9. lokakuuta 2019
Heidi Köngäs: Mirjami
Sota sotkee kotirintaman naisten elämän
Heidi Köngäs: Mirjami. Otava 2019. 348 s.
Kaksi vuotta sitten kehuin Heidi Könkään (s. 1954) Sandraa puhuttelevaksi ja läheiseltä tuntuvaksi romaaniksi (Kirjareppu 25.10.2017). Kun Köngäs nyt jatkaa tosipohjaista perhetarinaansa uudessa romaanissaan Mirjami, huomaan jälleen muistelevani äitini aikalaiskertomuksia.
Sandrassa Köngäs kertoo isoäitinsä kovasta lapsuudesta ja ankarasta aikuisuudesta köyhän torpparin Jannen vaimona ja kasvavan perheen äitinä. Kun Janne sisällissodan syttyessä joutuu puoliväkisin punakaartiin, kotiväen elämä on päivästä toiseen nälässä, kylmässä ja pelossa elämistä.
Mirjamissa Sandra perheineen kokee saman toistamiseen. Ruovedelle rakennetun Lepistön torpan jouduttua pakkohuutokaupassa vieraille perheen on aloitettava alusta uudessa paikassa Mäntän sivukylällä Vuohijoella. Kun suon reunaan kohoavan Kurjeksi nimetyn talon elämä alkaa taas olla mallillaan, syttyykin sota.
Perheen viidestä pojasta kolme joutuu heti rintamalle ja neljäskin huoltotehtäviin. Sodan pitkittyessä lähtö on edessä myös velisarjan nuorimmalla, ja Kurjessa on enää yksi mies, vankileirillä terveytensä menettänyt Janne. Mutta naisia ja lapsia on sitäkin enemmän, kun omien tytärten lisäksi huoneet täyttyvät aikuisten poikien sotaa pakenevista perheistä.
KÖNGÄS rakentaa Mirjami-romaaninsa Sandran tavoin naisten minäkerrontana. Äänen saavat Sandran lisäksi hänen kolme tytärtään Annikki, Mirjami ja Soili. Soili on talvisodan syttyessä vasta yhdeksänvuotias, mutta romaanin lopussa 1949 jo matkalla töihin Englantiin.
Kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää eniten tilaa saa vielä kotona asuva mutta Mäntässä ompeluliikkeessä työskentevä Mirjami. Siskoksista vanhin Annikki asuu jo omillaan ja toimii konttoristina Serlachiuksen pääkonttorissa, vaikka punaisten puolella taisteilleiden perheenjäseniä ei pääsääntöisesti kelpuutettu yhtiön töihin.
Luokkarajoja on muutenkin vaikea ylittää. Perinteisen punaiset ja valkoiset -asetelman lisäksi oma, muista erottautuva ryhmänsä ovat ruotsinkieliset, joiden joukkoon on turha kuvitella sovittautuvansa edes avioliiton avulla.
Lottatyöhön sen sijaan kelpaavat kaikki naiset yhteiskuntaluokkaan katsomatta, ja Mirjamikin hytisee ankarassa pakkasessa lottien kunniavartiossa, kun ensimmäisiä kaatuneita haudataan Mäntän hautausmaahan.
Kokemus on yhdeksäntoistavuotiaalle Mirjamille järkytys. Sota kaatuu kuin suoraan päälle. Ne kamalat, kovat kunnialaukaukset särkivät pään ja maahan lasketut arkut sydämen. Rintamalla olevat veljet mielessään Mirjami kävelee kylmissään kohti Vuohijokea arvaamatta, että parin kolmen viikon päästä hän itse on kuolemanvaarassa viholliskoneiden moukaroidessa Mänttää muruiksi.
ELÄMÄ SOTIVASSA MAASSA on alituista pelkäämistä, lisääntyvää puutetta, tauteja ja tauotonta puurtamista. Välirauha tuo varuillaan oloon hetken helpotuksen, mutta uuteen sotaan alistuminen on sen jäljiltä entistä vaikeampaa.
Sodan jatkuessa muutoin politiikasta erossa pysyttelevä Mirjamikin ihmettelee, miksei pysähdytä vanhalle rajalle, mitä sillä Aunuksella tehdään. Välistä kuulen Mirjamin ajatuksissa Sandra-äidin sisällissodan aikaista ihmettelyä. Mikä järjetön sota. Mikä järjetön uhri. Eivät ihmiset enää tätä sotaa halua eivätkä jaksa. Jotkut herrat päättävät ja puhuvat Isänmaasta, mutta suurimmalle osalle riittäisivät ihan ne omat yksityiset taistelut työn ja toimeentulon kanssa.
Vaikka luulisi kotirintamakuvauksia kirjoitetun ja filmatun jo siinä määrin, että mitään uutta aiheesta on enää vaikea kertoa, silti käy niin, etten millään malttaisi keskeyttää lukemistani.
Mirjamista tekee kiinnostavan mm. sen monitasoisuus. Paitsi että romaani jatkaa Sandran elämäntarinaa, se on myös perhetarina ja naisten tarina. Se kertoo sotavuosista neljän naisen perspektiivistä mutta on samaan aikaan yksilötarina nuoren naisen väkevästä, sodan leimaamasta rakkaudesta. Nykyään, kun tarjolla on melkein kyllästymiseen saakka romaaneja nuorten aikuisten parisuhdesekoiluista, tekee hyvää lukea välillä, millaista oli olla nuori ja nainen sota-aikaan.
KÖNKÄÄN VANGITSEVA KERTOMATYYLI perustuu rauhallisuuteen ja vähäeleisyyteen. Suuretkin asiat välittyvät pienin, arkisin havainnoin, elein, liikkein ja tuntemuksin. Köngäs saa upotettua romaaniinsa valtavan määrän yksityiskohtia, joista jokainen on merkki jostain ajalle ominaisesta toiminnasta, käytännöstä, ajattelusta tai arvostuksesta.
Ei meillä ole paljoakaan tehtävää, miettii Mirjami työpaikallaan. Ihmiset ompeluttavat vanhoista verhoistaan hameita ja lakanakankaista puseroita, joihin laitetaan koristenauhaa pääntiehen ja hihansuihin. Kaiholla muistelemme niitä kankaita, joita meillä oli ennen sotia. Kun saisikin ommella vielä kerran hyvälaatuisesta villakankaasta jakkupuvun tai edes liivin.
Vaikeissakin oloissa naiset kaipaavat lähelleen jotain kaunista ja pitävät sitkeästi kiinni paremman huomisen haaveistaan. Se riipaisee ja lohduttaa.
LUONTEELTAAN ERILAISET siskokset reagoivat ympäristöönsä ja sodan tapahtumiin eri tavoin. Mirjamin, Annikin ja Soilin elämää seuratessa tuntuu, kuin rivien välistä kuulisi myös feministisiä äänenpainoja.
Annikin elämä kutistuu täydellisyyden tavoittelun ja ulkopuolisten odotuksiin mukautumisen puristuksessa, mutta Mirjamissa on lujuutta ja voimaa kuunnella itseään ja seurata tunteitaan, ja omapäinen pikkusisko Soili seuraa hänen jälkiään vieläkin päättäväisempänä. Rohkea itsenäisten valintojen tekeminen voi johtaa sekin pettymyksiin ja haaksirikkoon, mutta elämä sentään on maistunut elämältä.
Perhe- ja sukusiteet pysyvät silti vahvoina. Heidi Köngäs kirjoitti jo Sandrassa sukupolvet ylittävistä jäljistä ja "loimilangoista", ja Mirjamissa toistuu sama ajatus. Kun Mirjami tekee lähtöä omaan vuokra-asuntoonsa, Annikki ajattelee:
Sisar luulee muuttavansa, mutta minä tiedän ettei Kurjesta pääse koskaan pois. Se on aina meissä niin kuin isä ja äiti ovat aina meissä. He ovat meidän tukipuitamme, pitävät pystyssä, mutta on siinä siteessä muutakin. Kaikki, mitä heille on tapahtunut, on siirtynyt meihin ja me kannamme huomaamattamme myös kaikkia heidän vaiheitaan, ja eniten niitä, mitkä he uskovat peittäneensä.
Annikille kovia kokeneiden vanhempien nöyrän varovainen asento on raskas perintö, mutta Mirjamia se ei lannista. Hänelle kodin tarjoama rakkauden ja ruisleivän makuinen huolenpito on ylitse kaiken muun ja kantaa pahimmissakin elämänvaiheissa.
HEIDI KÖNKÄÄLLÄ on ihmeellinen kyky kirjoittaa vaikeistakin asioita yhtä aikaa realistisesti ja kauniisti. Se ei johdu vain romaanin taitavasta kielestä, vaan myös kirjan tarjoamasta ihmiskäsityksestä.
Sota tekee monenlaista pahaa, mutta ihmiset itsessään eivät ole pahoja. He voivat olla kärsimättömiä, avuttomia ja heikkoja, mutta parhaimmillaan he ovat myös lannistumattomia, avuliaita ja yhteistä hyvää ajavia.
Mirjami vetoaa voimakkaasti tunteisiin, ja sen naisiin samastuu jokaiseen vuorollaan. Hytisen jonon jatkeena kauppojen edessä ja ilmoittaudun Soilin kanssa tyttöjen työjoukkoihin turvesuolle. Olen vilpittömän iloinen Mirjamin onnen hetkistä ja sydän syrjällään, kun sodan lisäksi tuhojaan alkavat tehdä vielä tuberkuloosi ja kurkkumätä.
Ja kun rauhan vihdoin tultua katson keittiön ikkunasta Sandran viereltä saunasta käveleviä veljeksiä, oloni on yhtä aikaa juhlallinen ja liikuttunut. Ihan kuin olisin itse silittänyt heidän puhtaat kauluspaitansa.
KÖNGÄS rakentaa Mirjami-romaaninsa Sandran tavoin naisten minäkerrontana. Äänen saavat Sandran lisäksi hänen kolme tytärtään Annikki, Mirjami ja Soili. Soili on talvisodan syttyessä vasta yhdeksänvuotias, mutta romaanin lopussa 1949 jo matkalla töihin Englantiin.
Kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää eniten tilaa saa vielä kotona asuva mutta Mäntässä ompeluliikkeessä työskentevä Mirjami. Siskoksista vanhin Annikki asuu jo omillaan ja toimii konttoristina Serlachiuksen pääkonttorissa, vaikka punaisten puolella taisteilleiden perheenjäseniä ei pääsääntöisesti kelpuutettu yhtiön töihin.
Luokkarajoja on muutenkin vaikea ylittää. Perinteisen punaiset ja valkoiset -asetelman lisäksi oma, muista erottautuva ryhmänsä ovat ruotsinkieliset, joiden joukkoon on turha kuvitella sovittautuvansa edes avioliiton avulla.
Lottatyöhön sen sijaan kelpaavat kaikki naiset yhteiskuntaluokkaan katsomatta, ja Mirjamikin hytisee ankarassa pakkasessa lottien kunniavartiossa, kun ensimmäisiä kaatuneita haudataan Mäntän hautausmaahan.
Kokemus on yhdeksäntoistavuotiaalle Mirjamille järkytys. Sota kaatuu kuin suoraan päälle. Ne kamalat, kovat kunnialaukaukset särkivät pään ja maahan lasketut arkut sydämen. Rintamalla olevat veljet mielessään Mirjami kävelee kylmissään kohti Vuohijokea arvaamatta, että parin kolmen viikon päästä hän itse on kuolemanvaarassa viholliskoneiden moukaroidessa Mänttää muruiksi.
ELÄMÄ SOTIVASSA MAASSA on alituista pelkäämistä, lisääntyvää puutetta, tauteja ja tauotonta puurtamista. Välirauha tuo varuillaan oloon hetken helpotuksen, mutta uuteen sotaan alistuminen on sen jäljiltä entistä vaikeampaa.
Sodan jatkuessa muutoin politiikasta erossa pysyttelevä Mirjamikin ihmettelee, miksei pysähdytä vanhalle rajalle, mitä sillä Aunuksella tehdään. Välistä kuulen Mirjamin ajatuksissa Sandra-äidin sisällissodan aikaista ihmettelyä. Mikä järjetön sota. Mikä järjetön uhri. Eivät ihmiset enää tätä sotaa halua eivätkä jaksa. Jotkut herrat päättävät ja puhuvat Isänmaasta, mutta suurimmalle osalle riittäisivät ihan ne omat yksityiset taistelut työn ja toimeentulon kanssa.
Vaikka luulisi kotirintamakuvauksia kirjoitetun ja filmatun jo siinä määrin, että mitään uutta aiheesta on enää vaikea kertoa, silti käy niin, etten millään malttaisi keskeyttää lukemistani.
Mirjamista tekee kiinnostavan mm. sen monitasoisuus. Paitsi että romaani jatkaa Sandran elämäntarinaa, se on myös perhetarina ja naisten tarina. Se kertoo sotavuosista neljän naisen perspektiivistä mutta on samaan aikaan yksilötarina nuoren naisen väkevästä, sodan leimaamasta rakkaudesta. Nykyään, kun tarjolla on melkein kyllästymiseen saakka romaaneja nuorten aikuisten parisuhdesekoiluista, tekee hyvää lukea välillä, millaista oli olla nuori ja nainen sota-aikaan.
