Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

 

Onko mustien tasa-arvo vain huijausta? 


Colson Whitehead: Maanalainen rautatie (The Underground Railroad 2016). Suom. Markku Päkkilä. Otava 2021. 341 s.


Maanalainen rautatie on yhdysvaltalaisen Colson Whiteheadin (s. 1969) toinen suomennettu teos. Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Nickelin pojat (Kirjareppu 21.4. 2020) on rankka kuvaus kasvatuslaitokseen joutuneiden mustien poikien eloonjäämistaistelusta ja perustuu Floridassa sijainneen Dozierin poikakoulun tapahtumiin.

Maanalainen rautatie on Nickelin poikiakin väkivaltaisempi kuvaus rasismista, eivätkä senkään tapahtumat ole vain fiktiota. Romaaninsa lopussa kirjailija kertoo hyödyntäneensä mm. entisten orjien elämäntarinoita ja arkistoista löytyneitä peräänkuulutuksia.

Romaanin maanalaista rautatietä on kuitenkin turha jäljittää. Tosielämässä se tarkoitti 1700-1800-luvuilla toiminutta maanpäällistä verkostoa, jonka turvatalojen ja salaisten reittien avulla orjuuden vastustajat auttoivat mustia pakenemaan väkivaltaisia isäntiään kohti vapaampia oloja tai ainakin siedettävämpää kohtelua.

On makukysymys, missä määrin fantasian katsoo tuovan tarinaan lisäarvoa, mutta romaanin konkreetti tunneliverkosto kyllä tihentää tunnelmaa ja sujuvoittaa siirtymiä liittovaltiosta toiseen. Lisäksi sillä on painava metaforinen merkityksensä.

Sanokaa minun sanoneen, että jos tätä maata haluaa nähdä, pitää matkustaa junalla. Kiskoilla kiitäessä ikkunasta näkee todellisen Amerikan, opastaa värillinen veturimies mustia kuljetettaviaan. Mutta mitä pakenijat tunnelissa näkevät: pelkkää pimeää. Mustaa.

Colson Whiteheadin tarjoama kollaasi Yhdysvaltojen rotusorron historiasta on kaikkea muuta kuin mairitteleva.


ROMAANIN PÄÄHENKILÖ Cora työskentelee orjana georgialaisella puuvillatilalla. Äiti Mabel on paennut tilalta tytön ollessa kymmenvuotias, ja "omaisuuden" katoaminen on isännälle ja orjanmetsästäjille suuri häpeä. Coralle se on harvinainen mutta mahdollinen esimerkki paon onnistumisesta, vaikka hän ei olekaan antanut anteeksi hylkäämistään.

Kun Caesar-niminen orja pyytää pahoin piestyä ja raiskattua Coraa pakoseurakseen, tämä suostuu aika nopeasti uhkarohkeaan yritykseen.

Yön turvin lähdetään pitkälle pakomatkalle, jonka etenemistä orjanmetsästäjät sabotoivat kerta toisensa jälkeen. Orjasieppari Ridgewaylla on omat motiivinsa ja selityksensä saattaa ajojahti kunniakkaaseen päätökseen ja toimittaa Cora takaisin kotiin.

Minä olen yhtä kuin järjestys, hän julistaa. Jos [vähäpätöisempien rotujen] nostaminen [alennustilasta] ei onnistu, ne alistetaan. Jos alistaminen ei onnistu, ne hävitetään. Se on korkeamman voiman sanelema kohtalo - amerikkalainen imperatiivi.

Pakenijat matkaavat liittovaltiosta toiseen maanalaiseen toimintaan eri syistä ryhtyneiden valkoisten tai värillisten avustamina. Caesarin jouduttua vangiksi Etelä-Carolinassa Cora jatkaa pakoa yksin: Pohjois-Carolinaan, Tennesseehen, Indianaan, kohti pohjoista.

Vaikka juoni tuntuu hetkittäin junnaavan ja tyyli muuttuu välistä turhan julistavaksi, en anna sen häiritä. Aihe on tärkeä ja ihmiskuvaus tempaa mukaansa.


LIITTOVALTIOIDEN VAIHTUMINEN mahdollistaa rasismin esittelyn koko laajuudessaan, kaameudessaan ja kirjavuudessaan. 

Georgian pidäkkeettömän väkivallan jälkeen vapaamielisemmässä Etelä-Carolinassa mustia käytetään mm. näyttelyesineinä ja lääketieteellisten kokeiden materiaalina. Usein rasismi piilotetaan hyväntahtoiselta vaikuttavaan ohjailuun. 

Pahan ja hyvän rajaa on mahdoton määritellä. Kun Cora Pohjois-Carolinassa katselee ahtaan ullakkopiilonsa raosta torilla järjestettäviä julkisia hirttäjäisiä, hän sentään ymmärtää olla varuillaan. Vapaus tekee varomattomaksi, ja luottamus johtaa katastrofeihin.

Orjuutta vastustavan John Valentinen farmi Indianassa vaikuttaa onnelalta. Töitä tehdään voimien ja taitojen mukaan ja opiskelu on hyve eikä raskas rikkomus. Eihän sellainen peli vetele. Farmin taloudellinen menestys ja sivistyspyrkimykset herättävät valkoisessa ympäristössä kateutta ja pelkoa, ja tilan rukoushuoneen väenkokoukset Martin Luther King -henkisine puheineen pahentavat tilannetta entisestään.   

Kun mustien unelma tasa-arvosta haudataan vereen, tuleen ja tuhkaan, näky on kuin Ilmestyskirjasta. Voiko tällaisesta tuhosta milloinkaan nousta vapaata ja tasa-arvoista kansakuntaa? 


COLSON WHITEHEADIN kuvaus amerikkalaisesta harhasta on kiihkeä ja väkevä ja kritiikki armotonta. Varastetut ihmisruumiit viljelivät varastettua maata. Esiin nousevat myös värillisten keskinäiset kiistat ja hierarkiat. Whitehead ei kuitenkaan keskity vain Yhdysvaltoihin ja orjuuteen.

Tarkka lukija löytää romaanista monia kiinnostavia viitteitä ja yhtymäkohtia historian, filosofian ja kaunokirjallisuuden henkilöihin ja tilanteisiin, mutta pelkän jännittävän juonenkin seuraaja panee varmasti merkille romaanin sidokset myös muualla maailmassa tapahtuneisiin ja nytkin tapahtuviin vainoihin ja kansanmurhiin.  

Miten Coran lopulta käy, jää auki. Lukija tietysti toivoo hänelle parempaa tulevaisuutta, mutta voiko orjuuteen syntynyt ja siinä kasvanut koskaan tuntea itsensä täysin vapaaksi? Onko julistus ihmisten tasa-arvoisiksi syntymisestä vain huijausta?

Colson Whitehead pakottaa lukijansa suurten ja vakavien kysymysten äärelle.

Colson Whitehead. Kuva: Michael Lionstar

  



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto