11. lokakuuta 2019
Édouard Louis: Ei enää Eddy
Édouard Louis: Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Bellegueule, 2014). Suom. Lotta Toivanen. Tammi 2019. 184 s.
Ranskalaisen Édouard Louisin (s. 1992) omaelämäkerrallinen esikoisromaani Ei enää Eddy on Tammen Keltaisen kirjaston viidessadas käännöskirja eli eräänlainen juhlajulkaisu. Romaani vakuuttaa kyllä kirjallisillakin ansioillaan, mutta ennen kaikkea se ravistelee rajulla sisällöllään.
Lukemieni kirjailijahaastattelujen mukaan "Eddyn" käsikirjoitus ehti käydä ennen julkaisemistaan usealla kustantajalla. Kustantamot olivat yksi toisensa perään sitä mieltä, että tarina oli vääristelty: Ranskassa ei ollut Édouard Louisin (alkujaan Eddy Bellegueulen) romaanin kuvaamaa köyhyyttä ja kurjuutta.
Ja kuitenkin nuori sosiologian opiskelija oli kirjoittanut esikoisteoksensa omista lapsuuden- ja nuoruudenkokemuksistaan pienessä pohjoisranskalaisessa teollisuuskaupungissa Hallencourtissa vuosituhannen vaihteessa.
JO ROMAANIN AVAUS on kuin nyrkinisku: Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. Ei pidä silti luulla, että kirja olisi pelkkää kärsimysten raportointia. Kertoja itsekin kiirehtii selittämään: En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään.
Eddien kohtelun sinetöi lapsesta pitäen hänen erilaisuutensa. Hän on liian tyttömäinen, hienostelee, huitoo käsiään, hössöttää, käyttäytyy kuin muija. Söpöliini. Hinttari. Sellainen kävisi ehkä päinsä porvarispiireissä, mutta köyhän työläiskodin pojalle se ei kerta kaikkiaan sovi, eikä varsinkaan amerikkalaissarjojen nyrkkisankareilta nimensä saaneelle.
Erityisen käärmeissään poikansa käytöksestä on isä. Louis kirjoittaa: Meillä päin ei riittänyt, että oli itse ollut kovis, vaan omista pojista piti myös kasvattaa kovanaamoja. Isät pönkittivät maskuliinista identiteettiään poikiensa avulla, miehiset arvot piti välittää pojille, ja niin isä aikoi tehdä, -- pelissä oli hänen miehinen ylpeytensä.
Isä juo ja tappelee mutta pitää sentään kunnia-asianaan hakata suutuspäissään seiniä eikä läheisiään. Eddielle ei kuitenkaan jää epäselväksi, että hän on isälleen suuri pettymys, ja koulussa kaksi vakituista kiusaajaa hoitavat nyrkkihommat isänkin edestä.
Vaikka koulukiusaamisesta on kirjoitettu paljon, aina siitä lukeminen tuntuu yhtä pahalta. Ehkä järkyttävintä Ei enää Eddy -romaanissa on kymmenvuotiaan nimihenkilön niin täydellinen alistuminen kohtaloonsa, että hän astelee joka päivä pahoinpideltäväksi, kuin se kuuluisi hänen lukujärjestykseensä.
LOUIS NOSTAA romaaninsa perheen köyhyyden ja pahoinvoinnin keskeisimmaksi tekijäksi yhteisössä vallitsevan machokulttuurin. Myös naiset pitävät machoilua itsestään selvänä ja ihailtavana asiana. Eddyn äidin arvovalta kasvaa monta pykälää, kun hän ilmoittaa: Mussa on vittu munaa, mun silmille ei hypitä.
Koviskulttuuriin kuuluu laiminlyödä koulunkäynti, rähistä, juopotella ja iskeä naisia. Kun huomaa joutuneensa nalkkiin ja on ruvettava elättämään perhettään, tarjolla on tietysti vain pienipalkkaisia hanttihommia. Työttömäksi joutuminen tietää elämän kurjistumista entisestään.
Köyhyyden kylkiäsenä tulee häpeä, ja häpeän käydessä sietämättömäksi syyt löytyvät mutiaisista, arabeista ja algerialaisista. Ei tässä sentään ihan pohjimmaisina olla.
Louisin romaani näyttää, miten epätoivoista on pyristellä irti perityistä roolimalleista ja sukupolvesta toiseen jatkuneesta väkivallan, suvaitsemattomuuden, tietämättömyyden ja osattomuuden kierteestä. Sosiaalinen luokkanousu ja omalta tuntuvan sukupuolisen identiteetin omaksuminen onnistuu vain, jos uskaltaa ja pystyy muuttamaan muualle ja saa mahdollisuuden opiskella. Sellaiseen harvalla Eddyn kaltaisella on tilaisuutta.
EI ENÄÄ EDDY on vaikuttava kasvutarina ja yhteiskunnallinen romaani. Sen esittelemä maailma on epätasa-arvoinen ja julma ja ikävä kyllä myös tosi.
Édouard Louis kuvaa Eddynsä säälimätöntä kohtelua ja toivottomia muuttumisyrityksiä raa'an realistisesti, paikoin jopa inhorealistisesti, mutta silti kirja on kaikkea muuta kuin vastenmielistä luettavaa. Minäkertoja-Eddy ei ryve itsesäälissä. Hän esittelee elämäänsä ja ympäristöään kuin tarinankertoja ja höystää kertomuksiaan mustalla huumorilla.
Ilmiselvä tuleva kirjailija.
Édouard Louis: Ei enää Eddy
Onko toi jätkä vai ei ?
Édouard Louis: Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Bellegueule, 2014). Suom. Lotta Toivanen. Tammi 2019. 184 s.
