Vivian Gornick: Toisissamme kiinni

 

Äiti-tytär-suhteen tyrmäävää purkua 

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni (Fierce Attachments 1987). Suom. Arto Schroderus. Gummerus 2021. 228 s.

Yhdysvaltalaisen Vivian Gornickin (s. 1935)  muistelmateos Toisissamme kiinni on 1940-1980-lukujen New Yorkiin sijoittuva kiihkeä analyysi äidin ja tyttären ristiriitaisesta suhteesta. Kirja ilmestyi jo 1987 mutta saatiin suomeksi vasta tänä vuonna. Ehkä kääntämistä edisti se, että NY Times valitsi vuonna 2019 tämän myös kaunokirjallisesti ansiokkaan teoksen parhaaksi muistelmaksi viiteenkymmeneen vuoteen.

Juutalaistaustaisen Vivian Gornickin vanhemmat olivat Ukrainasta Yhdysvaltoihin saapuneita siirtolaisia ja vannoutuneita sosialisteja. Etnisesti kirjavaan Bronxiin asettuneen perheen elämä sujui vakaasti, kunnes isä kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen Vivianin ollessa kolmetoistavuotias. Äidin upotessa suruunsa nuori Vivian joutui selviytymään psyykkisesti itsekseen.

Gornickin ajattelua tuntuukin leimaavan ikuinen ulkopuolisuus, tarkkailijan asema. Se ei silti tarkoita kylmyyttä vaan pikemminkin kiihkeyttä nähdä syvemmälle, tunkeutua olennaiseen ja saada aikaan jonkinlaista muutosta. Toisissamme kiinni -muistelmaa lukiessa alkaa hyvin ymmärtää, miksi Gornickista tuli kriittinen journalisti ja radikaali feministi.

ULKOPUOLISUUDEN KOKEMUS on luonteenomaista kirjan bronxilaisen kerrostalon naisille yleisemminkin. Naisten on pärjätäkseen tultava tavalla tai toisella näkyviksi.

Kertojan äiti kerää ympäristönsä huomiota onnelliseksi hehkuttamallaan avioliitolla ja jäätyään leskeksi dramaattisella suremisellaan. Naapurin yksinhuoltaja Nettie saa myötätuntoa ja apua osaamattomuudellaan ja kerää miehiä ja kyseenalaisia ansiotuloja kauneudellaan. Kertojalle väylä henkiseen ja taloudelliseen erottautumiseen avautuu opiskelun kautta.

Vivian Gornick valmistui New Yorkin City Collegesta 1957 ja yliopistosta 1960. Äiti kannusti tytärtään opiskelemaan ja oli tämän menestyksestä ylpeä. Opiskelu kuitenkin lisäsi entisestään äidin ja tyttären keskinäistä kitkaa. Välistä tytär näyttää viisasteluineen ärsyttävän oppimatonta äitiään tahallaan. Englanniksi, saanko pyytää! äiti huutaa, kun tytär alkaa suoltaa suustaan oppineita käsitteitä ja mutkikkaita ajatuksia.

Ilmiö toistui kertojan mielestä useimpien muidenkin City Collegen opiskelijoiden kohdalla. - - olimme alkaneet elää pään sisällä, lukea, puhua, ajatella tavalla, joka erotti meidän vanhemmistamme, kodin elämästä ja kadun elämästä - -. Tämä teki meistä toisinajattelijoita omassa kodissamme.

TAITAVASTI RAKENNETUN TEOKSEN runko ovat kahdeksaakymmentä lähestyvän äidin ja puolessa välissä viittäkymmentä olevan tyttären kävelyretket Manhattanilla. Gornick kirjoittaa: Me emme rakasta toisiamme näillä kävelyillä, usein raivoamme toisillemme, mutta kävelemme silti. Nokittelustaan huolimatta äiti ja tytär ovat toisistaan pääsemättömissä, biologian ja yhteisen menneisyytensä kahlehtimia. 

Yksimielisimpiä keskustelut ja kohtaamiset ovat, kun kävelijät innostuvat muistelemaan menneitä. Kadun elämä levittäytyy värikkäänä heidän ympärillään, mutta erityisen elävästi Gornick kuvaa heidän muistojaan bronxilaisen kerrostalon arjesta, asukkaista ja ihmissuhteista viime vuosisadan puolivälin tienoissa. Koko juutalais-amerikkalaisen korttelin ilmapiiri - keittiöt, pyykkinarut, ikkunoista kantautuvat huutelut, juorut - avautuu eteen kuin filminauhalta.

