Olive on henkilönä tragikoominen, mutta ei vähimmässäkään määrin pelkkä tyyppi vaan elävä ihminen. Nauran ääneen hänen periaatteellisuudelleen, kun hän kieltäytyy lentämästä miehensä Jackin kanssa ensimmäisessä luokassa ja kärsii yhteisestä lomalennosta polvet korvissa turistiluokassa. Mutta kun näen hänet jo toistamiseen leskeytyneenä sänkynsä laidalla katselemassa pimenevää peltoa, olen täydellisen sinut hänen yksinäisyytensä kanssa.

Oli kuin hän ei olisi koskaan aikaisemmin tajunnut miten kaukana ihmisistä hän eli. Olive miettii runoilijana kunnostautunutta mutta sisimmässään onnetonta entistä oppilastaan Andreaa ja tämän ihmistuntemusta. Andrea oli tajunnut paremmin kuin hän mitä oli olla ihminen. Miten hassua. Miten kiinnostavaa. Hän,  joka oli aina luullut tietävänsä kaiken mitä muut eivät tienneet. Se vain ei ollut totta.

Ollaan romaanin peruskysymysten äärellä. Olive miettii aviomiehiään ja sitä, missä he nyt olivat ja keitä he oikein olivat olleet, ja päätyy kysymään, kuka - kuka kummassa - hän itse oli?

Opettajana hän vielä saattoi rohkaista oppilaitaan itsetietoisesti ja vakuuttavasti: Te kaikki tiedätte keitä olette. Jos vain katsotte ja kuuntelette itseänne, tiedätte täsmälleen keitä olette. Sen sijaan 86-vuotias Olive ymmärtää, ettei hänellä loppujen lopuksi ole aavistustakaan, kuka hän on ollut. Hän on itselleenkin viimeiseen asti arvoitus.

ON MERKILLISTÄ, miten niin kevyen ja vaivattoman tuntuisesti etenevä romaani voi samalla olla niin tavattoman älykäs, kirkas ja syvällinen. Strout käsittelee Olivensa omalaatuisuutta ja heikkouksia yhtä kaihtelematta, kuin Olive tekee huomioita omasta lähipiiristään, mutta tekee sen yhdenveroisena ja vahvasti kuvattavansa elämään ja henkilöön eläytyen.

Kiinnostavaa Oliven henkilökuvassa on myös se, että Strout ei tee hänestä edes yhdeksääkymmentään lähestyvänä palvelutalon asukkaana tasaantunutta, viisasta ja arvokasta vanhusta, saati huvittavaa höppänää.

Olive osaa kyllä arvostaa jo sitä hyvää, mitä elämä kaikesta huolimatta on hänelle tarjonnut. Elämä itsessään on kuitenkin edelleen ja jopa enenevässä määrin mysteeri. Kun vanha Olive alkaa takoa poikansa hankkimalla kirjoituskoneella muistelmiaan, ajattelen, että juuri näinhän ihminen kuitenkin loppuun saakka tavoittelee elämäänsä jonkinlaista järjestystä ja tarkoitusta.

Samalla käy mielessä, aikooko kirjailijalla julkaista vielä kolmannen Olive-kirjan: vanhan Oliven muistelmat. En osaa tällä hetkellä oikein toivoa sellaista vaan antaisin Oliven mieluummin pitää salaisuutensa.

Tuntuu parhaalta mahdolliselta ratkaisulta hyvästellä Olive ystävänsä Isabellen seuraan, varsinkin kun muistan Stroutin esikoisromaanista Pikkukaupungin tyttö (Amy and Isabelle), ettei Isabellenkaan elämä sujunut ihan suunnitelmien mukaan.

Hienosti kuitenkin menee, Olive, Isabelle - ja Elizabeth Strout!

Elizabeth Strout. Kuva Leonardo Cendamo