Ranskalaisen Édouard Louisin (s. 1992) omaelämäkerrallinen esikoisromaani Ei enää Eddy on Tammen Keltaisen kirjaston viidessadas käännöskirja eli eräänlainen juhlajulkaisu. Romaani vakuuttaa kyllä kirjallisillakin ansioillaan, mutta ennen kaikkea se ravistelee rajulla sisällöllään.
Lukemieni kirjailijahaastattelujen mukaan "Eddyn" käsikirjoitus ehti käydä ennen julkaisemistaan usealla kustantajalla. Kustantamot olivat yksi toisensa perään sitä mieltä, että tarina oli vääristelty: Ranskassa ei ollut Édouard Louisin (alkujaan Eddy Bellegueulen) romaanin kuvaamaa köyhyyttä ja kurjuutta.
Ja kuitenkin nuori sosiologian opiskelija oli kirjoittanut esikoisteoksensa omista lapsuuden- ja nuoruudenkokemuksistaan pienessä pohjoisranskalaisessa teollisuuskaupungissa Hallencourtissa vuosituhannen vaihteessa.
JO ROMAANIN AVAUS on kuin nyrkinisku: Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. Ei pidä silti luulla, että kirja olisi pelkkää kärsimysten raportointia. Kertoja itsekin kiirehtii selittämään: En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään.
Eddien kohtelun sinetöi lapsesta pitäen hänen erilaisuutensa. Hän on liian tyttömäinen, hienostelee, huitoo käsiään, hössöttää, käyttäytyy kuin muija. Söpöliini. Hinttari. Sellainen kävisi ehkä päinsä porvarispiireissä, mutta köyhän työläiskodin pojalle se ei kerta kaikkiaan sovi, eikä varsinkaan amerikkalaissarjojen nyrkkisankareilta nimensä saaneelle.
Erityisen käärmeissään poikansa käytöksestä on isä. Louis kirjoittaa: Meillä päin ei riittänyt, että oli itse ollut kovis, vaan omista pojista piti myös kasvattaa kovanaamoja. Isät pönkittivät maskuliinista identiteettiään poikiensa avulla, miehiset arvot piti välittää pojille, ja niin isä aikoi tehdä, -- pelissä oli hänen miehinen ylpeytensä.
Isä juo ja tappelee mutta pitää sentään kunnia-asianaan hakata suutuspäissään seiniä eikä läheisiään. Eddielle ei kuitenkaan jää epäselväksi, että hän on isälleen suuri pettymys, ja koulussa kaksi vakituista kiusaajaa hoitavat nyrkkihommat isänkin edestä.
Vaikka koulukiusaamisesta on kirjoitettu paljon, aina siitä lukeminen tuntuu yhtä pahalta. Ehkä järkyttävintä Ei enää Eddy -romaanissa on kymmenvuotiaan nimihenkilön niin täydellinen alistuminen kohtaloonsa, että hän astelee joka päivä pahoinpideltäväksi, kuin se kuuluisi hänen lukujärjestykseensä.
LOUIS NOSTAA romaaninsa perheen köyhyyden ja pahoinvoinnin keskeisimmaksi tekijäksi yhteisössä vallitsevan machokulttuurin. Myös naiset pitävät machoilua itsestään selvänä ja ihailtavana asiana. Eddyn äidin arvovalta kasvaa monta pykälää, kun hän ilmoittaa: Mussa on vittu munaa, mun silmille ei hypitä.
Koviskulttuuriin kuuluu laiminlyödä koulunkäynti, rähistä, juopotella ja iskeä naisia. Kun huomaa joutuneensa nalkkiin ja on ruvettava elättämään perhettään, tarjolla on tietysti vain pienipalkkaisia hanttihommia. Työttömäksi joutuminen tietää elämän kurjistumista entisestään.
Köyhyyden kylkiäsenä tulee häpeä, ja häpeän käydessä sietämättömäksi syyt löytyvät mutiaisista, arabeista ja algerialaisista. Ei tässä sentään ihan pohjimmaisina olla.
Louisin romaani näyttää, miten epätoivoista on pyristellä irti perityistä roolimalleista ja sukupolvesta toiseen jatkuneesta väkivallan, suvaitsemattomuuden, tietämättömyyden ja osattomuuden kierteestä. Sosiaalinen luokkanousu ja omalta tuntuvan sukupuolisen identiteetin omaksuminen onnistuu vain, jos uskaltaa ja pystyy muuttamaan muualle ja saa mahdollisuuden opiskella. Sellaiseen harvalla Eddyn kaltaisella on tilaisuutta.
EI ENÄÄ EDDY on vaikuttava kasvutarina ja yhteiskunnallinen romaani. Sen esittelemä maailma on epätasa-arvoinen ja julma ja ikävä kyllä myös tosi.
Édouard Louis kuvaa Eddynsä säälimätöntä kohtelua ja toivottomia muuttumisyrityksiä raa'an realistisesti, paikoin jopa inhorealistisesti, mutta silti kirja on kaikkea muuta kuin vastenmielistä luettavaa. Minäkertoja-Eddy ei ryve itsesäälissä. Hän esittelee elämäänsä ja ympäristöään kuin tarinankertoja ja höystää kertomuksiaan mustalla huumorilla.
Ilmiselvä tuleva kirjailija.
 |
| Édouard Louis. Kuva: John Foley |
Minä myös luin tämän. Vahva kirja. Loppua kohti näytti puhti vähän hiiipuvan, ihan kuin olisi tullut kiire, kun asiat vain todettiin.
VastaaPoistaTotta. Johtuikohan hiipuminen siitä, että kun elämä alkoi kääntyä hyvään suuntaan, draivi laantui? Joka tapauksessa on mukava nähdä, millaisen romaanin saamme lukea Louisilta seuraavaksi.
VastaaPoista