Gornick nostaa esiin kirjavan, kiinnostavan joukon mitä erilaisimpia ihmistyyppejä ja -kohtaloita. Eniten äidin ja tyttären elämään vaikuttaa Nettie, josta tulee äidille pahin vastustaja kilpailussa tyttären suosiosta.

Selvimmin äidin ja Nettien elämänasenne eroavat rakkaus- ja seksikäsityksissä. Äidin mielestä naisen elämässä tärkeintä on rakkaus; seksi on lähinnä sietämistä. Paremmin nuoreen Vivianiin uppoavat kuitenkin kauniin Nettien neuvot miesten viettelemiseksi, vaikka jokin niissäkin hiertää. Oliko aviomiehen metsästys todellakin naisen päätehtävä?

ÄIDIN JA TYTTÄREN KÄVELLESSÄ New Yorkin katuja tyttärellä on takanaan jo usea pitkä ja kirjassa huolellisesti kuvattu suhde, yksi avioliittokin, mutta mikään niistä ei ole estänyt häntä jatkamasta oman uran tavoittelua. Jos äiti siis on hänelle jotain - tosin tietämättään - opettanut, niin sen, että naisen on otettava paikkansa maailmassa eikä vain keittiössä sen turhautuneena valtiaana.

Naiseuden, itsenäisyyden, rakkaudentarpeen, seksin ja työn yhdistäminen toimivasti ja mielekkäästi on kuitenkin haastavaa, eikä tietoisuus etniseen taustaan, luokka-asemaan ja sukupuoleen kohdistuvista syrjivistä asenteista tee taistelusta yhtään helpompaa. Mutta, Gornick kirjoittaa, silloin kun saan taistelun ja itsesäälin tasapainoon, tunnen itseni yhdeksi Erikoisista naisista - toisin sanoen näen itseni hämmästyttävän kaksisataavuotisen ponnistelun jatkumolla - ja tunnen vahvistuvani siitä, saavani uutta uskoa, uutta tahtoa.

Gornickin muistelmissa henkilökohtainen on yleistä ja ajatonta. Pohjimmiltaan kyse on identiteetin etsimisestä: keitä me olemme ja miten sellaisiksi tullaan? Näihin kahteen kysymykseen kertoja yrittää löytää sinnikkäästi edes jonkinlaisia vastauksia.

ÄIDIN JA TYTTÄREN KAKSINTAISTELUA muistuttavia keskusteluja seuraa herkeämättömällä mielenkiinnolla. Äänessä on kaksi yhtä kaihtelematonta, teräväkielistä ja mielestään oikeassa olevaa ihmistä, joista kumpikin kokee jääneensä ilman vastapuolen hyväksyntää ja rakkautta.

Mutta kun taisteluasenne hetkittäin murenee, sen alta paljastuvat kertoja kauhuksi toistensa peilikuvat, kaksi yhtä rajoittunutta naista, joita sitoo yhteen se, että he ovat viettäneet lähes koko elämänsä toistensa vaikutuspiirissä.

Kuin taikaiskusta tunnelma muuttuu. Kun äsken seurasin huvittuneena naisten kipakkaa sananvaihtoa, olenkin äkkiä liikuttunut ja täynnä myötätuntoa. Gornick on älykkö mutta vetoaa myös tunteisiin. Jos uskaltaa olla röyhkeä, on pystyttävä myös lempeyteen. Gornick pystyy.

Vaikka nyt eletään hyvin toisenlaista aikaa, ainakin naislukijoiden luulisi vaikuttuvan Gornickin ajatuksista ja miettivän lukiessaan omaa äitisuhdettaan ja suhdettaan tyttäriinsä. Se voi tehdä kipeää, mutta se voi myös auttaa ymmärtämään jotain aiemmin piiloon jäänyttä.

Kun kertoja istuu äidin keittiössä kahvilla, hän miettii: Elämä on vaikeaa, se loistaa ja rankaisee. Samoin sanoin tekee mieli luonnehtia Vivian Gornickin Toisissamme kiinni -teosta. Se tarjoaa nautintoa ja syyllistää, ihastuttaa ja kurittaa.

Vivian Gornick. Kuva: Mitchell Bach