KÖNKÄÄN VANGITSEVA KERTOMATYYLI perustuu rauhallisuuteen ja vähäeleisyyteen. Suuretkin asiat välittyvät pienin, arkisin havainnoin, elein, liikkein ja tuntemuksin. Köngäs saa upotettua romaaniinsa valtavan määrän yksityiskohtia, joista jokainen on merkki jostain ajalle ominaisesta toiminnasta, käytännöstä, ajattelusta tai arvostuksesta.
Ei meillä ole paljoakaan tehtävää, miettii Mirjami työpaikallaan. Ihmiset ompeluttavat vanhoista verhoistaan hameita ja lakanakankaista puseroita, joihin laitetaan koristenauhaa pääntiehen ja hihansuihin. Kaiholla muistelemme niitä kankaita, joita meillä oli ennen sotia. Kun saisikin ommella vielä kerran hyvälaatuisesta villakankaasta jakkupuvun tai edes liivin.
Vaikeissakin oloissa naiset kaipaavat lähelleen jotain kaunista ja pitävät sitkeästi kiinni paremman huomisen haaveistaan. Se riipaisee ja lohduttaa.
LUONTEELTAAN ERILAISET siskokset reagoivat ympäristöönsä ja sodan tapahtumiin eri tavoin. Mirjamin, Annikin ja Soilin elämää seuratessa tuntuu, kuin rivien välistä kuulisi myös feministisiä äänenpainoja.
Annikin elämä kutistuu täydellisyyden tavoittelun ja ulkopuolisten odotuksiin mukautumisen puristuksessa, mutta Mirjamissa on lujuutta ja voimaa kuunnella itseään ja seurata tunteitaan, ja omapäinen pikkusisko Soili seuraa hänen jälkiään vieläkin päättäväisempänä. Rohkea itsenäisten valintojen tekeminen voi johtaa sekin pettymyksiin ja haaksirikkoon, mutta elämä sentään on maistunut elämältä.
Perhe- ja sukusiteet pysyvät silti vahvoina. Heidi Köngäs kirjoitti jo Sandrassa sukupolvet ylittävistä jäljistä ja "loimilangoista", ja Mirjamissa toistuu sama ajatus. Kun Mirjami tekee lähtöä omaan vuokra-asuntoonsa, Annikki ajattelee:
Sisar luulee muuttavansa, mutta minä tiedän ettei Kurjesta pääse koskaan pois. Se on aina meissä niin kuin isä ja äiti ovat aina meissä. He ovat meidän tukipuitamme, pitävät pystyssä, mutta on siinä siteessä muutakin. Kaikki, mitä heille on tapahtunut, on siirtynyt meihin ja me kannamme huomaamattamme myös kaikkia heidän vaiheitaan, ja eniten niitä, mitkä he uskovat peittäneensä.
Annikille kovia kokeneiden vanhempien nöyrän varovainen asento on raskas perintö, mutta Mirjamia se ei lannista. Hänelle kodin tarjoama rakkauden ja ruisleivän makuinen huolenpito on ylitse kaiken muun ja kantaa pahimmissakin elämänvaiheissa.
 |
| Heidi Köngäs. Kuva: Jonne Räsänen |
Sota tekee monenlaista pahaa, mutta ihmiset itsessään eivät ole pahoja. He voivat olla kärsimättömiä, avuttomia ja heikkoja, mutta parhaimmillaan he ovat myös lannistumattomia, avuliaita ja yhteistä hyvää ajavia.
Mirjami vetoaa voimakkaasti tunteisiin, ja sen naisiin samastuu jokaiseen vuorollaan. Hytisen jonon jatkeena kauppojen edessä ja ilmoittaudun Soilin kanssa tyttöjen työjoukkoihin turvesuolle. Olen vilpittömän iloinen Mirjamin onnen hetkistä ja sydän syrjällään, kun sodan lisäksi tuhojaan alkavat tehdä vielä tuberkuloosi ja kurkkumätä.
Ja kun rauhan vihdoin tultua katson keittiön ikkunasta Sandran viereltä saunasta käveleviä veljeksiä, oloni on yhtä aikaa juhlallinen ja liikuttunut. Ihan kuin olisin itse silittänyt heidän puhtaat kauluspaitansa.
Kommentit
Lähetä kommentti